Instituutin ikkunat

Instituutin Zeitunan kujalle avautuvan yläkerran oleskelutilan viisi pientä ikkunaruutua särkyi 17. maaliskuuta al-Qassan kaupunginosassa Damaskoksessa tehdyn pommi-iskun seurauksena. Iskun kohde oli reilun kahden kilometrin päässä instituutista, mutta siitä huolimatta sen aiheuttama tärähdys oli liikaa kehyksissä irtonaisesti olleille lasiruuduille. Syyrian sisällissodan seuraukset alkavat näkyä jo Zeitunan kujalla. Kujan boutique-hotelli on ollut tyhjä jo pitkään, ravintolassa ei käy juurikaan asiakkaita viikonloppuiltoja lukuun ottamatta ja Homsista paenneet kristityt jonottavat ruoka-apua kreikkalais-katoliselta patriarkaatilta. Kujaa komistanut presidentin kuva hävisi jo alkuvuodesta, vaikka kaupunginosa hallinnon vankinta tukialuetta onkin. Elämä kuitenkin jatkuu, viime viikon perjantai-iltana juhlittiin kirkossa häitä ja niiden jatkoja Oriental-ravintolassa musiikin pauhatessa aamuyöhön asti siihen malliin, että unta oli instituutilla vaikea saada.

          Ammanista Damaskokseen ajaessa eron entiseen huomaa. Rajalla ei ole enää pitkään aikaan ollut tungosta, vaan ylittäminen sujuu nopeasti. Tarkastukset sekä Syyrian että Jordanian puolella ovat aikaisempaa huolellisemmat. Noin 10 kilometriä rajalta Damaskoksen suuntaan on räjäytetty yksi vahvarakenteinen betonisilta. Se oli helmikuussa vielä kunnossa, mutta nyt siinä oli noin 10 metrin pituinen tyhjä aukko. Sen räjäyttäminen on vaatinut huomattavan kilomäärän räjähteitä hallintoa vastustavilta aseellisilta ryhmiltä. Heillä ei näytä olevan aseista puutetta ja lisää on tulossa. Siitä kertoo Libanonin viranomaisten takavarikoiman laivan kolme konttia, joissa olevat aseet olivat mitä ilmeisemmin matkalla Syyrian kapinallisille.

          Homsin kaupungin kristittyjen pakeneminen kertoo omaa kieltään Syyrian konfliktista. Kristityt ovat valtaosin nykyisen hallinnon tukijoita. Heidän ei ole tarvinnut paeta Homsista hallinnon joukkojen tulituksen pelosta, vaan kapinallisten koston pelon johdosta. Rikollisuus, jota aikaisemmin Syyriassa ei tarvinnut pelätä, on nyt yksi suurimmista syyrialaisia uhkaavista uhista. Monet Damaskoksen hotellit majoittavat nyt näitä evakkoja.

          Kyllästyneisyys nykyiseen tilanteeseen on vallitseva mieliala Zeitunan kujalla. Valtaosa syyrialaisista haluaa elämän normalisoituvan. Se ei ole kuitenkaan mahdollista niin pitkään kun kuka tahansa osapuolista käyttää väkivaltaa. Syyrialaiset arvuuttelevat, miten pitkään kaikki kestää. Mihinkään nopeaan muutokseen ei enää uskota, pikemminkin vaikean koettelemuksen uskotaan kestävän vielä pitkään. Osa syyrialaisista jättää uutiset seuraamatta yrittäen sulkea vallitsevan tilanteen oman elämänpiirinsä ulkopuolelle ja pyrkien jatkamaan mahdollisimman normaalia arkipäivää. Se saattaa olla ainoa keino selviytyä.

          Midanin kaupunginosassa oli perjantaina uusi itsemurhaisku poliiseja vastaan. Midan on ollut Damaskoksessa tapahtuvien mielenosoitusten keskuspaikkoja koko kansannousun ajan. Liekö historian ironiaa, vai kaupunginosan sosiaalisen ja väestöllisen rakenteen sanelemaa, että jo Ranskan mandaatin vastaisen kapinan aikana vuosina 1925-27 vastarinta oli vahvimmillaan Damaskoksessa juuri Midanissa. Perjantain iskun jälkeen ilmaantui tyypillisesti kaksi kertomusta tapahtuneesta. Toisen mukaan se oli hallinnon räätälöimä isku, toisen mukaan kapinallisten käsialaa. Totuus selvinnee aikanaan, mutta tietynlainen rakenne Syyrian suurimmille itsemurhaiskuille on jo syntynyt. Yleensä ne tapahtuvat perjantaisin, moskeijoiden tai turvallisuusviranomaisten rakennusten läheisyydessä ja silloin, kun jotakin kansainvälisesti merkittävää Syyrian suhteen on tapahtumassa. Viime perjantaina maahan odotettiin YK:n tarkkailijoiden norjalaista komentajaa.

          Instituutin särkyneissä ikkunoissa on nyt uudet lasit. Jääköön nämä vahingot tämän kansannousun viimeisiksi myös Zeitunan talon osalta.

Lawrencen lähteellä

Käynti Lawrencen lähteeksi kutsutulla karavaanien juottopaikalla Wadi Rumin autiomaassa Jordaniassa vie ajatukset brittiseikkailijaan, arkeologiin, kirjailijaan ja upseeriin, joka toimi ja eli beduiinien keskuudessa pääasiassa nykyisen Saudi-Arabian, Jordanian ja Syyrian alueella osmani-imperiumin murtuessa. Lähde on nimetty Lawrencen mukaan hänen pysähtyessään sille juottamaan kameleitaan matkoillaan Jordanian läpi. Hänestä tehty elokuva, kirjoitetut kirjat ja omaelämäkerta ovat tehneet Lawrencesta yhden Levantin tunnetuimmista briteistä. Thomas Edward (T.E.) Lawrence tuli tunnetuksi Arabian Lawrencena, joka seikkaili osmani-imperiumia vastaan nousseen arabikapinan mukana Hejazista Saudi-Arabian niemimaalla läpi Jordanian aina Damaskokseen ja sen vapauttamiseen asti. Al-Azrakin linnoituksessa nykyisen Jordanian itäosassa Lawrence vietti yhden talven suunnitellen etenemistä kohti Damaskosta. Deraa, Syyrian viimevuotisen kansannousun syntysija, historiastaan tunnettu myös salakuljettajien keskuspaikkana, oli Lawrencelle kohtalokas kaupunki hänen jouduttuaan siellä pidätetyksi, pahoinpidellyksi ja häväistyksi.

          Wadi Rumin beduiinileirissä yöpyjä voi mielessään kuvitella sen vaikutuksen, jonka monimuotoinen autiomaa Lawrenceen teki. Jylhä autiomaa on karuudessaan ja kauneudessaan vertaansa vailla. Hiekkainen ja vuoristoinen autiomaa on kuin värikäs, elävä ja todellinen maalaus auringon sijainnista ja varjojen paikoista riippuen. Öinen tähtitaivas on valoisan tähtisumun ja miljoonien tähtien täplittämä. Niitä Lawrencen tiedetään katselleen suunnitellessaan arabikapinan etenemistä. Hän ihastui beduiinien elämään ja piti sitä suuressa arvossa pyrkien itse seuraamaan sitä siinä määrin, kuin ulkomaalainen yleensä voi. Wadi Rumin autiomaa ei ole vain romantiikkaa, todellisuudessa autiomaan elämä on ankaraa, yöt kylmiä ja elämä karua.

          Arabian Lawrence kiinnostui nuoruudessaan arkeologiasta viettäen noin viisi vuotta kaivauksilla Syyrian, Palestiinan ja Mesopotamian alueilla oppien siellä samalla arabiaa, paikallisia tapoja ja kulttuureja. Hänen poikkeuksellinen paikallistuntemuksensa ja kielitaitonsa saivat Kairossa olleen brittiarmeijan yleisesikunnan kiinnostumaan hänestä ja Lawrence palkattiin sen kartografiselle osastolle. Arabian Lawrence oli armeijan hierarkiasta välittämätön asiantuntija, joka ihastutti ja vihastutti esimiehiään edeten lopulta everstiksi. Hän pyrki edistämään arabien itsenäisyyttä MacMahonin-Husseinin välisen kirjeenvaihdon hengessä. Damaskoksesta oli tuleva itsenäisen arabivaltion pääkaupunki. Tosin heti myöhemmin Sykes-Picot sopimus teki tyhjäksi McMahonin lupaukset jakamalla Lähi-idän brittien ja ranskalaisten etupiireihin, mutta Lawrence oli vakuuttunut Arabian ansainneen itsenäisyyden ja hän teki kaikkensa sen saavuttamiseksi. Arabian Lawrencelle brittien lupaukset olivat tosia, ja niiden toteuttaminen oli hänen unelmansa ja velvollisuutensa.

          Hän ei vain ymmärtänyt, että poliittiset lupaukset olivat kokonaan eri asia kuin tilanteen ja alueen ymmärtämiseen sekä alueen kansojen tahtotilan toteuttamiseen perustuvat päätökset. Brittien poliittisilla lupauksilla ei ollut muuta tavoitetta kuin varmistaa ensimmäisessä maailmansodassa Lähi-idän arabien tuki osmanien vastaisessa taistelussa ja varmistaa pysyvä brittiläinen jalansija Lähi-idässä.

          Arabian Lawrence oli yksi niistä briteistä, joiden vaikutus vahvisti brittien käsitystä heidän ylivertaisesta kyvystään ymmärtää Lähi-itää. Samaan joukkoon lasketaan tutkimusmatkailija Gertrude Bell ja Sir John Glubb eli Glubb Pasha. Glubb Pasha oli arabilegioonan erinomaisesti arabiaa taitava komentaja Trans-Jordaniassa ja Jordanian kuningaskunnassa. Kaikkia näitä arabisteja yhdisti käsitys siitä, että arabien ymmärtämiseen tarvittiin upottautumista kulttuuriin ja kieleen, joka lopulta johti oman ajattelutavan muutokseen. Lopullisena tavoitteena oli kulttuuriin upottautumisen kautta hankittu kyky ajatella kuten arabit.

          Bellin mukaan ilman sitä Lähi-itää ja sen ihmisiä ei voisi ymmärtää. Nämä yksilöt olivatkin poikkeuksellisia sen tiedon syvyyden perusteella, mikä heillä arabeista, heidän elämäntavoistaan ja Lähi-idästä oli. Se tieto ja ymmärrys johti heidät turhautuneisuuteen brittipolitiikan suhteen ja konfliktiin brittihallinnon toimistobyrokraattien kanssa. Osaamista brittien joukosta kuitenkin löytyi kunnioitettavassa määrin. Brittimandaatin aikaisessa Palestiinassa yllättävän suuri osa mandaattivirkailijoita oli arabiankielen taitoisia. Tätä osaamista tapaa nykyisin harvemmin diplomaateissa, kansainvälisten järjestöjen ja YK:n edustajissa tai rauhanturvaoperaatioissa. Peelin komission yksi johtopäätös selvitellessään syitä arabikapinaan 1936 Palestiinassa oli, että mandaattihallinnon brittivirkamiesten toimikauden pitäisi olla vähintään seitsemän vuotta. Vasta se varmistaisi edes tyydyttävän asiantuntemuksen ja osaamisen vieraassa toimintaympäristössä työskentelyyn.

          Arabian Lawrencesta syntynyt kuva on tasapainottunut viime vuosina. Hän ei välttämättä ollut se suuri strategi, joksi hänet on mielletty, eikä hänen arabiankielen taitonsa ollut niin sujuva, kuin on annettu ymmärtää. Hänelle itselleen jäi ehkä myös mysteeriksi se, miksi brittipolitiikka oli mitä se oli. Mutta hän jää varmasti historiaan yhtenä niistä briteistä, jotka onnistuivat pääsemään poikkeuksellisen pitkälle pyrkimyksessä ymmärtää alueen asukkaiden ajatusmaailmaa, toiveita ja tavoitteita. Ja tähän hän pääsi elämällä heidän kanssaan, yhtenä heistä. Näitäkin voi pohdiskella Wadi Rumin lumoavia maisemia katsellessa ja Lawrencen lähteelle kiivetessä.

Kurdistanin kultaryntäys

Kurdistan on mustan kullan maa. Se suorastaan lepää öljyn päällä. Kurdistanin itsehallintoalueella pohjois-Irakissa kilpailu kansainvälisten öljy-yhtiöiden välillä kiihtyy, lentokentältä kaupunkiin tulevan tien varrelle ilmestyy uusia öljy-yhtiöiden konttoreita ja uusia esiintymiä paljastuu. Öljyn tuoma vauraus, joko viennin tuomina palautuksina Bagdadin keskushallinnolta tai suoran mutta vähemmän virallisen viennin kautta, näkyy itsehallintoalueen pääkaupungissa Erbilissä. Öljy on Kurdistanin vaurauden takana ja sitä löytyy koko ajan lisää. Suurimmista öljy-yhtiöistä Exxon on käynnistänyt hiljattain öljynporauksen. Öljy ei ole pelkästään siunaus, kuten niin monesti Lähi-idässä on nähty. Sen tuomat ristiriidat kiristävät Bagdadin keskushallinnon ja Kurdistanin itsehallintoalueen välejä. Kamppailua käydään siitä, kuka hallitsee öljykenttiä ja kerää niistä syntyvät tulot. Konfliktiherkkyyttä lisää se, että uusia öljykenttiä löytyy itsehallintoalueen rajoilta Irakin, Iranin kuin Turkin kanssa. Öljylle on ottajia.

          Kurdit ovat maailman suurin itsenäistä valtiota vailla oleva kansa. Kurdien määrästä on vaihtelevia arvioita, mutta heitä lienee maailmassa 50-70 miljoonaa, eniten Turkissa. Irakin lisäksi kurdeja on huomattavasti myös Iranissa ja Syyriassa. Suomessakin kurdeja on lähes 10000. Erbilin kaduilla näkyikin Suomen rekisterikilvissä oleva auto. Kurdistanin itsehallintoalue on lähempänä itsenäisyyden toteutumista kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Se suorastaan kurkottaa sitä kohti eikä sitä voi olla aistimatta Erbilissä. Valtiota rakennetaan ja kansalaisia koulutetaan sitä varten. Vuosittain lähetetään 3000-4000 opiskelijaa ulkomaisiin yliopistoihin täydellä stipendillä. Kurdistanin historiaa ja kansallista omaleimaisuutta korostetaan. Kurdit iranilaisten tavoin eivät ole arabeja ja puhuvat Lähi-idän valtavirrasta poiketen indoeurooppalaista kieltä.

          Chwar Chran hotelli Erbilissä kantaa muistoa ensimmäisestä Kurdistanin tasavallasta, joka julistettiin samaa nimeä kantavalla aukiolla Mahabadin kaupungissa Iranissa vuonna 1946. Tuon Kurdistanin tasavallan historia jäi muutaman kuukauden pituiseksi, mutta jatkoa sille on tulossa. Hotellirakennus itsessään puolestaan muistuttaa enemmän Irakin lähihistoriasta. Se rakennettiin aikanaan Ba’ath puolueen alueelliseksi päämajaksi. Hotellin ravintolan seinillä olevat vanhat aseet symboloivat kuitenkin enemmän Kurdistanin vuosikymmeniä jatkunutta vapaustaistelua kuin Irakin Ba’ath puolueen vaiheita. Vaikka eiväthän aseet heillekään vieraita ole olleet.

          Kurdit ovat syystäkin ylpeitä historiastaan. Erbil, Arbil, Arbela – miten sitä sitten kutsutaankaan, on yksi maailman vanhimpia edelleen asuttuja kaupunkeja. Se sijaitsee Assyrian ja Mesopotamian sydänmailla. Se oli myös yksi tärkeimmistä Assyrian suurvallan kaupungeista ja kaupungin pitkä historia kätkeytyy kerrostumina sen keskellä kohoavassa linnoituksessa. Valtava Kurdistanin lippu linnoituksen huipulla pitää huolen, että huonomuistisempikaan ei unohda, missä ollaan. Kaivauksia tosin linnoituksessa ei ole lupa tehdä. Linnoituksen uumenista löytyisi myös muiden kuin kurdien historiajäänteitä ja se puolestaan ei olisi eduksi kurdien kansallisessa historiakertomuksessa. Mosulin ja Nimrodin suuntaan ajaessa maisemaa täplittävät siellä täällä kohoavat rauniokummut. Rauniokummulle noustessa ei voi välttyä tallomasta assyrialaisajalta peräisin olevia ruukunsirpaleita.

          Kurdistanissa onkin käynnissä myös toinen kaivausryntäys. Arkeologit eivät etsi öljyä, mutta himoitsevat päästä käsiksi suurelta osin vielä neitseelliseen ihmiskunnan pisimpään asuttuna olleen alueen maaperään. Entinen peshmerga-päällikkö toimii muinaismuistoviraston ylijohtajana Kurdistanissa vapaustaisteluhistoriansa pätevöittämänä, ja vaikka ei innostukaan niin paljon itse arkeologiasta kuin Kurdistanin lähihistoriasta, niin hänen kauttaan kaivajien on kummuille kuljettava. Kurdistanista kuullaan vielä!

Syyria solmussa

Syyrian solmu on kiristynyt reilun vuoden ajan. Rauhanomainen kansannousu kääntyi kesän 2011 kuluessa aseelliseksi kapinaksi, jonka tavoitteena on Assadin hallinnon kaataminen. Hallinnon turvautuminen yksioikoisesti väkivaltaan oli yksi tekijä, joka lopulta johti sisällissotaan. Assadilla oli kolmen kuukauden aikaikkuna viime keväänä uudistusten toteuttamiseen, mutta se turvautui mielikuvituksettomasti kansannousun kukistamiseen samalla tavalla, johon Bashar al-Assadin isä oli turvautunut kolme vuosikymmentä sitten. Muslimiveljeskunta uhkasi hallintoa viitisen vuotta Haman kansannousuun 1982 asti. Nämä muistikuvat ja tapahtumien samankaltaisuus kolmen vuosikymmenen takaa ovat ohjanneet nykyhallinnon toimintaa kansannousun kukistamisessa.

Hallinnon vastuu väkivallasta on kiistaton, mutta vastuuta jakavat myös aseisiin tarttuneet kapinalliset. Homsissa sijaitsevaa Baba Amrin kaupunginosaa ei olisi tuhottu helmikuussa nähdyllä tavalla, mikäli aseelliset ryhmittymät eivät olisi käyneet siviilien keskuudesta taistelua hallinnon joukkoja vastaan. Aseellisten kapinallisten toiminta on ollut täysin muuta kuin siviilien suojelua, vaikka sitä sellaisena on mielellään tarjottu arabikevään vahvassa vaikutuksessa edelleen elävälle kritiikittömälle valtamedialle. Kapinallisten modus operandi on ollut maa-alueiden ja kaupunginosien valtaaminen sekä iskut turvallisuusjoukkoja vastaan.

Hafez al-Assadista mainion elämänkerran kirjoittanut Patrick Seale totesi hiljattain esitelmässään, että Syyrian nykyhallintoa on horjutettu, mutta sen pystyssä pysyminen ei ole vielä uhattu. Kansainvälinen yhteisö, erityisesti Yhdysvallat ja Ranska arabiliiton ohella, ja ainakin Qatarin vielä toimiessa sen puheenjohtajana, on Syyrian eri oppositioiden tavoin aliarvioinut hallinnon vastustuskyvyn. Historian valossa sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Vuosikymmenien kuluessa yhteen hitsattu turvallisuuskoneisto eri instituutioineen, Ba’ath-puolue ja presidentti lähipiireineen muodostavat kokonaisuuden, joka joko seisoo tai kaatuu yhdessä. Syyrian oppositiot eivät vielä ole kyenneet tätä hallinnon tukijalkaa vakavasti horjuttamaan. Sitä ei kaada myöskään kansainväliset saartotoimet, vaikka ne vaikeuttavat tavallisten syyrialaisten elämää. Syyriassa ei leipä lopu ensimmäisenä, siitä pitävät huolen varsin hyvin satoa tuottavat pellot ja viljelykset.

Syyrian solmua ei vielä ole avattu. Ihmishenkiä on menetetty jo liikaa, eikä paluuta kansannousua edeltävään Syyriaan ole. Syyria on konfliktissa ja konfliktiin on etsittävä ratkaisua. Väkivallan hyväksyminen, oppositioidenkaan käyttämänä, ei edistä konfliktinratkaisua. Syyrian ystävien Istanbulin kokouksessa antama tunnustus Syyrian kansallisneuvostolle hämmästyttää. Samainen neuvosto lupasi maksaa palkkaa kapinallisille, toisin sanoen se pyrkii kiihdyttämään aseellista taistelua. Syyrian kansallisneuvoston tuki Syyriassa asuvien syyrialaisten keskuudessa on edelleen rajattu – maasta muuttaneisiin ei niin vain luoteta. Sen todellisesta edustuksellisuudesta ei ole mitään näyttöä. Erityisesti länsimainen media on uhrannut objektiivisuutensa Syyrian tapahtumista raportoitaessa ja valitettavinta siinä on se, että media näyttää helposti ohjaavan myös kansainvälisen politiikan päätöksiä. Opposition esittämät väitteet esitetään usein sellaisinaan todenperäisyyttä tarkistamatta; toisaalta hallinnon raportointiin suhtaudutaan lähtökohtaisesti epäillen. Sumutusta on tapahtunut sekä hallinnon että oppositioiden puolelta ja se on omiaan tiukentanut Syyrian solmua.

Poliittinen ratkaisu, jossa myönnytyksiä joutuvat tekemään sekä hallinto että eri oppositioryhmät, on ainoa keino säästää ihmishenkiä ja estää rikokset ihmisyyttä vastaan. Kofi Annan on tehnyt erinomaista työtä ja edistystä on nähtävissä. Väkivalta ei pääty 10. huhtikuuta, kuten YK edellyttää, mutta sen asteittainen väheneminen edistää solmun aukaisua. Sen lopullinen avautuminen edellyttää kansainvälisen yhteisön painostusta sekä hallintoa että oppositioita kohtaan: vain kaikkien osapuolien pidättäytyminen aseiden käytöstä voi johtaa poliittisten uudistusten alkuun. Kaaoksen varaan, johon Syyria ilman konfliktinratkaisua joutuu, ei ihmisoikeuksia eikä demokratiaa rakenneta.