Serain suojissa

Suomen Lähi-idän instituutin vuosikertomuksen 2011 kannessa oli kuva linnoituksesta, josta vuoden varrella on tullut joitakin kysymyksiä. Vuosikertomusta tehdessä aikataulu meni niin tiukaksi, että kuvatekstiin ei ehditty paneutua. Kuvassa oleva linnoitus on kalifi al-Walidin vuonna 710 rakennuttama Qasr Kharana, joka sijaitsee Ammanin ja Azraqin välisen valtatien varressa noin 65 kilometrin päässä Ammanista. Suosittelen pysähtymistä tässä hyvin säilyneessä linnoituksessa matkallanne Azraqiin.

Tähän aikaan vuodesta on perinteisesti aika pysähtyä, istua alas ja ottaa kirja käteen. Yhdeksi pyhien lukemistoksi suosittelen tänä vuonna ilmestynyttä Tom Schutyserin kuvadokumenttikirjaa Caravanserai: Traces, Places, Dialogue in the Middle East. Instituutin vuosikertomuksen kannen serai on löytänyt paikkansa myös Caravanserain kannesta. Karavaanien levähdys- ja majapaikat, serait, täplittivät silkkitien vartta Pohjois-Afrikasta aina Iraniin ja Kiinaan asti.

Johdantoluvun Schutyserin kirjaan kirjoittanut Andrew Lawler vertaa seraita nykyisiin lentokenttiin. Seraissa levättiin, syötiin, käytiin kauppaa, rukoiltiin ja seurusteltiin muiden karavaanimatkaajien kanssa. Joissakin niistä oli jopa tulkkeja, jotka auttoivat erikielisiä matkaajia ymmärtämään toisiaan. Ne olivat satojen vuosien ajan eri uskontoihin ja etnisyyksiin kuuluvien ihmisten kohtaamispaikkoja aikana, jolloin matkapuhelimet eivät vielä yhdistäneet ihmisiä. Libanonissa, Syyriassa ja Jordaniassa matkaava voi edelleen pysähtyä muistelemaan menneiden kohtaamispaikkojen aikaa enemmän tai vähemmän säilyneillä karavaaniserailien raunioilla. Seraita ei kuvata turhaan kulttuurisen dialogin paikoiksi. Joissakin niissä oli jopa kirjasto kirjoineen matkailijoiden luku- ja tiedonhalun tyydyttämiseksi.

Suomen Lähi-idän instituutin toimintaa viimeisen kahden vuoden aikana kuvaa myös matkalla olo ja eri etappien serailit. Instituutin kodista Damaskoksesta siirryimme väliaikaisesti uuteen serailiin Ammaniin, josta nyt puolestaan olemme muuttamassa Beirutiin. Beirutin serailissa viivymme niin pitkään, kunnes paluu takaisin Damaskokseen on mahdollista.

Elämä yleensäkin, eikä pelkästään Lähi-idän instituutissa, on matkalla oloa. Matkan varrella levähdyspaikat ovat tarpeen. Levähdyshetket voivat olla aikaan ja pyhiin sidottuja. Tässä mielessä joulun viettäminen seraina, levähdyspaikkana ja -hetkenä, on sekä mielekästä että tarpeellista. Istuminen alas, kirjan ottaminen käteen, sen selailu, lukeminen ja mietiskely ovat jokaiselle sopivaa lepoa elämän karavaanimatkalla.

Myös Walla-blogi siirtyy serailin lepoon pariksi viikoksi. Wallan pariin palataan vuoden vaihduttua. Lähi-itä on siitä kiitollinen alue, että siellä kirjoitusten aiheet eivät helposti pääse loppumaan.

Vuodenvaihteen toivotusten lisäksi kiitän kaikkia Walla-blogin lukijoita kiinnostuksesta, kannustuksesta ja kiitoksista Wallan ensimmäisenä vuotena!

Sama sisällissota

Syyriassa tyytymättömyys alkoi kasvaa presidentin huomaamatta. Presidentin ajan vei keskittyminen ulkopolitiikan hoitoon ja Syyrian aseman vahvistamiseen Lähi-idässä. Maan sisäinen tyytymättömyys tuli yllätyksenä. Presidentti sinänsä oli ollut suosittu, vakaus maassa oli lisääntynyt, mutta monet eivät pitäneet vallan ytimeen ja sen liepeille vahvan talouskasvun aikaan pesiintyneistä lieveilmiöistä. Hallitseva luokka loitontui kansasta etujen muodostuessa suhteettomiksi, liike-elämän ja hallinnon välisen yhteyden syvetessä sekä korruption lisääntyessä.

Aseellisia iskuja alkoi esiintyä siellä täällä. Salamurhat kohdistuivat pääasiassa presidentin edustamaa alaviittivähemmistöä vastaan. Jisr ash-Shughurin pikkukaupunki Aleppon lähistöllä oli ensimmäisen kunnon yhteenoton näyttämö. Muutenkin salamurhat keskittyivät aluksi Aleppon tienoille. Aseellisia iskuja tehtiin myös Homsissa ja Hamassa, molemmat konservatiivisuudestaan tunnettuja kaupunkeja. Aleppossa tehtiin raaka, kymmeniä tappanut isku tykistöakatemian alaviittikadetteja vastaan.

Muslimiveljeskunta nousi johtamaan kapinointia. Syyriassa enemmistönä olevat sunnat olivat tyytymättömiä vähemmistön hallintoon. Maanalaisia kapinallisyksiköitä perustettiin eri puolille Syyriaa. Nämä yksiköt salakuljettivat aseita rajojen yli Irakista, Libanonista ja Jordaniasta. Näistä maista myös tuettiin kapinallisia sekä taloudellisesti että aseellisesti. Hallinto takavarikoi kapinallisilta amerikkalaisperäisiä moderneja viestintävälineitä. Oppositio pyrki yhdistämään rivejään ulkomailta johdetusti. Aseita varastoitiin moskeijoihin ja moskeijoista muodostui kapinallisliikkeen moottori. Siellä julistettiin tyytymättömyyttä maallista hallintoa vastaan ja kuunteleva nuoriso oli julistukselle otollista maaperää.

Presidentti ja hallinto kokivat ajautuvansa seinää vasten. Puolivillaisista reformilupauksista lisääntyvine vapauksineen ei ollut apua. Kapinointi levisi ja laajeni. Presidentti uskoi, että sisäinen kapina oli ulkovaltojen ja erityisesti Yhdysvaltojen ja Israelin salajuoni Syyrian hajottamiseksi. Olihan eräässä tunnetussa Yhdysvalloissa julkaistavassa juutalaislehdessä ollut Israelin ulkoasiainministeriön entisen virkamiehen visionomainen artikkeli Lähi-idän Israelille suotuisasta kehityksestä, jonka keskeinen sisältö oli Syyrian hajottaminen Irakin tavoin etnisten ja uskonnollisten rajalinjojen mukaisesti. Salajuonittelun kohteeksi joutuminen ei siis ollut pelkkää villiä mielikuvitusta.

Maakuntakaupunkien kauppiaat alkoivat tukea kapinointia lakoilla. Pelko lisääntyi ja vähitellen kapinointi ulottui pääkaupunkiin Damaskokseen asti. Iskuja tehtiin Damaskoksessa ja kaupungin puolustusta vahvistettiin. Aleppo oli jo lähes täydessä sotatilassa, panssarivaunut partioivat käytännöllisesti katsoen kaikilla kaduilla. Damaskokseen pystytettiin tiesulkuja ja vartiointia vahvistettiin.

Presidentin lähipiiri, veli etunenässä, suositti kapinoinnin murskaamista kovin ottein. Veli sai tahtonsa lävitse. Hallinto siirtyi käymään sotaa islamistikapinallisia vastaan. Palmyran vankilaan teurastettiin erään aamun koittaessa noin 500 muslimiveljeskunnan pidätettyä ja kapinallisten valtaaman Haman vanhan kaupungin keskusta saarrettiin ja alistettiin tykistötulelle. Kuolleiden määräksi arvioidaan 5000-10000.

Lukija huomaa viimeistään nyt, että edellä kuvattu tapahtumakulku on lähes viiden vuoden ajalta reilun 30 vuoden takaa. Yhtymäkohdat nyt käynnissä olevaan sisällissotaan ovat hämmästyttävän läheiset kansannousun kulkua, tapaa ja ydinpaikkoja myöten. Eräällä tavalla se onkin jatkumo aikaisemmalle kapinalle ja valtataistelulle. Syyrian nykyisen johdon tavassa käydä sotaa kansannousua vastaan ei ole mitään yllättävää. Kansannousua arvioitiin alusta lähtien niiden silmälasien läpi, joista näkyivät 30 vuoden takaiset tapahtumat ja kokemukset. 30 vuoden takaiseen kokemukseen perustui myös täsmälleen sama johtopäätös menettelytavoista: jos murskaaminen väkivalloin onnistui silloin, miksi se ei onnistuisi nytkin. Myös salaliittoajatukset olivat yhdenmukaisia aikaisemman kokemuksen kanssa.

Se, mitä sisäänpäin katsovan autoritaarisen valtion presidentti eikä muu johto ymmärtänyt, oli maailman muuttuminen Syyrian ympärillä. Syyrian nykyinen sisällissota ei enää pelkästään sosiaalisen mediankaan ansiosta pystynyt pysymään sisäisenä asiana. Aika kertoo, onko se vai joku muu tekijä syy siihen, että lopputulos on erilainen kuin 30 vuotta sitten. Assadien dynastian aika on ohi, eikä paluuta vanhaan Syyriaan ole. Uuden Syyrian syntyminen on vielä vuosien takana. Tämän kirjoittajan kaltainen sivusta seuraaja ihmettelee yhä uudestaan ja uudestaan, että eikö autoritäärisestä valtiomallista kansanvaltaisempaan järjestelmään ole mitään muuta tietä kuin väkivallan tie. En jaksa uskoa, että nyt nähty ja nähtävä väkivalta Syyriassa oli ja on se ainoa keino, jolla yhteiskuntia muutetaan ja ne muuttuvat.

Rautaa rajalle

Opetuslapsi on ehtinyt opettajansa edelle. Vladimir Jabotinsky loi aikanaan ajatuksen rautamuurista (iron wall) puolustamaan Palestiinan juutalaisia arabeja vastaan. Jabotinskylle rautamuuri kuvasi riittävää voimaa ja puolustuskykyä. Hänen mukaansa  Palestiinan arabit eivät vapaaehtoisesti alistuisi kolonialismiin. Benjamin Netanyahu on pistänyt oppi-isäänsä paremmaksi korottamalla muurin kattamaan myös taivaankannen (iron dome/cap). Jabotinsky ei missään vaiheessa ajatellut muurista tulevan todellista, fyysistä seinää, mutta opetuslapset ovat kirjaimellisesti toteuttaneet jabotinskylaista ajattelua rakentamalla järkyttävän ruman, betonisen erottelumuurin Israelin ja Länsirannan rajalle. Muuri pirstoo kauniin ylänkömaiseman, halkoo ja leikkaa kukkuloiden rinteet, pilkkoo kylät ja maat sekä oliivitarhat.

Noin 10 metriä korkea erottelumuuri ei tietysti ohjuksia estä. Tästä syystä rautamuuri piti korottaa rautakipaksi. Viime viikolla käydyt taistelut Gazan ja Israelin välillä osoittivat, että rautakipa toimii suunnitellusti ja puolustaa siviiliasumuksia Israelissa. Ongelma on kuitenkin paljon ohjuksia syvemmällä eikä niitä ratkaista rakentamalla taivaaseen asti ylettyviä muureja Israelin gettoistamiseksi. Rauha ei synny tuomalla rautaa rajalle.

30-luvulla palestiinalaisten kansannousun aikana mandaattihallinnon korkein edustaja Sir Arthur Wauchope veti osuvat johtopäätökset ongelmien perussyistä. Wauchopen kansliapäällikkönä Jerusalemissa toiminut Musa Alami muistelee, että Wauchope etsi väsymättä ymmärrystä tilanteeseen Palestiinassa. Hän ei luottanut pelkästään virkamiestensä ja armeijan raportointiin. Virkamiehet eivät pitäneetkään Wauchopen tavasta ajaa kyliin ja kysellä kyläläisiltä kuulumisia ohi koko virkamiesportaan. Hän halusi omiin havaintoihinsa perustuen muodostaa käsityksen kansannoususta ja sen syistä. Vuosisatoja enemmistönä olleet Palestiinan arabit yksinkertaisesti pelkäsivät tulevaisuutensa puolesta sekä poliittisesti että taloudellisesti. Jatkuvasti kasvava juutalaisten maahanmuutto Euroopasta ja maan ostaminen kavensivat palestiinalaisten elintilaa synnyinmaassaan. Brittiarmeijan keinot kansannousun kukistamiseen olivat pommitukset, talojen hävitykset ja pidätykset. Wauchope, omasta kenraaliluutnanttitaustastaan huolimatta, varoitti tästä toistuvasti. Väkivaltaan vastaaminen voimakkaammalla väkivallalla lisäisi katkeroitumista eikä se ratkaisisi niitä syitä, jotka olivat palestiinalaisten pelkojen takana. Wauchopen mukaan palestiinalaisten pelot olivat aitoja ja perusteltuja.

Israelin armeija on poiminut estoitta mandaattiarmeijan suositukset. Kovaan turvallisuuteen pohjautuvasta politiikasta huolimatta Israelin turvallisuus on heikentynyt ja uhat kasvaneet. Oireisiin keskittyminen ei ole poistanut itse ongelman syytä. Syy on edelleen laittomassa palestiinalaisalueiden miehityksessä. Tällä hetkellä ongelma on kärjistynyt Gazassa, josta Israelin saartotoimien myötä on muodostunut käytännössä maailman suurin avovankila. Israel on onnistunut tekemään rauhan solmimisen palestiinalaisten kanssa lähes mahdottomaksi miehitettyjen alueiden, niiden pirstomisen, siirtokuntien laajentamisen ja rakentamisen myötä. Ylimpänä tavoitteena on ollut estää itsenäisen Palestiinan valtion syntyminen kaikista kahden valtion mallin juhlapuheista huolimatta. Israelista on tullut tämän päivän Goljat, jonka päätä suojaavan rautakipan raoista voi tätä menoa löytyä se aukko, johon palestiinalaisen Daavidin sinkoama kivi voi osua kohtalokkain seurauksin.

Palestiinalaisten oikeuksien vähättely on tuttua kissingeriläistä politiikkaa, jonka Israelin johtajat nopeasti oppivat 70-luvun alussa Henry Kissingerin sukkuloidessa Richard Nixonin ulkoministerinä Lähi-idässä. Kissinger pyrki pitämään tarkasti huolta siitä, että puheet, tarkoitukset ja teot eivät koskaan vastanneet toisiaan. Kissingeriläisen opin mukaan rauhaa palestiinalaisten kanssa ei tarvitse tehdä eikä miehitettyjä alueita palauttaa, kun isketään kiiloja arabirintamaan solmimalla kahdenvälisiä sopimuksia naapurivaltioiden kanssa. Tämä politiikka on pitänyt arabimaat toimintakyvyttöminä palestiinalaiskysymyksen suhteen. Israel harjoittaa kissingeriläistä politiikkaa, jonka tuloksena konfliktikierre syvenee ja uhat kasvavat.

Tähän samaan politiikkaan kuuluu myös se, että YK halutaan eristää pois Palestiina-kysymyksestä kissingeriläiseen malliin. Tämä siitä huolimatta, että YK on kansainliiton ajoista lähtien ollut keskeisin kansainvälinen toimija Palestiinan kohdalla. Siinä missä Jabotinsky on saanut Netanyahusta mittaisensa manttelinperijän, niin Tony Blair yrittää talloa urhoollisesti Kissingerin saappaissa sukkuloidessaan Lähi-itä-kvartetin erityisedustajana rauhanprosessissa. Blair lienee saavuttanut tavoitteensa olla saavuttamatta yhtään mitään.

Palestiinan aseman vahvistamisen ja tunnustamisen estäminen YK:ssa on yksi Yhdysvaltojen ja Israelin tärkeimmistä tavoitteista. Vuosi sitten turvallisuusneuvosto esti Palestiinan pääsyn YK:n jäsenvaltioksi, tänään yleiskokouksessa yritetään estää Palestiinan pääsy tarkkailijasta tarkkailijamaan asemaan. On vaikea kuvitella, että rauhaan Israelin ja Palestiinan välillä päästään ilman YK:n osallistumista neuvotteluihin ja ratkaisun löytämiseen. Vanhat YK:n suositukset, kuten esimerkiksi YK:n Palestiinan erityiskomitean tekemät vuodelta 1947, jouduttaneen kaivamaan naftaliinista esille konfliktin ratkaisuksi. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että perussyy konfliktiin ei ole muuttunut miksikään viimeisen 90 vuoden aikana. Wauchopen huomiot 30-luvulta pitävät edelleen paikkaansa.

Israelin voimankäyttö ei ole poistanut uhkaa sen rajoilta tai rajojen sisäpuolelta. Syyrian ohjuspelote on ollut perinteisesti vahva. Hezbollahin ja Hamasin ohjuksiin perustuva kyky on tehostunut joka kerta, kun Israel on sen sotilaallisesti pyrkinyt hävittämään. Tämä on opetus vuosien 2006, 2008 ja viime viikon hyökkäyksistä. Mitä enemmän Israel pyrkii sotilaallisesti tuhoamaan uhkatekijöitä, sitä vahvemmiksi ja uhkaavammaksi ne kehittyvät. Tätä kierrettä on mahdoton pysäyttää asevarustelulla. Yhtälailla, palestiinalaisten väkivallan jatkaminen on väärin ja tuhoisaa palestiinalaisten kannalta. Se riistää omalta osaltaan turvallisen jokapäiväisen elämän mahdollisuuden palestiinalaisilta niin Gazassa kuin länsirannalla.

Palestiinassa on jo syntynyt väkivallatonta vastarintaa toteuttavia liikkeitä; samaan väkivallattomuuteen uskovia soisi syntyvän nykyistä enemmän myös Israelissa. Tieto saarron aiheuttamasta humanitaarisesta katastrofista ja toivottomuudesta Gazassa saattaisi jo auttaa. Suurin osa israelilaisista ei tiedä tai ei edes halua tietää, missä olosuhteissa siellä eletään. Aikanaan israelilainen kansanliike näytteli merkittävää osaa päätöksessä vetää joukot pois eteläisestä Libanonista. Yhteinen väkivallattoman vastarinnan kansanliike Israelissa ja Palestiinassa voi panna lopun varustelukierteelle ja sille itsepetokselle, jota luodaan tuomalla rautaa rajoille. Israelilaisilla ja palestiinalaisilla on oikeus elää vapaata, tasa-arvoista ja turvallista elämää samalla maa-alueella.

Helsingin hengessä

Suomi on tehnyt uutterasti töitä järjestääkseen Helsingissä YK:n, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Iso-Britannian koolle kutsuman Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykkeen perustamista koskevan konferenssin joulukuussa 2012. Joulukuun lähestyessä näyttää siltä, että konferenssia ei järjestetä suunnitellussa aikataulussa. Portti konferenssin järjestämiseksi myöhemmin jäänee vielä auki.

Konferenssin järjestämishanke oli jo etukäteen epäkiitolliseksi tiedetty tehtävä. Kaikki kunnia siis Suomelle rohkeasta yrittämisestä. Konferenssin siirtyminen hamaan tulevaisuuteen ei ole Suomen vika. Konferenssin toteutumattomuus heijastui pettymyksenä reilu viikko sitten Arab Institute for Security Studies -laitoksen Ammanissa järjestämässä konferenssissa Maintaining the Momentum and Supporting the Facilitator - Prospects for a Zone Free from Weapons of Mass Destruction in the Middle East. Konferenssin menestykselliselle järjestämiselle ei ole mitään edellytyksiä niin pitkään kun alueen ainoa ydinasevalta Israel ei osallistu siihen. Iran ilmoittautui mukaan viime metreillä.

Joukkotuhoaseiden (kemialliset ja biologiset sekä ydinaseet) uhkaa ja vaaraa ei tarvitse kenellekään todistella. Niiden käytön seurauksia on todistettu sekä Lähi-idässä että sen ulkopuolella. Jo ensimmäisessä maailmansodassa saksalaiset käyttivät kemiallisia aseita. Lähi-idässä kemiallisten aseiden kirousta ei silloin vielä oltu koettu, vaikka Iso-Britannia harkitsi sen käyttöä 20-luvulla taltuttaessaan kansannousua miehittämässään Mesopotamiassa. Yhdysvallat ainoana valtiona maailmassa on turvautunut tunnetuin seurauksin ydinaseisiin Hiroshimassa ja Nagasakissa. Lähi-idässä kemiallisiin aseisiin turvautui Irakin Saddam Hussein sodassa Irania vastaan 80-luvulla. Irak oli rakentanut kemiallisten aseiden kykynsä länsimaiden myötämielisellä tuella. Saksa, Ranska ja Yhdysvallat olivat toimittaneet ja myyneet tuotantoon välttämättömiä komponentteja, laitteita ja ns. kaksikäyttötuotteita. Saddamin sinappikaasuhyökkäys Halabjaan, Irakin kurdikaupunkiin, on hyvin muistissa. Halabjan asukkaista noin kymmenesosa eli 5000 kurdia menehtyi hyökkäyksessä. Syyrialla tiedetään olevan laajat kemiallisten aseiden varastot sekä kyky aseiden käyttämiseen. Se on ollut Syyrialle 'köyhän miehen' vastine ja pelote Israelin ydinpelotetta vastaan.

Nyt suurennuslasin alla on Iran. Kaiken todennäköisyyden mukaan Iranilla ei vielä ole ydinasetta, sen sijaan kukaan ei vakavasti epäile Israelin ydinaseen olemassaoloa. Iranin ydinvoimaohjelman historia ulottuu 50-luvulle yhtälailla kuin Israelin. Yhdysvallat tukivat Iranin ydinvoimalaohjelmaa aina vuoden 1979 vallankumoukseen asti. Ranska ja Iso-Britannia puolestaan tukivat Israelin ydinvoimaohjelmaa. Ero on siinä, että Israel eteni nopeasti käyttövalmiiseen ydinaseeseen, Iran on vasta lähellä sitä. Iran on hyväksynyt ja ratifioinut kaikki joukkotuhoaseita koskevat sopimukset, Israel ei yhtään. Lisäksi Iranissa uskonoppineiden antama fatwa (uskonnollinen lausuma) kieltää ydinaseiden valmistuksen ja käytön. Tämän sitovuudesta voi olla montaa eri mieltä, mutta kokonaan sen merkitystä ei kannata sivuuttaa.

Iran on tarkastuksiin liittyvissä asioissa toiminut luottamusta herättämättömällä tavalla samalla tavalla kuin Irak toimi valvontakomission tarkastusten alaisuudessa. Irakin luottamusta herättämättömästä käyttäytymisestä huolimatta lopputulos oli se, että Hans Blixin johtamien hyvin perusteellisten tarkastusten jälkeen ei voitu todistaa, että Irakilla olisi enää ollut joukkotuhoaseita. Yhdysvaltoja nämä tulokset eivät tyydyttäneet, heille riitti tiedustelutietojen manipulointi ja intohimoinen halu uskoa niiden olemassaoloon perustellakseen haluamaansa sotaa. Irakiin hyökättyään amerikkalaiset käyttivät Fallujassa valkofosforiammuksia, jotka kemiallisten aseiden kieltosopimuksen mukaan ihmisiä vastaan käytettynä ovat kiellettyjä.

Yllämainittu sekä Iranin että Irakin väistely tarkastusten kohteena ollessaan kuvastaa yhtä suurta kuilua Lähi-idän ja muun maailman välillä. Tämä kuilu on luottamuksen puute. Tämä on myös yksi suurimmista esteistä joukkotuhoaseista vapaan vyöhykkeen luomiseksi Lähi-itään. Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että marssijärjestys ei ole ollut looginen.

On vaikea kuvitella, että joukkotuhoaseista vapaan vyöhykkeen perustamiseen on mahdollista päästä ilman riittävää Lähi-idässä vallitsevaa keskinäisluottamusta, joka puolestaan on mahdoton ilman rauhaa. Rauhanneuvottelut ja luottamuksen rakentaminen on asetettava etusijalle. Vasta rauha antaa perustuksen joukkotuhoaseista vapaan vyöhykkeen perustamiseen. Kaikki kulminoituu tällä hetkellä Israeliin ja Iraniin ja ilman niitä vapaata vyöhykettä ei pystytä luomaan. Aseriisunta seuraa rauhaa, ei päinvastoin.

Helsingin henkeä ei pidä unohtaa. Helsingissä järjestetty ETYK-konferenssi vuonna 1975 oli avainasemassa niiden muutosten edistäjänä, jotka johtivat demokratisoitumisprosessiin itäisessä Euroopassa. Vastaavalle Lähi-idän alueelliselle turvallisuuskokoukselle ja -prosessille on huutava tarve. Välttämätöntä luottamusta ei muuten kyetä rakentamaan alueen valtioiden välille. Israel pitää saada vakuutetuksi alueellisen turvallisuusjärjestelmän tarpeesta, jolloin se voi olla valmis panemaan neuvottelupöydälle omat joukkotuhoaseensa. Israel tarvitsee oman turvallisuutensa varmistamiseksi alueellista turvallisuusjärjestelmää arabimaailman heräämisen jälkeisessä ja muuttuneessa Lähi-idässä paljon aikaisempaa enemmän. Sen osoittavat tämänkin viikon tapahtumat Gazassa. Alueellinen turvallisuusjärjestelmä luo aivan erilaiset edellytykset joukkotuhoaseista vapaan vyöhykkeen luomiseksi.

Lähi-idän kansalaisjärjestöjen, ruohonjuuritason toimijoiden ja kansalaisten on vaadittava inhimillisen turvallisuuden nimissä alueellista rauhaa. Nyt jo nähtyjen kansannousujen jälkeen toivoisi alueellista kansannousua rauhan puolesta. Ammanin konferenssin eräs rakentavimmista ehdotuksista tuli egyptiläistä kansalaisjärjestöä edustavalta naiselta, joka esitti aloitteellisuutta kanssakäymiseen israelilaisten kansalaisjärjestöjen kanssa. Kansalaisjärjestöjen ei pidä antautua vallitsevan politiikan vangeiksi vaan niiden on toimittava rohkeasti rajojen ja erilaisten käsitysten yli murtaen luottamuksen rakentumista estäviä muureja.

Miten tästä eteenpäin? Synkältä näyttää. Mikäli alueellisesta turvallisuusjärjestelmästä sopimisen kautta ei päästä rauhaan, joukkotuhoaseet jatkavat leviämistä Lähi-idässä. Iranin lisäksi ydinasekykyä saattavat lähteä tavoittelemaan Saudi-Arabia, Egypti ja Turkki. Joukkotuhoaseista vapaan Lähi-idän sijasta tuloksena voi tulla alueellinen joukkotuhoaseiden leviäminen. Ammanin konferenssissa arabiliiton entinen pääsihteeri Amr Moussa peräänkuulutti uuden turvallisuusajattelun tarvetta Lähi-idässä. Hänen kanssaan oli helppo olla samaa mieltä.