Opettajat opintiellä

Queen Rania Teacher Academy järjesti viime viikolla kaksipäiväisen alueellisen opettajakoulutusfoorumin (Arab Program on Teacher Policies and Professional Development) Ammanissa. Suomen Lähi-idän instituutille tämä merkitsi yhtä päätepistettä projektissa, joka alkoi noin kaksi vuotta sitten. Helsingin yliopiston Opettajakoulutuslaitoksen monikulttuurisuusryhmä vieraili Ammanissa syksyllä 2011 yhtenä vierailukohteenaan edellä mainittu akatemia. Sen vastavierailu Helsingin yliopistoon toteutui puolestaan syksyllä 2012. Instituutti avusti näiden vierailujen toteutumista. Instituutin ja Suomen Jordanian kunniapääkonsuli tohtori Rakan Rsheidatin tukemana Helsingin yliopiston Opettajakoulutuslaitoksen esimies prof. Jari Lavonen saapui pääluennoitsijaksi viime viikolla järjestettyyn foorumiin.

Opettajakoulutusfoorumin osallistujia tauolla Ammanissa 20.3.2013

Lavosen luentoa kuunnellessa oli mielenkiintoista seurata yli 20 Lähi-idän maasta tulleiden osallistujien reaktioita. Hyväksyvä mumina seurasi luennon etenemistä. Muutamassa kohdassa, jotka mitä ilmeisemmin ovat opettajakoulutuksen kipupisteitä Lähi-idässä, kuulijat suorastaan riemastuivat. Niitä kohtia olivat Lavosen painotus Suomen opettajakoulutuksen pitkäjänteisyydestä ja sen tuomista tuloksista, joita nyt on jo vuosia mitattu PISA-arvioinneissa suomalaisia mairittelevin tavoin. 40-vuotta sitten tehdyt poliittiset päätökset opettajakoulutuksen tavoista ja sisällöistä olivat hyvin kauaskantoisia, jopa siihen asti, että niihin on tarvinnut tehdä vain pienimuotoisia korjausliikkeitä vuosien saatossa. Lavosen sanoma oli selvä. Hallitusten vaihtuminen ei vaikuta opettajakoulutuspolitiikkaan. Läsnäolijat tiedostivat ehkä jopa kiusallisen selvästi sen, miten politiikat, koulutuspolitiikka mukaan lukien, muuttuvat hallitusten ja ministereiden vaihtumisen myötä. Se tuhoaa kaiken pitkäjänteisyyden toiminnasta, joka puolestaan koululaitosta, opetussuunnitelmia ja opettajakoulutusta ajatellen on äärimmäisen vahingollista.

Luennoilla kävi myös selvästi ilmi se, että suomalaisen koululaitoksen ja oppimisen ytimessä ei ole jatkuva koulumenestyksen mittaaminen erilaisine kokeineen ja testeineen. Oppiminen ymmärretään kokonaisvaltaisena tapahtumana, jossa kullakin luokanopettajalla on paras ymmärrys sen seuraamisessa, miten hänen oppilaansa oppivat ja menestyvät koulussa. Lähi-itään on pesiytymässä amerikkalaistyylinen kaiken mittaaminen kokein ja testein aina siihen asti, että se häiritsee itse oppimista. Tästä ei voi olla tulematta mieleen Suomenkin valtionhallintoon yritysmaailmasta pesiytynyt tuottavuuden, tulosten ja vaikuttavuuden mittaaminen, jonka onneksi koululaitos, jos oikein ymmärsin, on onnistunut torjumaan.

Suomalaisen koululaitoksen menestymiseen pitkäjänteisen politiikan ja maalaisjärkeen käyvien poliittisen päätösten lisäksi vaikuttavat aikanaan luotu kyläkoulujärjestelmä ja yksityiskoulujen puuttuminen. Suomessa kaikki saavat samanlaisen ja yhtäläisen opetuksen etelästä pohjoiseen riippumatta täysin vanhempien varallisuudesta tai koulutusasteesta. Jokaisella, niin halutessaan, on yhtäläiset mahdollisuudet lähteä opiskelemaan vaikka lehmänlypsäjätaustalta - kuten allekirjoittanut - peruskoulun kautta yliopistoon. Lähi-itään ovat pesiytyneet niin kalliit yksityiskoulut, yliopistot kuin preppauskurssit. Ne tuottavat rahaa niitä pyörittäville tahoille, mutta samalla ne rapauttavat yhteiskunnan sivistyksellistä perustaa. Yhteiskunnassa vallitsevat erot ja kuilut syvenevät. Koulujärjestelmä ei eheytä jo valmiiksi hauraita yhteiskuntia. Niiden pohjalle koulutusta rakentava yhteiskunta ei menesty kansainvälisissä oppimisarvioissa.

En voi kieltää, etteikö pieni huoli olisi nakertanut mieltäni kuunnellessani professori Lavosen luentoa. Onko nykyinen suomalainen poliittinen ymmärrys yhtä vakaalla pohjalla kuin 40 vuotta sitten? Missä määrin taloudellisten tekijöiden annetaan vaikuttaa perusopetukseen ja sen tasoon? Suomessa olemme hyvin tietoisia koulumaailmaamme koskevista ongelmista. Kyläkoulujärjestelmä on jo lähes ajettu alas. Koululaitos muuttuu tuotantolaitosten suuntaan ja suurempiin yksikkökokoihin - ja tämä tapahtuu oppimisen, yhteisöllisyyden ja oppilaiden hyvinvoinnin kustannuksella. Koulukiusaaminen on jokapäiväinen ilmiö, josta kärsivät sadat ja tuhannet peruskoulun oppilaat. Nykyiset PISA-arvioinnit opetuksemme ja koululaitoksemme erinomaisuudesta perustuvat juuri tuohon 40-vuotiseen johdonmukaiseen ja pitkäjänteiseen sekä riittävän muuttumattomaan työhön. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että 40 vuoden kuluttua Suomi on edelleen kansainvälisten arvioiden kärkipaikoilla.

Suomalaista koulutusosaamista vietäessä nämä kipeät, mutta meille tutut asiat, unohdetaan varsin luontevasti. Eikä niistä tietysti koulutusta myytäessä mukava olisikaan puhua. Niiden tiedostamisen pitää auttaa meitä arviomaan itseämme ja koulutuksemme tilaa. Miksi kaikki ei kuitenkaan ole niin hyvin, kuin annamme ymmärtää olevan? Tämä ei ole pelkästään opettajien huoli, vaan kaikkien koululaisten vanhempien.

Lähi-idän koululaitoksissa on paljon kehitettävää, mutta täältä löytyy ehkä jotakin sellaista, mistä suomalainen yhteiskunta ja koululaitos voivat oppia. Yksi näistä Lähi-idän kulttuureille perustavaa laatua olevista asioista ja arvoista on yhteisöllisyys. Suomalaisen yhteiskunnan yhteisöllisyys heijastui aikanaan kyläkouluissa. Onko kyläkoulujen katoaminen ollut myös merkki yhteisöllisyyden häviämisestä? Siinä missä viemme koulutusosaamista Lähi-itään, voisimme vastavuoroisesti reilun kaupankäynnin hengessä oppia yhteisöllisyyttä Lähi-idästä ja antaa sen heijastua myös koulumaailmassa. Markkinointimatkoilla suomalaiset opettajat voivat olla myös opintiellä Lähi-idässä.

Hilman huomioita

Rohkeat naiset ovat lähteneet Lähi-itään! Agatha Christien, Gertrude Bellin ja Selma Lagerlöfin seuraan liittyy ansaitusti myös suomalainen Hilma Granqvist. Siinä, missä Agatha oli arkeologimiestään Max Mallowania Syyriassa ja Irakissa seuraava kirjailija, Gertrude Bell seikkailija, poliittinen avustaja ja vakoilija, Jerusalemiin sijoittuvan romaanin kirjoittanut Selma Lagerlöf ensimmäinen Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittanut nainen, Hilma oli ennen kaikkea tutkija. Tietysti ei voi olla panematta merkille sitä, että kaikkia näitä Lähi-itään lähteneitä sankarittaria yhdisti kirjoittaminen. Christie naputteli nyt jo hieman nukkavierussa, mutta silloin ulkomaalaisten suosiossa olleessa Aleppon Baron-hotellissa Idän pikajunan arvoitusta. Kirjoittaminen kertoo siitä, että nämä naiset katselivat tarkoin ympäröivää maailmaa - Lähi-idässä tietysti alueen maita ja ihmisiä - ja tekivät sen pohjalta ylös kirjattavia huomioita.

Ei ole mikään itsestään selvyys, että 20-luvulla suomalainen nainen lähtee yksin tutkimusmatkalle Palestiinaan. Mutta Hilma lähti. Matka Palestiinaan oli osa Hilman Saksassa suoritettuja opintoja ja Palestiinassa hän osallistui saksalaisten teologien järjestämälle arkeologian kurssille. Matkan seurauksena hän päätti jäädä tekemään antropologista kenttätyötä pieneen muutaman sadan asukkaan Artasin muslimikylään Beetlehemin tuntumassa vuonna 1925 (postauksen kuvat talosta, jossa Hilma Artasissa asui). Hilma teki perustellun päätöksen kylän valinnassa. Se ei sijainnut liian kaukana Jerusalemista, mutta oli siitä huolimatta elänyt omaa kyläelämäänsä vuosisatoja. Havainnointiin ja haastatteluihin perustuvan tutkimuksen rajaus oli onnistunut kylän riittävästä pienuudesta johtuen. Artas sijaitsi wadissa, joka sai riittävästi vettä talvisateiden ansiosta ja jonka pohja oli hedelmällistä viljelykselle.

Hilma Granqvist keskittyi tutkimaan Artasin muslimikylän ihmisten ja perheiden elämänkaarta. Tästä tutkimuksesta syntyi vuosina 1931-1965 kaikkiaan viisi teosta, jotka käsittelivät palestiinalaisten elämänkaarta kehdosta hautaan (syntymä, lapsuus, avioliitto, kuolema ja hautaus). Hilmalla oli Artasissa muutaman hengen tutkimusavustajaryhmä ja hän dokumentoi tutkimuksensa huolellisesti paikallisella Palestiinan arabian kielellä. Säilyneet dokumentit ja muistiinpanot muodostavat lähdeaineistoa vielä monelle tutkimukselle. Mielenkiintoista on huomata, että vaikka Hilman omana tutkimuskohteena oli kylä ihmisineen ja heidän elämänsä ja tapansa, niin arabiankielinen lähdeaineisto tarjoaa uutta tietoa myös paikallisen arabian murteen tutkimukseen. Kirjoitetun lähdeaineiston lisäksi Hilma oli ahkera valokuvaaja, joka ikuisti tutkimuskohteensa ottamalla noin 1000 valokuvaa. Hilma Granqvist oli monessa mielessä aikaansa edellä, moderni tutkija, joka joutui taistelemaan vakiintuneita tutkimustraditioita tai -toiveita vastaan silloisessa miesvaltaisessa tutkijayhteisössä. Hilmalle esitettiin opiskeluvaiheessa Helsingissä tutkimusta Vanhan testamentin naisista; matka siitä Artasin kylään elämään ja tutkimaan palestiinalaisen muslimiyhteisön ja erityisesti sen naisten elämää ei ollut pitkä pelkästään maantieteellisesti, mutta myös rohkea harppaus akateemisesti vastoin silloisia teologisväritteisiä Lähi-idän tutkimussuuntauksia. Vastavirtaan uimisella oli seurauksensa, Hilmaa ei koskaan valittu Suomessa pätevyyttään vastaaviin yliopistotehtäviin.

Hilman tutkimusmetodeilla oli tärkeä rooli Britanniassa kehittyneessä uudemmassa antropologisessa tutkimussuuntauksessa, jossa kenttätyöllä ja osallistuvalla havainnoinnilla on erityinen merkitys. Hilma itse korosti ihmisten keskellä elämisen ja asumisen merkitystä tutkimuskeinona. Hänen huomionsa ja havainnointinsa Artasin kylässä toimivat esimerkkinä antropologisen tutkimuksen lisäksi keinolle ymmärtää paremmin Lähi-itää. Osallistuva havainnointi vaatii asumista ja elämistä tutkimusalueella sekä paikallisen kielen ja tapojen oppimista ja tuntemista.

Lähi-idän ymmärtäminen ulkopuolisille, sen omista asujista puhumattakaan, tuntuu lähes ylivoimaisen vaikealta. Ymmärtämisen, tai pikemminkin ymmärtämättömyyden, ongelma heijastuu näkyvästi kansainvälisessä Lähi-idän politiikassa. Viime vuosikymmeninä tämä on nähty selvästi esimerkiksi Irakin kohdalla, vaikka esimerkkejä voisi luetella lukuisia alkaen mandaattihallinnoista. Kansainvälisen politiikan epäonnistumisen taustalta löytyy usein hämmästyttävää tietämättömyyttä Lähi-idästä, sen kulttuureista, uskonnoista, tavoista ja kielistä. Päätöksiä tehdään kaukana ja usein politiikkojen toimesta, jotka eivät koskaan ole alueella käyneet. Toki lähetystöt syöttävät alueelta tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi yhtälailla kuin tutkijoiden tutkimuksiin perehdytään ulkoministeriöissä, mutta yhtäkaikki, tutkitun tiedon hyödyntäminen päätöksenteon tueksi jää ainakin tulosten perusteella kovin vajaaksi. Politiikkaa tietysti tehdään usein enemmän etujen, vaikka näennäisten tai kuviteltujen, ehdoilla eikä ymmärryksen perusteella.

Lähi-itää ei tunne kukaan, eikä voikaan tuntea, täydellisesti. Hilman huomiointiin perustuvat metodit tarjoavat Lähi-idän ulkopuolelta tuleville niitä välineitä, jotka auttavat ymmärtämään paremmin alueen ihmisiä ja elämää heidän omista lähtökohdistaan lähtien. Olennaista siinä on alueella asuminen ja eläminen, havainnointi ja kielten oppiminen. Ne ovat kaikki avaimia syvempään ymmärrykseen ja sitä kautta myös aitoon Lähi-idän elämän ja kulttuurien sekä ihmisten arvostukseen.

Patsaat pitkällään

Vajaa viikko sitten Syyrian al-Raqqahin kaupungin asukkaat riemuitsivat alas kaadetun Hafez al-Assadin patsaan ääressä. Näkymä muistutti sitä samaa, jota uudestaan ja uudestaan pyöritettiin televisioissa Saddam Husseinin kaadetun patsaan ympärillä Bagdadissa 10 vuotta sitten. Al-Raqqahin kaupunki siirtyi Assadin patsaan kaatamisen symboloimana valtaosin kapinallisten hallintaan. Valtioiden sisäinen heikkous onkin lähes suoraan verrannollinen hallitsijoiden patsaiden kokoon. Syyrian patsasteluun vaikutteita oli saatu, kuinkas muuten, Pohjois-Koreasta.

Luin vain muutama kuukausi sitten samaisen al-Raqqahin kaupungin asukkaista. Silloin asukkaiden viesti oli vielä erilainen. He halusivat pitää kaupungin erossa sisällissodasta ja pyrkivät estämään kapinallisten pääsyn kaupunkiin. Lukuisat esimerkit eri puolilta Syyriaa olivat näyttäneet selvästi, että resepti tuholle oli asutuskeskusten valloittaminen ja siten armeijan ja ilmavoimien tulituksen vetäminen näille alueille. Al-Raqqahissa ei tätä tuhoa kaivattu.

Al-Raqqah pysyi suhteellisen pitkään yhtenä muutamasta rauhallisemmasta kaupungista Syyriassa. Jopa siihen asti, että monet muualta Syyriasta paenneet saapuivat al-Raqqahiin sen rauhallisuuden vuoksi. Tavallisten kaupunkilaisten tahtotila pysytellä sodasta erillään ei riittänyt. Syyrian nykyistä hallintoa vastustavien kapinallisten logiikka on täysin yhtäläinen hallinnon logiikan kanssa - mitään ei säästetä. Valtataistelun - thawran eli vallankumouksen - alttarille voidaan uhrata kaikki. Aseistetut kapinalliset ovat yhtä valmiit uhraamaan siviilit kuin hallintokin. Tässä sodassa siviilien suojelu - tai puhe siitä - on retoriikkaa pahimmillaan. Erityisesti siitä syystä, että tällä siviilien suojelun retoriikalla on pyritty saamaan kansainvälinen yhteisö sekaantumaan valtataisteluun sotilaallisesti. Siis tavalla, jonka seurauksena siviilien kärsimykset vain kasvaisivat. Tämä ei ole millään tavalla suojeluvastuun periaatteiden eikä tarkoituksen mukaista. Kapinalliset eivät halua säästää hävitykseltä mitään osaa Syyriaa, koska heidän logiikkansa mukaan jokainen rauhanomaisesti elävä paikka tai kaupunki on merkki nykyisen hallinnon pysyvyydestä. Tästä syystä ne on tulta puoleen vetämällä hävitettävä. Sen vuoksi al-Raqqahin kaupungin ei annettu pysyä erossa sisällissodasta.

Kaikki harhakuvitelmat demokratiasta, ihmisoikeuksista, paremmasta elämästä ja tasa-arvosta voi nykyisten aseellisten kapinallisten mahdollisesti hallitsemassa Syyriassa unohtaa. Syyriassa ei sodita demokratian puolesta, siellä soditaan raa'asti vallasta; vallasta, jolla on alueelliset ulottuvuudet. Tavalliset syyrialaiset ovat joutuneet petetyiksi, rauhanomainen kansannousu oikeutettuine vaatimuksineen on kaapattu heiltä sekä sisäisen että alueellisen valtataistelun välineeksi. Poliittinen oppositio on joutunut aseellisten kapinallisten, joista osa edustaa hyvin radikaalia islamismia, talutusnuoraan. Syyrian perinteinen Damaskoksen kevään aikainen oppositio- ja kansalaisliike on raivattu lähes näkymättömiin - se oppositioliike, jolla olisi ollut sekä taustaltaan, kokemuksestaan, uskottavuudeltaan että toimitavoiltaan parhaat edellytykset uuden Syyrian rakentamiseen.

Syyrian valtataistelussa käydään sotaa ihmisyyttä vastaan ja yhä edelleen ja entistä voimistuvimmin äänenpainoin kapinallisten puhemiehet yrittävät milloin painostaa, milloin houkutella kansainvälistä yhteisöä sekaantumaan Syyrian verilöylyyn tuomalla sinne aseita. Syyllisyyttä Syyrian verenvuodatukseen ja hävitykseen halutaan jakaa laajemmalle. Todisteita alkaa kerääntyä siitä, että EU, joka on asettanut Syyrian asevientikieltoon, katsoo kohteliaasti toisaanne, kun jotkut yksittäiset jäsenmaat tukevat asetoimituksia Kroatiasta kapinallisille.

Al-Raqqahissa yksi patsas on kaadettu autoritaarisuuden murskaamisen osoittamiseksi. Tilalle on nousemassa uudet kasvot omaava autoritaarisuus, joka perustaa hallintonsa vanhan autoritaarisen hallinnon malliin eli aseisiin tai ainakin kaaoksen autoritaarisuuteen, jonka keskiöissä ovat aseiden voimin valtaa pitävät toimijat. Sen luoma inhimillinen turvattomuus on vähintäänkin verrannollinen Assadien dynastian yli 40 vuotta kestäneeseen harvain valtaan. Valtaa rakennetaan voiman, ei demokratian perustalle. Mutta tämä selittää myös sen, miksi pitkällään olevan patsaan ympärillä tanssittiin - syyrialaiset ovat oppineet selviytyäkseen kannattamaan kulloinkin vallassa olevaa. Tanssia tahditetaan aseiden tahtipuikoilla. Se, mitä mediassa al-Raqqahista näkyy ja raportoidaan, kertoo loppujen lopuksi hyvin vähän siitä, mitä syyrialaiset sisimmässään ajattelevat.

EU eksyksissä

Vanhan sanonnan mukaan ei ole olemassa yhtä, vaan monta Afrikkaa. Sillä kuvataan Afrikan moninaisuutta. Sama sanonta pätee tietysti Lähi-itäänkin. Ei ole yhtä Lähi-itää, vaan se muodostuu rikkaasta erilaisuudesta. Mutta jos mihin, niin sanonta pätee Euroopan unioniinkin. EU näyttäytyy Lähi-idässä monena erilaisena toimijana. Tämä lienee yksi syy siihen, että EU:sta syntyvä mielikuva Lähi-idässä on varsin sekava.

EU:n nettisivut antavat kuvan aktiivisesta ja osallistuvasta toimijasta Lähi-idässä. EU on mukana Lähi-idän rauhanprosessissa yhtenä kvartetin toimijana. Sillä on myös alueellinen ulottuvuus Välimeren unionissa (the Union for the Mediterranean). Tämän lisäksi EU:lla ja Persianlahden yhteistyöneuvoston mailla on niin sanottu alueiden välinen ulottuvuus. Lisäksi kahdenvälisiä suhteita on niiden maiden kanssa, jotka syystä tai toisesta eivät ole osallisia edellä mainituissa yhteistyöelimissä. Näitä maita ovat Iran, Irak ja Jemen. On naapuruuspolitiikkaa, assosiaatiosopimuksia (kahdenvälisiä yhteistyösopimuksia) sekä tietysti EU:n diplomaattisena toimijana Euroopan ulkosuhdehallinto (European External Action Service - EEAS), joka toteuttaa EU politiikkaa Lähi-idässä mukaan lukien turvallisuuspolitiikka ja kehitysapu.

So far so good. Mutta mitä Lähi-idässä ajatellaan EU:sta? Mikä on siitä syntyvä mielikuva? Mitä EU:sta tiedetään? EU:sta syntyvä mielikuva ei ole kovin rohkaiseva. Mielikuvissa muodostuu käsitys hajanaisesti, epäyhtenäisesti ja joskus epäjohdonmukaisesti toimivasta unionista. Joidenkin yksittäisten EU-maiden näkyvyys on paljon suurempi ja mielikuvat niistä selvempiä kuin EU:n näkyvyys ja siitä muodostettu käsitys. Toisaalta, joissakin tapauksissa EU näyttää kärsivän joidenkin jäsenvaltioidensa vanhoista synneistä Lähi-idässä. Mandaattiajan historia ja öljy-yhtiöiden toiminta varjostaa edelleen sekä Ranskaa että Iso-Britanniaa ja niiden EU-jäsenyydestä vedetään joskus huoletta linkki nykyiseen EU:hun. Yhdellä EU:n vetureista eli Saksalla on äärimmäisen synkkä holokaustin historia takanaan eikä sitä unohdeta Israelissa; ne varjot heitetään helposti koko EU:n päälle. Vaikka näiden lähihistorian syvien varjojen yhdistäminen nykyiseen EU:hun ei ole rationaalista, tunnetasolla ne elävät edelleen ja tunteilla on aina oma tehtävänsä mielikuvien syntymisessä.

EU-alue on tärkeä kauppakumppani monelle Lähi-idän maalle yhtälailla kuin Lähi-itä on merkittävä alue kaupallisten ja energiasuhteiden osalta EU:lle. Taloudellisella sektorilla EU on jättiläinen, mutta tämä toiminta on varsin teknistä ja mekaanista sekä joskus eräiden EU-maiden kahdenvälisten kauppasuhteiden ohjaamaa. Lisäksi tämä sektori on tavallisten Lähi-idän kansalaisten silmissä suhteellisen näkymätöntä vaikka EU:n tunnuksiin sen rahoittamissa hankkeissa törmääkin. Ehkä yleisimmin tietoisuuteen nousee se, että EU on palestiinalaishallinnon suurin rahoittaja.

Jos EU on talouspuolella jättitoimija, niin se ei ole sitä ulkopolitiikassa. Rauhanprosessiin osallistuminen on siitä näkyvä, tai pikemminkin näkymätön, esimerkki. EU:n osallistuminen kvartettiin USA:n, Venäjän ja YK:n lisäksi on kuin vapaamatkustajana toimimista. EU:lla on Lähi-idän rauhanprosessissa oma erityisedustaja, joka edustaa EU:ta kvartetissa, mutta siihenpä se sitten jää. Toimintaa ei leimaa millään tavalla EU:n oma poliittinen tahtotila ja yleisesti rauhanprosessiin liittyvissä asioissa EU:sta syntyy mielikuva Yhdysvaltojen politiikan myötäilijänä. Lähi-idän kysymyksissä sisäisesti jakautuneen EU:n politiikka on väistämättä vesittynyttä. Oiva esimerkki tästä oli EU maiden jakautuminen Palestiinan tunnustamiskysymyksessä YK:ssa.

Hamasin noustua vaalien voittajaksi vuonna 2006 EU ensin ylisti vaalien rehellisyyttä, avoimuutta ja onnistumista vain asettaakseen vähän myöhemmin osana kvartettia Gazan taloussaartoon. Tämä oli selvä viesti palestiinalaisille siitä, että EU on Yhdysvaltojen talutusnuorassa. Sama koskee EU:n suhteita ja saartotoimenpiteitä Iranin suhteen. Siinä, missä taloudellisella sektorilla EU näyttää toimivan itsenäisesti, poliittisella sektorilla EU:n itsenäisyys on lähinnä kauniita korulauseita. Se rummuttaa yhdenmukaista EU-politiikkaa Lähi-idässä, mutta lopputulos jää auttamatta vaisuksi sen vaatiessa 27 valtion unionissa yhteistä päätöstä.

Selvimmin Lähi-idässä nousee esille tyytymättömyys EU:ta kohtaan siitä, että sen katsotaan pelaavan kaksilla korteilla ja olevan kaksinaismoralistinen. Double-standards on toistuvasti esille nouseva mielikuva EU:n politiikasta. Hyvässä muistissa on se tosiasia, että EU tuki ja teki yhteistyötä autoritaaristen hallintojen (Egypti, Tunisia, Libya muutamia mainitakseni) kanssa samalla, kun se toisaalta toitotti demokratian ja ihmisoikeuksien merkitystä. Kauppasuhteita Israelin kanssa on kehitetty ja laajennettu, vaikka assosiaatiosopimus edellyttää ihmisoikeuksien kunnioittamista ehtona suhteiden kehittämiselle. Hamasista jo mainitsinkin yllä, mutta Hezbollah on pysynyt edelleen terroristijärjestölistan ulkopuolella vaikka toiminnallisesti ne ovat hyvin samankaltaisia. Tämä osoittaa yhdenmukaisuuden puutetta riippumatta siitä, mikä Hamasin ja Hezbollahin suhteen olisi rakentavinta politiikkaa.

Näihin politiikan epäyhtenäisyyksiin ja tasapuolisuuden puutteeseen Lähi-idän kansalaiset kiinnittävät erityistä huomiota. Ne eivät jää huomaamatta täysin riippumatta siitä, että jotkut syntyneistä mielikuvista ovat enemmän kuvittelua kuin totta. Mielikuvien muodostumiselle ei ole millään tavalla välttämätöntä toimijan, kuten tässä tapauksessa EU:n, päätösten taustat. Vahvat mielikuvat syntyvät useimmiten epäolennaisiltakin vaikuttavien tekijöiden synnyttäminä. EU:sta Lähi-idässä muodostuneet mielikuvat syövät sen uskottavuutta ja mahdollisuuksia. Pahimmillaan mielikuvana vahvistuu käsitys EU:sta, jonka puheet ja vaatimukset demokratiasta ja ihmisoikeuksista ovat tyhjää retoriikkaa ilman sisältöä.

International Crisis Groupin Peter Harling kiteyttää lännen toiminnan, ja sen mukana EU:n,  ristiriitaisuuden osuvasti Lähi-idässä. Länsi on periaatteellinen ja vaativa suhteessa Hamasiin ja Iraniin, mutta suhteessa Yhdysvaltojen politiikkaan Lähi-idässä ja Israeliin EU toimii pragmaattisesti ja myötäilevästi. Tämä nähdään, se koetaan ja tunnetaan eikä ole mikään ihme, jos sitä pidetään kaksinaismoralistisena.

Onko sitten mitään tehtävissä tämän mielikuvan muuttamiseksi? Sitä eivät muuta EU:n julkisuuskampanjat tai filmifestivaalit Lähi-idän pääkaupungeissa tai pienimuotoiset kansalaisjärjestöjen kanssa tehtävät projektit. Ne tavoittavat vain pienen osan yhteiskuntaa, ja siitäkin usein vain eliitin. Se ei riitä muuttamaan Lähi-idän kansalaisten yleisesti jakamaa mielikuvaa kaksinaismoralistisesta toimijasta.

Jotkut Lähi-idässä perään kuuluttavat EU:lta toimintaa, joka tuntuu ja näkyy enemmän kansalaisten perustarpeita tyydyttävänä tai niiden tarpeiden tyydyttämiseen mahdollistavana toimintana. Eräät muslimiveljeskuntaan kuuluvat ovat myös esittäneet, että EU on sen erilaisuudesta syntyvästä unionista ja sosiaalisen integraation toteutumisesta johtuen Yhdysvaltoja mielekkäämpi keskustelukumppani muslimienemmistöisten arabivaltioiden kanssa. EU tunnustetaan siis myös eräänlaisena mallina, josta on mahdollista oppia jotakin yhtälailla erilaisuuksista koostuvassa Lähi-idässä.

EU:lla on näitä yllämainittuja tunnustettuja positiivisia mielikuvia, mutta eikö EU edes itse huomaa omia vahvuuksiaan Lähi-idässä? EU:lle myönnettiin rauhan Nobel-palkinto viime vuonna. Sitä ei myönnetty tämän hetkisen EU:n politiikan vuoksi vaan siitä syystä, että EU:hun johtanut kehitys on sen alueella kantanut hedelmää sodattomuutena toisesta maailmansodasta lähtien. Valtioiden välisessä läheisessä yhteistyössä on todistetusti vahvuutta ja valtioiden välisten konfliktien syntymistä estäviä tekijöitä.  Tämän EU:n vahvuuden olettaisi synnyttävän positiivisia, jopa toteutumiseen asti toivottavia, mielikuvia Lähi-idässä. Nyt EU haparoi kuin eksyksissä oleva autiomaan vaeltaja Lähi-idässä. Auttaisiko sitä tasavertaisessa yhteistyössä Lähi-idän valtioiden kanssa paluu omille juurilleen, joiden ensisijaisena tavoitteena on estää alueen valtioiden välisten konfliktien syttyminen?