30. toukokuuta 2012

Syyria solmussa (2)


Väkivallasta ovat vastuussa ne, jotka sitä käyttävät. Tämä vastuu on sekä siitä päättävillä että sitä toteuttavilla. Tähän asti suurin itsemurhaisku Damaskoksessa 10. toukokuuta tappoi virallisten tietojen mukaan 55 ihmistä, mukana naisia ja lapsia. Damaskoksessa puhutaan selvästi virallista lukua suuremmasta kuolleiden määrästä. Räjähdyspaikan eteen Beirutiin johtavan tien alkupäähän on rakennettu syyrialaiseen tapaan betoniseinä peittämään tuhon jälkiä. Kaikesta näkee, että iskussa on käytetty suuri määrä räjähteitä.

Maailma raivostui, ja syystä, Houman verilöylystä viime perjantaina Homsin maakunnan alueella. Houmassa surmattiin raa’asti yli 100 siviiliä, suurin osa lapsia ja naisia. Tutuksi tulleella tavalla hallinnon vastaiset oppositiot syyttivät murhista hallinnon joukkoja, tai heihin yhdistettävää puolisotilaallista shabihaa kun taas hallinto pani syyn joukkomurhasta terroristien syyksi. Tuollainen murhaaminen on terrorismia riippumatta siitä, millä puolella tekijät olivat Syyriassa käynnissä olevassa valtataistelussa. YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi yksimielisesti verilöylyn. Viattomien lasten joutuminen uhriksi herättää aina voimakkaita tunteita. Tässä yhteydessä on hyvä kertauksen vuoksi palauttaa mieliin, että kansainvälisen yhteisön saartotoimet Irakin kohdalla vuodesta 1990 lähtien johtivat uusimpien tutkimusten mukaan noin 500 000 alle viisivuotiaan lapsen kuolemaan – kuolemiin, joita ei olisi tapahtunut Irakissa ilman saartoa.

Syyrian verilöylyt vaativat puolueetonta rikostutkintaa. Rikoksiin ihmisyyttä vastaan syyllistyneet on saatava edesvastuuseen. YK:n turvallisuusneuvoston on annettava mandaatti rikostutkinnasta kansainväliselle rikostuomioistuimelle Haagissa. Pahimpien tapausten tutkinnan ja syyllisten edesvastuuseen saattamisen rinnalle syyrialaisten on luotava tulevaisuudessa kansallinen sovintomenettely, joka mahdollistaa armahduksen niille, jotka eivät ole syyllistyneet räikeimpiin rikoksiin. Muuten Syyrialla ei ole tulevaisuutta yksien rajojen sisällä ja yhtenä kansana. Sisällissodan lisäksi suurena vaarana on jo tällä hetkellä valtion hajoaminen.

Rauhanomainen kansannousu Syyriassa muuttui sisällissodaksi loppukesän 2011 aikana. Millään osapuolella ei ole oikeutta tappavan aseellisen väkivallan käyttöön. Hallinnolla oli muutaman kuukauden aikaikkuna kevään 2011 aikana toteuttaa tuntuvia poliittisia uudistuksia, mutta se turvautui mielikuvituksettomasti samaan väkivallan malliin, johon Syyrian aikaisemmissa kansannousuissa oli turvauduttu. Hallintoa vastustavien ryhmien tartuttua aseisiin sisällissota oli käynnissä ja nämä ryhmät ovat yhtälailla vastuussa väkivaltakierteen jatkumisesta ja syventämisestä. Aseellisten oppositioryhmien tavoite on ollut tuhota Annanin rauhansuunnitelma sen ensimetreiltä alkaen. Maata Annanin suunnitelman alta ovat kaivaneet hallinnon lisäksi aktiivisesti eräät arabiliiton valtiot aseistamalla oppositiota sekä antamalla heille logistista tukea ja suunnitteluapua. Vastuuta väkivallan jatkumisesta on Syyrian rajojen ulkopuolellakin.

Kansainvälinen yhteisö on ollut ymmällä ja jakautunut suhtautumisessa Syyrian sisällissotaan. Vasta Kofi Annanin rauhansuunnitelma sai yksimielisen kansainvälisen yhteisön tuen. Se kertoo jotakin toisaalta Syyrian tilanteen monimutkaisuudesta, ja toisaalta Annanin suunnitelman laadusta. Tähänastisista kansainvälisen yhteisön ponnistuksista se on ollut realistisin sisältäen ne elementit, jotka voivat siirtää syvän kuilun partaalla olevan Syyrian vielä rauhanomaisemman muutoksen suuntaan. Kaikki väkivaltaa käyttävät osapuolet ovat vastuussa siitä, että tulitauko ei ole pitänyt. Aseellisten oppositioryhmien vaatimus kansainvälisestä sotilaallisesta väliintulosta on kiihtynyt Houlan verilöylyn jälkeen, eikä Ranska ole sulkenut tätä mahdollisuutta pois. Houlan tapahtumat eivät vaadi sotilaallista interventiota, vaan puolueetonta tutkintaa. Kansainvälinen sotilaallinen väliintulo olisi pyrkimys ratkaista Syyrian konflikti samalla logiikalla, jolla syyrialaiset sitä tällä hetkellä yrittävät ratkaista. Ilmapommitukset johtaisivat vielä moneen uuteen Houlaan.

Veriteoista ja tulitauon pitämättömyydestä huolimatta Annanin suunnitelma on edelleen ainoa, joka voi johtaa tuloksiin. Päättäjiltä tarvitaan nyt kärsivällisyyttä. Venäjän ja Kiinan on painostettava Syyrian hallintoa yhtälailla kuin muun kansainvälisen yhteisön on painostettava aseelliset oppositioryhmät tulitaukoon. Niitä tukevien maiden on välittömästi lopetettava aseellinen tuki näille ryhmille. Edistystäkin on ollut. Lähes 300 YK-tarkkailijaa, sotilasta ja siviiliä, on jo Syyriassa raportoimassa puolueettomasti tapahtumista. YK:n tarkkailuoperaation ei pidä antautua poliittiseksi pelinappulaksi arabiliiton tarkkailuoperaation tavoin. Arabiliitto keskeytti operaation alkuunsa. YK:n tarkkailuoperaation mandaattia on jatkettava heinäkuun jälkeen.

Syyrialaisten ehdoton enemmistö ei halua sitä kaaosta, johon maa on ajautumassa. Heidän äänensä on saatava kuuluvammin esille. Syyria ei ole koskaan enää entisensä, eikä sen kaikilta osin sitä pidä ollakaan. Mutta väkivalta voi loppua. Väkivallan lopettaminen on niiden käsissä, jotka sitä käyttävät. Syyrian tilanteen ratkaisu on edelleen syyrialaisista itsestään kiinni.

24. toukokuuta 2012

Tiedeinstituuttifoorumista totta!


Tiedeinstituutit ovat niitä harvoja suomalaisia tutkimusta tekeviä yksikköjä, jotka toimivat ulkomailla. Neljästä tiedeinstituutista kolme sijaitsee Välimeren alueella. Vanhin niistä on Rooman Villa Lantessa sijaitseva instituutti, sitten tulee Ateenan instituutti ja nuorin Välimeren alueen instituuteista on Lähi-idän instituutti. Neljäs tiedeinstituutti sijaitsee Japanissa. Tämän lisäksi ainakin kolmella kulttuuri-instituutilla on tiedettä edistävää toimintaa (Lontoo, Saksa) tai omaa tutkimusta (Madrid).

Instituutit tekivät viime syksynä alustavan päätöksen yhdistää voimiaan. Tämän tuloksena perustettiin tiedeinstituuttifoorumi maanantaina 21. toukokuuta. Tiedeinstituuttifoorumin tavoitteet ovat selvät: tehdä tiedeinstituuteista tunnettu ja tunnustettu osa suomalaista tutkimusjärjestelmää, lisätä tiedeinstituuttien tunnettuutta ja osallistua tiedeinstituuttifoorumina tiedettä edistäviin tapahtumiin Suomessa sekä käynnistää yhteisiä tutkimushankkeita. Tämän lisäksi tiedeinstituuttifoorumi käy säännöllisiä keskusteluja niin opetus- ja kulttuuriministeriön kuin Suomen Akatemian kanssa. Tiedeinstituuttifoorumin käynnistäminen ei olisi onnistunut ilman OKM:n valtionavustusta.

Tammikuussa 2013 tiedeinstituuttifoorumi osallistuu tieteiden päiville. Perustamisviikolla osallistuttiin jo Finlandia-talolla järjestettyyn tiedefoorumiin. Foorumi oli inspiroiva ja innostava. Kantavana teemana oli tutkimus siltana tieteen ja yhteiskunnan välisessä keskustelussa. Tiedeinstituutit ovat jo maantieteellisten sijaintiensa ansioista luonnollisia siltoja sekä tutkimuksessa että keskusteluun osallistumisessa. Kaikkien instituuttien alueilla on tapahtunut myllerryksiä ja kriisejä, jotka heijastuvat Suomeen ja suomalaiseen yhteiskuntakeskusteluun. Japanin maanjäristys ja ydinvoimalassa tapahtunut säteilyvuoto, Kreikan jatkuva taloudellinen kaaos ja sen yhteiskunnalliset vaikutukset puhumattakaan Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan vielä hyvin keskeneräisestä mutta syvää luotaavasta muutoksesta. Nämä kaikki ovat ajankohtaisten keskustelujen aiheita.

Tiedefoorumista jäi lisäksi erityisesti mieleen pari puheenvuoroa, joita en malta olla lainaamatta. Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto siteerasi Karl Popperia ”vähittäisestä sosiaalisesta insinöörintyöstä”, jossa Popper viittaa politiikkaan ja vähittäisen muutoksen välttämättömyyteen verrattuna vallankumouksiin. Vallankumouksia synnyttävät yleensä luodut mutta vaaralliset utopiat, jotka johtavat pettymyksiin ja epäonnistumisiin. Tästä ei, varsinkaan Walla-blogin ollessa kyseessä, voi olla vetämättä yhteyttä Syyriaan. Syyriassa viimeisen kymmenen vuoden ajan ennen kansannousua oli viitteitä, tosin vaillinaisia, tästä vähittäisestä muutoksesta. Valitettavasti kärsivällisyyttä ei ollut tarpeeksi odottaa näiden uudistusten tuomia vielä tuntuvampia muutoksia ja rauhanomaisen ruohonjuuritasolta nousseen kansannousun tuloksellisuutta. Hallinnon kovat otteet johtivat turhautuneet nuoret miehet tarttumaan aseisiin pyrkien vallankumouksen kautta toteuttamaan luotuja utopioita. Lopputulos ei näytä lupaavalta. Vähittäinen muutos olisi todennäköisesti aiheuttanut vähemmän inhimillistä kärsimystä ja johtanut kestävämpään lopputulokseen. Lähi-idässä on vielä maita, joissa tuota Popperin opetusta on mahdollista yrittää.

Emeritusprofessori Jorma Sipilä Tampereen yliopistosta viittasi omassa puheenvuorossaan ”informaatioteknologian mahdollistamaan kontrollihimoon”. Tämän osuvammin asiaa ei voisi enää ilmaista. Tämä informaatioteknologian kontrollihimon tauti on tartuttanut Suomenkin ja erityisesti sen valtionhallinnon. Kontrollihimon alaisuudessa työskentely on yksi modernin orjuuden muoto, joka tukahduttaa vapauden, luovuuden, yritteliäisyyden ja työn ilon sekä turmelee työilmapiiriä. Tuohon kontrollihimoon on alistuttu vapaaehtoisesti tai ainakin ”tuottavuusohjelmien ja tuottavuuden lisäämisen sekä erilaisten mittareiden ja vaikuttavuuden mittaamisen nimissä”. Pysyköön säätiöiden alaiset instituutit kaukana informaatioteknologian mahdollistamasta kontrollihimosta.

Opetusministeri Jukka Gustafsson onnitteli tiedeinstituuttifoorumia sen perustamisesta tapaamisessaan 22. toukokuuta tiedeinstituuttien edustajien kanssa. Ministerin kanssa käyty pitkä keskustelu oli antoisa, monipuolinen ja innostava. Tiedeinstituuttifoorumille tuli selväksi, että instituuttien työtä arvostetaan opetus- ja kulttuuriministeriössä. Instituutit voivat aikaisempaa selvemmin ja tunnustetummin olla osa suomalaista tutkimusjärjestelmää. Tästä on hyvä jatkaa!



17. toukokuuta 2012

Jännitystä Jordaniassa


Silloin kun Lähi-idässä alkaa tuntua tylsältä, on aika tarttua kirjoihin. Niissä on sekin hyvä puoli, että nojatuolimatkoja Lähi-itään voi tehdä mukavasti omasta nojatuolista koti-Suomessa. Alexander Mcnabbin romaanissa Olives, a Violent Romance Paul Stokes seikkailee Ammanissa ja Jordaniassa. Stokes sotkeutuu kansainväliseksi poliittiseksi kysymykseksi nousseeseen vesihuollon yksityistämishankkeeseen Jordaniassa. Mcnabbin Amman-kuvaus on varsin uskottava, ja pari asiavirhettä ei häiritse liikaa. Stokesin Jordaniassa jännitystä riittää. Lähi-idän polttavat ongelmat tarjoavat kirjoittajille aiheita, mistä ammentaa.

Lähi-itään sijoittuvien englanninkielisten romaanien määrä on ilahduttavasti kasvussa ja onneksi osassa niistä paikalliset toimijat ovat päähenkilöinä. Matt Rees kirjoittaa sujuvasti palestiinalaisesta etsivästä Omar Yussefista, joka ratkaisee rikoksia Gazassa ja länsirannalla. The Salahaddin Murders –romaanissa tapahtumat sijoittuvat pääosin Gazaan, jossa konnat ja korruptio ovat kotikutoisia. Hamas, Fatah ja muut oikeasti olemassa olevat järjestöt ovat vahvasti mukana kerronnassa. Reesin ensimmäinen Omar Yussef romaani sijoittuu Betlehemiin.

Jonathan Wilsonin A Palestine Affair on kertomus murhatutkinnasta mandaattiajan Jerusalemissa. Brittimandaattipoliisi tutkii kirjassa Hollannista muuttaneen ortodoksijuutalaisen Jacob De Grootin murhaa. Tarinan taustalla on oikeasti Hollannista muuttanut anti-sionisti ja ortodoksijuutalainen Jacob Israël de Haan, jonka Hagana – juutalaisten puolustusjärjestö - murhasi vuonna 1924. Haanin murhaa pidetään Palestiinan juutalaisyhteisön ensimmäisenä poliittisena murhana. Wilsonin kerronta on varsin sujuvaa ja luo todentuntuisen kuvan mandaattiajan Palestiinasta ja sen rikkaan monipuolisesta yhteiskunnasta, Palestiinan arabeista, juutalaisista ja mandaattihallinnon virkamieskunnasta perheineen.

Joskus totuus on tarua ihmeellisempää Lähi-idässäkin. Tosiasioihin perustuvia kirjoja tapahtumakäänteineen lukee kuin parasta jännitysdekkaria. David Cesaranin Major Farran’s Hat, Murder,Scandal, and Britain’s War Against Jewish Terrorism 1945-1948 on yksi mandaattiaikaan ajoittuvista kirjoista, jossa käydään läpi poliisimajuri Farranin tapaukseen liittyen brittimandaatin viimeisiä vuosia Palestiinassa ja mandaattihallinnon epäonnistumista sen aikaisessa terrorismin vastaisessa taistelussa. Niin tämä kirja ja sen tapahtumat, kuin aikaisempi mandaatin historia Palestiinassa, tuovat yhä uudestaan esille sen voimattomuuden ja turhautuneisuuden, jota britit kokivat huomatessaan olevansa kykenemättömiä luomaan lakia ja järjestystä Palestiinaan. Heistä tuntui käsittämättömältä, että sotilailla ja poliiseilla sitä ei saatu aikaan. Syvemmällä olevat konfliktin syyt; ne samat jotka ovat olemassa myös tänä päivänä Israelissa ja Palestiinassa, eivät olleet brittimandaatin virkamieskunnan toimenpitein korjattavissa. Jos nämä lain ja järjestyksen rakentamiseen liittyvät ongelmat olivat olemassa jo silloin, yhtälailla ne ovat arkipäivää tänään erilaisissa kriisinhallintaoperaatioissa. Amerikkalaisille on ollut ylivoimaista käsittää, miksi pyrkimys luoda lakia ja järjestystä sotilaallisella voimalla ei onnistu – ei onnistunut Irakissa eikä onnistu Afganistanissa. Mikäli kriisejä ja konflikteja luoviin syytekijöihin ei päästä käsiksi, muut keinot jäävät keinotekoisiksi. Näissäkin asioissa historiasta kannattaa oppia.

Arkeologiasta kiinnostuneiden kannattaa kaivaa esille Edward Foxin Sacred Geography, a Tale of Murder and Archeology in the Holy Land. Kirja kertoo amerikkalaisarkeologi Albert Glockista, joka törmää kaivauksissaan palestiinalaisten kansalliskertomusta tukevaan aineistoon ja ei liene yllättävää, että pyhän maan kilpailevien kansalliskertomusten kamppailussa tietyt tahot eivät pitäneet Glockin löydöistä. Kiitokseksi antaumuksella tekemästään työstä Glock kuoli kolmeen luotiin länsirannalla vuonna 1992. Glock oli Walid Khalidin avustava toimittaja tämän ensyklopediassa All That Remains: the Palestinian Villages Occupied and Depopulated by Israel in 1948. Lienee turha todeta, että Glockin murhaan syylliset ovat edelleen karkuteillä; eikä murhatutkimuskaan tainnut koskaan olla kovin ponteva.

Dekkareita harrastaville Sam Bournen The Last Testament on tuttu. Kirja löytyy jokaisesta edes kohtalaisen valikoiman omaavasta lentokentän kirjakaupasta ja lienee päätynyt jonkinlaiseksi bestselleriksi, vaikka siitä suuhun tusinatuotteen maku jääkin. Kirjan tarina alkaa muinaisen savitaulun varkaudesta Irakin muinaismuistomuseosta amerikkalaisten hyökkäyksen luomassa sekasorrossa ja päättyy amerikkalaisten välittämään Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin sovitteluyritykseen. Muun lukemisen puutteessa Lähi-itää harrastava saattaa senkin sadepäivän ratoksi läpi kahlata.

Jännitys ilman romantiikkaa on tietysti aika yksioikoista ja romantiikkaa Lähi-idässä tarvitaan elämän suolaksi niin tarinoissa kuin todellisuudessa. Instituutin ystävät ovat jo varmasti ehtineet lukea Rafik Schamin Damaskoksen vanhaan kaupunkiin ja aivan instituutin Zeitunan kujalle ulottuvan kirjan Damaskoksen rakastavaiset, joka ajallisesti sijoittuu mielenkiintoiseen, mutta kovin myrskyisään aikaan juuri itsenäistyneessä Syyriassa ennen Assadin dynastian valtakautta. Vallasta taisteltiin Damaskoksen rakastavaisten aikaan, rakkaustarinastakin tuli tragedia. Syyrian tämänhetkisiin tapahtumiin ei juuri romantiikkaa saa sijoitetuksi, tragediaa kylläkin. Tällä hetkellä kirjoitetaan uutta lukua siihen valtataisteluun, joka Syyriassa Damaskoksen rakastavaisten aikaan jäi kesken. Ja  tämän tarinan viimeinen luku on vielä kirjoittamatta.

9. toukokuuta 2012

Autoton Amman


Auto on Lähi-idässä tärkeä, missäpä se ei sitä olisi? Kävellessäni Damaskoksen vanhan kaupungin suoralla kadulla asunnoltani instituutille seurasin sitä hartautta, jolla autoista pölyjä pyyhittiin. Autonpesijöiden ammattikunta on varsin mittava. Ahtailla kaduilla he pyöräilevät vesisäiliö tavaratelineen päällä auton luota toisen luokse pesten ne parikin kertaa viikossa. Monen perheen elanto tulee perheenpään autonpesijän ammatista. Autojen koristelu on myös mielikuvituksellista ja aina vuoden vaihteeseen asti näytti siltä, että suurin osa autoista oli koristeltu presidentin kuvilla takaikkunassa. Nyt nämä kuvat ovat hävinneet, eikä välttämättä poliittisena kannanottona. Presidentin kuva nykyisessä tilanteessa saattaisi johtaa auton vandalisointiin ja sen vuoksi kuvat on poistettu. Kyllä auto ja sen selviytyminen on aina aina politiikkaa tärkeämpi.

Ruuhkia on Damaskoksessakin, mutta kaupunkisuunnittelun ansiosta siitä selviää Ammania helpommin. Amman on autoilijalle kestämätön, mutta toisaalta ilman autoa ei pääse oikein mihinkään. Ammanilaiset näyttävätkin viettävän huomattavan osan päivästä autossa. Kaupungin nopea kasvu on aiheuttanut sen, että liikenteen sujuminen on jäänyt toiselle sijalle. Ainoastaan perjantainen pyhäpäivä on helpompi. Julkinen liikenne takseja lukuun ottamatta on onneton, jalankulkijoiden huomioiminen on olematon jalkakäytävien puuttuessa kokonaan suuresta osasta Ammanin uusimpia kaupunginosia. Tai mikäli niitä on tehty, niiden keskelle on istutettu järjestelmällisesti puita tehden kävelemisen vaikeaksi, ellei mahdottomaksi.

Jordanialainen oman kulttuurinsa asiantuntija on kirjoittanut, että autolla ajava on arvoltaan jalankulkijan yläpuolella ja pakokaasua niellen henkensä kaupalla katuja ylittäessä sen kyllä huomaa. Kamelikaravaanit ovat korvautuneet autoilla ja varallisuutta mitataan nyt autojen määrällä ja koolla. Autokierteestä on vaikea päästä eroon, kun paikasta toiseen liikkuminen vaatii kulkuvälinettä, mutta vaihtoehtoja autojen lisäksi ei ole. Yrityksiä julkisen liikenteen kehittämiseksi on tehty. Jordanian yliopiston suunnasta keskustaan päin tulevan kadun keskellä on keskeneräinen leveä pikalinjakaista, jota julkisen liikenteen linja-autojen oli tarkoitus käyttää. Hanke kaatui korruptioepäilyihin. Muistoksi jäi nyt käyttämätön kaista, joka omiaan kaventaa myös autoliikenteelle jääneitä kaistoja tehden ruuhkat entistä pahemmiksi. Autoton Amman jäänee haaveeksi, mutta eihän autoista muuallakaan eroon olla päästy.

Toisaalta, kaikessa ruuhkaisuudessakin on huomannut, että niin ammanilaiset kuin damaskoslaiset ovat oppineet joustavan liikennekulttuurin. Ajaminen on jatkuvaa neuvottelua kanssakuljettajien kanssa, neuvottelua käydään ääni- ja käsimerkein omat ajoaikeet muille viestittäen ja muiden aikeita itse seuraten. Tätä tehdään hyvässä yhteisymmärryksessä, ei aggressiivisesti. Autoilusta lieneekin tullut yksi sosiaalisen kanssakäymisen ja toinen toisensa ymmärtämisen muoto. Tätä dialogikykyä toivoisi tietysti nyt politiikkaakin, erityisesti Syyriassa mutta myös Jordaniassa.