Rautaa rajalle

Opetuslapsi on ehtinyt opettajansa edelle. Vladimir Jabotinsky loi aikanaan ajatuksen rautamuurista (iron wall) puolustamaan Palestiinan juutalaisia arabeja vastaan. Jabotinskylle rautamuuri kuvasi riittävää voimaa ja puolustuskykyä. Hänen mukaansa  Palestiinan arabit eivät vapaaehtoisesti alistuisi kolonialismiin. Benjamin Netanyahu on pistänyt oppi-isäänsä paremmaksi korottamalla muurin kattamaan myös taivaankannen (iron dome/cap). Jabotinsky ei missään vaiheessa ajatellut muurista tulevan todellista, fyysistä seinää, mutta opetuslapset ovat kirjaimellisesti toteuttaneet jabotinskylaista ajattelua rakentamalla järkyttävän ruman, betonisen erottelumuurin Israelin ja Länsirannan rajalle. Muuri pirstoo kauniin ylänkömaiseman, halkoo ja leikkaa kukkuloiden rinteet, pilkkoo kylät ja maat sekä oliivitarhat.

Noin 10 metriä korkea erottelumuuri ei tietysti ohjuksia estä. Tästä syystä rautamuuri piti korottaa rautakipaksi. Viime viikolla käydyt taistelut Gazan ja Israelin välillä osoittivat, että rautakipa toimii suunnitellusti ja puolustaa siviiliasumuksia Israelissa. Ongelma on kuitenkin paljon ohjuksia syvemmällä eikä niitä ratkaista rakentamalla taivaaseen asti ylettyviä muureja Israelin gettoistamiseksi. Rauha ei synny tuomalla rautaa rajalle.

30-luvulla palestiinalaisten kansannousun aikana mandaattihallinnon korkein edustaja Sir Arthur Wauchope veti osuvat johtopäätökset ongelmien perussyistä. Wauchopen kansliapäällikkönä Jerusalemissa toiminut Musa Alami muistelee, että Wauchope etsi väsymättä ymmärrystä tilanteeseen Palestiinassa. Hän ei luottanut pelkästään virkamiestensä ja armeijan raportointiin. Virkamiehet eivät pitäneetkään Wauchopen tavasta ajaa kyliin ja kysellä kyläläisiltä kuulumisia ohi koko virkamiesportaan. Hän halusi omiin havaintoihinsa perustuen muodostaa käsityksen kansannoususta ja sen syistä. Vuosisatoja enemmistönä olleet Palestiinan arabit yksinkertaisesti pelkäsivät tulevaisuutensa puolesta sekä poliittisesti että taloudellisesti. Jatkuvasti kasvava juutalaisten maahanmuutto Euroopasta ja maan ostaminen kavensivat palestiinalaisten elintilaa synnyinmaassaan. Brittiarmeijan keinot kansannousun kukistamiseen olivat pommitukset, talojen hävitykset ja pidätykset. Wauchope, omasta kenraaliluutnanttitaustastaan huolimatta, varoitti tästä toistuvasti. Väkivaltaan vastaaminen voimakkaammalla väkivallalla lisäisi katkeroitumista eikä se ratkaisisi niitä syitä, jotka olivat palestiinalaisten pelkojen takana. Wauchopen mukaan palestiinalaisten pelot olivat aitoja ja perusteltuja.

Israelin armeija on poiminut estoitta mandaattiarmeijan suositukset. Kovaan turvallisuuteen pohjautuvasta politiikasta huolimatta Israelin turvallisuus on heikentynyt ja uhat kasvaneet. Oireisiin keskittyminen ei ole poistanut itse ongelman syytä. Syy on edelleen laittomassa palestiinalaisalueiden miehityksessä. Tällä hetkellä ongelma on kärjistynyt Gazassa, josta Israelin saartotoimien myötä on muodostunut käytännössä maailman suurin avovankila. Israel on onnistunut tekemään rauhan solmimisen palestiinalaisten kanssa lähes mahdottomaksi miehitettyjen alueiden, niiden pirstomisen, siirtokuntien laajentamisen ja rakentamisen myötä. Ylimpänä tavoitteena on ollut estää itsenäisen Palestiinan valtion syntyminen kaikista kahden valtion mallin juhlapuheista huolimatta. Israelista on tullut tämän päivän Goljat, jonka päätä suojaavan rautakipan raoista voi tätä menoa löytyä se aukko, johon palestiinalaisen Daavidin sinkoama kivi voi osua kohtalokkain seurauksin.

Palestiinalaisten oikeuksien vähättely on tuttua kissingeriläistä politiikkaa, jonka Israelin johtajat nopeasti oppivat 70-luvun alussa Henry Kissingerin sukkuloidessa Richard Nixonin ulkoministerinä Lähi-idässä. Kissinger pyrki pitämään tarkasti huolta siitä, että puheet, tarkoitukset ja teot eivät koskaan vastanneet toisiaan. Kissingeriläisen opin mukaan rauhaa palestiinalaisten kanssa ei tarvitse tehdä eikä miehitettyjä alueita palauttaa, kun isketään kiiloja arabirintamaan solmimalla kahdenvälisiä sopimuksia naapurivaltioiden kanssa. Tämä politiikka on pitänyt arabimaat toimintakyvyttöminä palestiinalaiskysymyksen suhteen. Israel harjoittaa kissingeriläistä politiikkaa, jonka tuloksena konfliktikierre syvenee ja uhat kasvavat.

Tähän samaan politiikkaan kuuluu myös se, että YK halutaan eristää pois Palestiina-kysymyksestä kissingeriläiseen malliin. Tämä siitä huolimatta, että YK on kansainliiton ajoista lähtien ollut keskeisin kansainvälinen toimija Palestiinan kohdalla. Siinä missä Jabotinsky on saanut Netanyahusta mittaisensa manttelinperijän, niin Tony Blair yrittää talloa urhoollisesti Kissingerin saappaissa sukkuloidessaan Lähi-itä-kvartetin erityisedustajana rauhanprosessissa. Blair lienee saavuttanut tavoitteensa olla saavuttamatta yhtään mitään.

Palestiinan aseman vahvistamisen ja tunnustamisen estäminen YK:ssa on yksi Yhdysvaltojen ja Israelin tärkeimmistä tavoitteista. Vuosi sitten turvallisuusneuvosto esti Palestiinan pääsyn YK:n jäsenvaltioksi, tänään yleiskokouksessa yritetään estää Palestiinan pääsy tarkkailijasta tarkkailijamaan asemaan. On vaikea kuvitella, että rauhaan Israelin ja Palestiinan välillä päästään ilman YK:n osallistumista neuvotteluihin ja ratkaisun löytämiseen. Vanhat YK:n suositukset, kuten esimerkiksi YK:n Palestiinan erityiskomitean tekemät vuodelta 1947, jouduttaneen kaivamaan naftaliinista esille konfliktin ratkaisuksi. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että perussyy konfliktiin ei ole muuttunut miksikään viimeisen 90 vuoden aikana. Wauchopen huomiot 30-luvulta pitävät edelleen paikkaansa.

Israelin voimankäyttö ei ole poistanut uhkaa sen rajoilta tai rajojen sisäpuolelta. Syyrian ohjuspelote on ollut perinteisesti vahva. Hezbollahin ja Hamasin ohjuksiin perustuva kyky on tehostunut joka kerta, kun Israel on sen sotilaallisesti pyrkinyt hävittämään. Tämä on opetus vuosien 2006, 2008 ja viime viikon hyökkäyksistä. Mitä enemmän Israel pyrkii sotilaallisesti tuhoamaan uhkatekijöitä, sitä vahvemmiksi ja uhkaavammaksi ne kehittyvät. Tätä kierrettä on mahdoton pysäyttää asevarustelulla. Yhtälailla, palestiinalaisten väkivallan jatkaminen on väärin ja tuhoisaa palestiinalaisten kannalta. Se riistää omalta osaltaan turvallisen jokapäiväisen elämän mahdollisuuden palestiinalaisilta niin Gazassa kuin länsirannalla.

Palestiinassa on jo syntynyt väkivallatonta vastarintaa toteuttavia liikkeitä; samaan väkivallattomuuteen uskovia soisi syntyvän nykyistä enemmän myös Israelissa. Tieto saarron aiheuttamasta humanitaarisesta katastrofista ja toivottomuudesta Gazassa saattaisi jo auttaa. Suurin osa israelilaisista ei tiedä tai ei edes halua tietää, missä olosuhteissa siellä eletään. Aikanaan israelilainen kansanliike näytteli merkittävää osaa päätöksessä vetää joukot pois eteläisestä Libanonista. Yhteinen väkivallattoman vastarinnan kansanliike Israelissa ja Palestiinassa voi panna lopun varustelukierteelle ja sille itsepetokselle, jota luodaan tuomalla rautaa rajoille. Israelilaisilla ja palestiinalaisilla on oikeus elää vapaata, tasa-arvoista ja turvallista elämää samalla maa-alueella.