Kirjastojen kaupunki

Aleksandrian välimerellinen ilmasto tuntuu miellyttävältä Kairon kuumuuden jälkeen. Mereltä puhaltaa sopivasti vilvoittava tuuli ja tungos rantakadulla ei ole läpipääsemätön. Kävellen pääsee paikasta toiseen ja mikä miellyttävintä, paikallisliikenteeseen ei pitemmillekään siirtymisille ole pakko ottaa taksia. Ympäristöystävällinen liikkumismuoto hevoskärryillä on helposti saatavissa. Kärryillä istuessa voi muistella Aleksandrian sekä sivistyksen että sodan historiaa.

Aleksandrian tunnetusta konsulien aukiosta ei jäänyt kuin pari rakennusta pystyyn brittilaivaston tulittaessa kaupunkia vuonna 1882. Brittihyökkäyksen tavoite oli estää Egyptin kansallismielisen pääministeri Ahmed Orabin (Arabi Pasha) pyrkimys ottaa kaupunki haltuunsa. He pelkäsivät myös, että Orabi tavoitteli Suezin kanavan hallintaa.  Parin jäljelle jääneen rakennuksen lisäksi aukiolle jäi pystyyn modernin Aleksandrian uudistajan Mohammed Alin patsas. Suezista oli myös kysymys huomattavasti myöhemmin kesäkuussa 1956, kun Aleksandriasta kotoisin oleva Gamal Abdel Nasser julisti kanavan kansallistamisen. Se johti lopulta Britannian vaikutusvallan kaatumiseen Lähi-idässä brittien, ranskalaisten ja israelilaisten juoniessa Suezin sodan. Jos britit onnistuivatkin estämään Arabi Pashan pyrkimykset Suezin suhteen, Nasseria he eivät enää onnistuneet estämään.

Konsulien aukion hävitys johti kaupunkirakentamisessa uuteen vaiheeseen, jonka myötä Alexandriaan syntyi muutama tunnettu ja edelleen toimiva hotelli. 1902 avattiin edelleen toiminnassa oleva Windsor-hotelli ja sen välittömään läheisyyteen saman kadun varrelle nousi Cecil-hotelli 30-luvulla. Hotellin rakennuttajana oli Egyptin juutalaiseen perheeseen syntynyt Isidor Metzger, joka omisti jo Metropole-hotellin. Cecil ei varsinaisesta tasoltaan poikennut muista Alexandrian huippuhotelleista, mutta siitä tuli kaupungin eliitin kohtaamispaikka. Cecil on innoittanut myös Lawrence Durrellin kaltaisia kirjailijoita ja toisen maailmansodan aikaan brittisotilaat kenraali Montgomery mukaan lukien pysähtyivät Ceciliin. Siitä muistona on edelleen toisessa kerroksessa sijaitseva Monty’s Bar. Vanhan Aleksandrian rakennuksia voi edelleen tunnistaa uudemman kaupunkirakentamisen seasta. Siellä voi ihailla satoja vuosia vanhoja osmanivaltakunnan aikaan rakennettuja ja edelleen käytössä olevia kerrostaloja sekä italialaisia, kreikkalaisia ja juutalaisia kortteleita.

Aleksandria on tietysti kirjastojen kaupunki. Eikä siitä voi kirjoittaa viittaamatta muinaiseen Aleksandrian kirjastoon, joka katosi kaupungin kartalta noin 1600 vuotta sitten. Sen muinainen kirjasto ei ollut pelkästään kirjoitettujen tekstien säilytyspaikka vaan myös oppineiden kohtaamispaikka. Arvioiden mukaan kirjastossa saattoi olla jopa 700 000 teosta ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Yhtenä tavoitteena oli pyrkimys koota kaikki maailman tieto yhteen paikkaan. Mittava osa sivilisaatioiden historiaa hävisi kreikkalaisten, heprealaisten, egyptiläisten ja mesopotamialaisten käsikirjoitusten myötä kirjaston tuhoutuessa. Aleksandrian kirjoista puhuttaessa ei unohtaa sovi myöskään siellä syntynyttä Septuagintaa, Vanhan testamentin kreikan kielistä käännöstä.

Kaupungissa on ollut muitakin kirjastoja. Eivätkä kaikki kirjat ole tuhoutuneet. Tästä kiitos kuuluu myös suomalaisille. Professori Jaakko Frösénin johtamassa projektissa entisöitiin ja pelastettiin Aleksandrian Kreikkalais-Ortodoksisen Patriarkaatin keskiaikaisen kirjaston käsikirjoituksia.

Hevosrattaat vievät mukavasti Cecil-hotellista Bibliotheka Alexandriaan. Vanhan Aleksandrian kirjaston paikalle rakennettu moderni kirjasto- ja konferenssikeskus pyrkii ylläpitämään modernien ulkokuorien sisällä muinaisen Aleksandrian kirjaston henkeä. Uusi kirjasto on avara ja viistoon kattoon tehdyt ikkunasyvennykset laskevat valoa sopivasti sisälle. Tosin kattovuotoja tarkkailemaan tottunut Zeitunan talon (Suomen Lähi-idän instituuttirakennus Damaskoksessa) kävijä miettii ensimmäisenä viiston katon vesipitävyyttä talvisateiden aikana.

Aleksandria oli yksi niistä tunnetuista Välimeren rantakaupungeista, joita historian saatossa kansojen ja kulttuurien moninaisuus ja rikkaus elävöittivät. Välimerellinen kosmopoliittisuus symboloi Aleksandriaa. Välimereltä ei puhaltanut pelkästään virkistävämpi ilmanala, vaan sinne rantautuivat myös sen ajan globaalit tavat, kielet, kulttuurit ja vaikutteet siirtolaisten myötä. Meri tarjosi yhdyskäytävän muuhun maailmaan. Tämä on jättänyt jälkeensä kaupungille tyypillisen avoimen luonteen. Ei siis ole tyhjää puhetta kutsua Bibliotheka Alexandriaa ikkunaksi Egyptiin. Kirjasto symboloi mainiosti tuota ikkunaa, josta voi katsoa joko Egyptiin tai merelle päin. Siinä menneisyys – kirjoitetun tekstin kautta – lyö sopivasti kättä nykyisyyden kanssa.

Fanatismi vs. fanatismi

En arvannut viikko sitten poimiessani kirjakaupan kirjahyllystä Amos Ozin pienen kirjasen nimeltä How to cure a fanatic (Miten parantaa fanaatikko) kuinka ajankohtaiseksi se viikon kuluessa tulikaan. Ainahan Ozin kirjat ovat yhtä aikaa sekä ajankohtaisia että ajattomia. Hänen kirjoissaan ihminen on keskiössä, osana ympäröivää elämää. Niissä ihmisen ja ihmisten elämää eletään suruissa ja iloissa aina vain jatkuvan israelilaisten ja palestiinalaisten poliittisen konfliktin varjossa. Se on konflikti, jonka kipupisteenä on molemman kansan oikeutettu kamppailu samasta maa-alueesta, yhdestä kodista, jossa kumpikin haluaa elää ja asua.

Viime viikolla fanatismi näytti jälleen kerran kuolettavan voimansa. Sairaalla tavalla profeetta Muhammedia ja islamia solvaava Yhdysvalloissa tuotettu elokuvan pätkä oli yhtenä tekijänä yhtälailla sairaassa väkivallan teossa, jossa Yhdysvaltain Libyan suurlähettiläs yhdessä kolmen muun diplomaatin kanssa surmattiin. Sekä elokuva että sitä seurannut hyökkäys olivat fanatismin ilmentymiä pahimmillaan. Fanatismiin vastattiin fanatismilla.

Elokuvalla ei ollut eikä ole mitään tekemistä sanan- tai ilmaisunvapauden kanssa. Sananvapauteen ei kuulu oikeus rikokseen eli kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. Suomen rikoslain mukaan kysymyksessä on rikos, kun jotakin ryhmää uhataan, panetellaan tai solvataan rodun, ihonvärin, syntyperän, uskonnon tai vakaumuksen perusteella. Eräs israelilainen kommentaattori osui mielestäni kohdalleen arvioidessaan viime viikolla, että elokuva on rinnasteinen antisemitismiin ja on sekä luonteeltaan että tavoitteiltaan samanlainen. Hän rinnasti Muhammed-elokuvapätkän antisemitistiseen Siionin vanhinten pöytäkirjoihin.

Ozia lainatakseni fanatismi on vanhempaa perua kuin islam, kristinusko tai juutalaisuus puhumattakaan mistään poliittisesta järjestelmästä, ideologiasta tai hallitusmuodosta. Kyky fanatismiin on osa ihmisenä olemista, mutta osa, jota vastaan on etsittävä parannuskeinoja. Fanatismi ei ole pelkästään väkijoukkojen silmitöntä ja vihaa uhkuvaa raivoa Lähi-idässä tai Pohjois-Afrikassa. Fanatismi voi ja usein on osa meidän jokaisen jokapäiväistä elämää, vaikka sitä ei joko haluta tai osata tunnistaa.

Tappavaa fanatismia on löytynyt enemmän Euroopasta kuin Lähi-idästä. Sen on osoittanut lähihistoria holokausteineen ja kommunismin uhreineen. Fanatismi on luonteeltaan yleismaailmallinen, ei uskonnollinen ilmiö, vaikka se ammentaa usein käyttövoimaa niin uskonnoista, politiikasta kuin eri ideologeista.

Fanatismi äärimmillään on helppo tunnistaa silloin kun se on esimerkiksi yhteen ideologiseen ajatteluun ja uskoon pakottavaa tai ohjaavaa vaikkapa fasismin, kommunismin tai markkinataloususkon tavoin. Lähi-itään liittyvää fanatismia ovat myös Netanyahun yletön uhoaminen hyökkäyksestä Iranin ydinreaktoreita vastaan, Iranin uhoaminen Israelin pyyhkimisestä pois kartalta, Yhdysvaltojen presidentinvaalien haastavan kandidaatin retoriikka Yhdysvaltain johtajuudesta Lähi-idässä, demokratian edistämisen yrittäminen asevoimin, miehittämättömien lennokkien käyttö kansainvälisen oikeuden vastaisesti salamurhiin, väkivaltaan vastaaminen väkivallalla ja suvaitsemattomuus toisin uskovia ja ajattelevia kohtaan. Suomessa fanatismin piirteitä löytyy esimerkiksi maahanmuuton vastustamisesta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Mikä sitten avuksi? Amos Oz ei edes yritä olla asiantuntija siinä, mikä fanatismin sairaudesta saattaisi parantaa. Mutta hän tarjoaa yhdeksi lääkkeeksi mielikuvitusta. Hän kehottaa asettumaan mielikuvituksessa toisen asemaan. Se avaa erilaisen näkökulman totuttuun ajatteluun ja johtaa sitä kautta ymmärryksen ja suvaitsevaisuuden lisääntymiseen. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten on mielikuvituksissa asetuttava entisten siirtomaa- tai mandaattivaltojensa asukkaiden asemaan, palestiinalaisten israelilaisten asemaan holokaustin kokemisineen ja juutalaisten palestiinalaisten asemaan kotimaan menettämisineen. Kristityille  tekee hyvää olla hetki muslimina tai juutalaisena ja päinvastoin. Fanatismia vastaan on taisteltava suvaitsevaisuuden asein. Merijalkaväellä sitä ei kukisteta. Lukemistakaan Oz ei pidä yhtään hassumpana lääkkeenä fanatismiin. Eikä ole huono ajatus aloittaa tätä lukemista vaikka Ozin kirjallisuuteen tutustumisena. Kirjallisuuden Nobel-palkintoa hän ei vielä ole saanut, mutta häntä voisi pitää kandidaattina myös rauhan Nobelille. On niitä turhemmastakin jaettu.

Oppositioiden ongelmia

Syyria on hajonnut. Olivatpa sen rajat miten pitkään tahansa nykyisillään, entistä Syyriaa ei enää ole eikä sitä enää tule. Syyria on hajonnut niiden uskonnollisten, alueellisten ja sosiaalisten jakolinjojen mukaisesti, jotka olivat sille ominaisia osmanivaltakunnan viimeisinä vuosikymmeninä. Syyrialaisilla ei ole koskaan ollut yhtenäistä syyrialaista kansallista identiteettiä viimeistä neljää vuosikymmentä ja sinä aikana syntyneitä ja kasvaneita lukuun ottamatta. Autoritaarisen hallinnon luoma kansallinen identiteetti on nyt sirpaleina. Tämä on myös Syyrian nykyistä hallintoa vastustavien oppositioiden ongelma. Ongelmat kiteytyvät niihin vanhoihin jakolinjoihin, jotka sisällissota on elvyttänyt. Oppositioilla ei ole keinoja palauttaa Syyriaa kansallisen yhtenäisyyden, tai edes yhteisen kansallistunteen pariin, vaikka nykyinen hallinto syrjäytyy.

Syyrian kansallisneuvosto (Syrian National Council) on näkyvin Istanbulista ja Pariisista toimiva yhden oppositioryhmän kattojärjestö, mutta sillä ei ole välttämättä suurimman osan syyrialaisista tukea. Sitä lähellä olevat syyrialaiset älymystöaktivistit julkaisivat vajaa kaksi viikkoa sitten U.S. Institute for Peace ja the German Institute for International and Security Affairs instituuttien tukemina The Day After –projektin raportin siitä, miten uuden Syyrian instituutiot rakennetaan ja uudistetaan Assadin hallinnon syrjäytymisen jälkeen (The Day After Project: Supporting a Democratic Transition in Syria). Oppositioiden ahdinkoa kuvaa se, että vain päivä raportin julkaisemisen jälkeen Syyrian kansallisneuvoston puhemiehenä toiminut nainen erosi turhautuneena kansallisneuvoston toimintaan.

Kansannousun käynnistymisen takana Syyriassa eivät olleet järjestyneet oppositiotoimijat. Damaskoksen kevään (2001) ja Damaskoksen julistuksen (2005) jälkeen oppositioaktivistien toiminta oli rajoitettua ja sirpalemaista. Presidentin vaihtumisen jälkeen vallinnut toive vapaammasta Syyriasta hävisi kuin tuhka tuuleen. Vapauden uhka oli tullut liian suureksi presidentin ympärillä valtaa pitävälle perheelle ja turvallisuuskoneiston ytimelle. Se oli myös hetki, jolloin silloinen nuori presidentti koki valtansa rajat, ja joka varmisti voimaan ja tukahduttamiseen perustuvan politiikan jatkumisen. Nuorempi Assad sai toisen mahdollisuuden Deraan tapahtumien jälkeen keväällä 2011, mutta viikkoja kestäneen epäröinnin jälkeen lopputulos oli sama kuin kymmenen vuotta aiemmin. Poliisivaltion voimankäyttöön ja tukahduttamiseen perustuva turvallisuuspolitiikka sai jatkua uudistusten sijasta. Se sinetöi lopullisesti Assadien dynastian kohtalon.

Hallinnon mielenosoittajia vastaan käyttämä voima ja ensimmäiset kuolonuhrit mielenosoittajien joukosta nostivat nyt tunnetut oppositiovoimat toimintaan. Syyriassa toimiva kansallinen koordinaatiotoimisto (National Coordination Bureau) perustettiin kolmisen kuukautta kansannousun alettua ja tuo yllämainittu ja tunnetumpi Syyrian kansallisneuvosto vasta syksyllä 2011. Siihen mennessä kansannousu oli kääntynyt jo väkivaltaiseksi molemmin puolin. Vaikka hallinto oli ja on edelleen jatkuvasti vastuussa suurimmasta osasta väkivaltaa, joidenkin oppositioryhmien tarttuminen aseeseen varmisti lopullisesti maan suistumisen sisällissotaan ja sisäiseen hajoamiseen. Eräät armeijasta loikanneista perustivat vapaan Syyrian armeijan. Jos oppositiojärjestöjä olisi vain nämä kolme, niin tilanteesta saattaisi vielä löytää jotakin toivoa. Kaksi yllämainittua poliittisen opposition kattojärjestöä koostuu kukin yli kymmenestä niihin löyhästi liittyvistä ryhmistä ja itsenäisiä aseellisia oppositioryhmiä on jo satoja. Lisää uusia ryhmiä syntyy jatkuvasti. Ne eivät ole missään yhtenäisessä opposition johdossa, vaan toimivat niin kuin parhaaksi näkevät. Ainoa oppositioita yhdistävä tekijä on tavoite nykyisen hallinnon kaatamisesta.

Suunnitelmat, kuten alussa mainittu The Day After –raportti, sisältävät luonnoksia ja ajatuksia niistä uudistuksista, jotka ovat välttämättömiä kaikissa siirtymäkautta läpikäyvissä yhteiskunnissa poliittisine uudistuksineen ja eri instituutioiden, mukaan lukien turvallisuussektori, uudistuksineen. Raportissa on myönteistä sen paikallinen omistajuus. Uudistukset halutaan suunnitella ja toteuttaa syyrialaisjohtoisesti ja Syyrian olosuhteet sekä sen erikoispiirteet huomioiden. Tällä hetkellä näyttää siltä, että olosuhteet tämän raportin kaltaisten toimien toimeenpanoon tai edes niiden käynnistämiseen puuttuvat täysin. Se edellyttäisi väkivallan käytön lopettamista kaikilta osapuolilta Annanin suunnitelman mukaisesti, mutta tahtotila siihen puuttuu sekä näiltä oppositioilta että hallinnolta yhtälailla kuin osalta kansainvälistä yhteisöä.

Yhden asian raportti olisi voinut kirjata selvemmin esille. Pariisiin loikannut prikaatikenraali ja presidentin entinen ystävä Mustafa Tlass, joka oli yksi tasavaltalaiskaartin komentajista, on esittänyt sen selvimmin. Hänen mukaansa taisteluja ei saada loppumaan, mikäli alaviittivähemmistö ei saa riittäviä takeita turvallisuudestaan ja tulevaisuudesta uudessa Syyriassa. Sisällissodan myötä valtaosa hallinnon voimankäytön välineistä on alaviittijohtoisten turvallisuuspalveluiden ja armeijan hallussa. Selkä seinää vasten he jatkavat taistelua, mikäli heillä ei ole varmuutta turvallisuudestaan Tlassin suositusten mukaisesti. Tämän suosituksen huomioiminen sekä oppositioiden että kansainvälisen yhteisön suunnitelmissa olisi mahdollisesti yksi keino väkivaltakierteen katkaisemiseksi samalla kun se nopeuttaisi nykyisen hallinnon syrjäytymistä. Alaviittien ei olisi enää välttämätöntä tukea hallitsevaa dynastiaa.

Oppositioilta toivoisi nykyistä selvempää suunnitelmaa myös siitä, että miten uuden Syyrian rakentamiseen käytännössä on mahdollista päästä. Yllämainitun raportin yltiöoptimistiset aikataulut instituutioiden rakentamisen eri vaiheille eivät riitä. Tilausta olisi oppositioiden rauhansuunnitelmalle, joka pitäisi sisällään selvän suunnitelman nykyisen väkivallan päättämiselle myös aseellisen opposition puolelta. Sitä tuo raportti ei tuo esille. Voimistuva väkivallan käyttö oppositioiden puolelta ulkopuolisella tuella pitkittää sotaa ja tavallisten syyrialaisten kärsimystä sekä murentaa oppositioiden oikeutusta ja tukea. He voittavat lopulta sodan, mikäli nykyisen hallinnon kaatumista pidetään sen mittarina, mutta rauhan he ovat jo hävinneet.

Keltainen kapina

Kun tuhat keltaista taksia tukki Ammanin ulosmenotiet viime viikonloppuna. Takseja tukivat tuhannet jordanialaiset, jotka lähtivät kaduille. Tilanne kärjistyi niin pitkälle etelässä, että Aqabaan vievä moottoritie suljettiin hetkeksi. Ei tämä ensimmäinen kerta ollut Jordaniassa, eikä viimeinenkään. Siitä huolimatta tämä säväyttää ajatellen viime vuonna arabimaailmassa käynnistyneitä kansannousuja.

Jordania elää hyvin herkkää aikakautta historiassaan. Siihen ei vaikuta pelkästään Jordanian ympärillä nähtävät historialliset muutokset, mutta jo pitempään jatkunut kuningashuoneen suosion väheneminen ja perinteisen yhteiskuntasopimuksen heikkeneminen kuningashuoneen ja Jordanian heimojen sekä palestiinalaisten välillä. Sopimuksen kirjaamaton ydin on siinä, että kansa antaa kuningashuoneen hallita niin pitkään kuin työtä ja leipää riittää. Tästä alkaa olla nyt pula ja taloudellisessa ahdingossa kuningaskunnan kirstun pohja häämöttää.

Kuningas onnistui puolitoista vuotta sitten väistämään kansannousujen välittömän uhan nopealla reagoinnilla tarjoten sosiaalisia tukia vähäosaisille ja lupaamalla poliittisia uudistuksia. Uudistukset ovat jääneet Jordaniassakin enemmän puheeksi kuin teoiksi. Kansan kärsimättömyys lisääntyy.

Verotuloja tarvitaan kipeästi lisää. Kipinäksi keltaiseen taksikapinaan ja kansan kaduille lähtöön riitti se, että niiden saamiseksi polttoaineiden hintoja päätettiin nostaa 10% halvimman, mutta eniten käytetyn 90-oktaanisen polttoaineen osalta. Hinnankorotus oli jo kolmas sitten toukokuun. Korotukset olivat huomattavasti maltillisemmat muille oktaaniluvuille, joita käyttäviä autoja vain parempiosaiset ajavat. Kansalle tämä riitti. Hallituksen nähtiin, jälleen kerran, kurittavan eniten niitä, joilta myös eniten puuttuu.

Sunnuntaina kuningas jäädytti hallituksen määräämän hintojen korotuksen ja yhteiskuntarauha palautui toistaiseksi. Hallituksesta tehtiin syyllinen, kun se hätäpäissään oli mennyt tekemään hinnankorotuksen. Hallituksesta on tullut vuosien saatossa puskuri kuningashuoneen ja kansan väliin, johon kansan kohdistama tyytymättömyys puretaan. Ei ihme, että hallitukset ovat vaihtuneet varsin vilkasta tahtia viime vuosina. Todellinen valta on kuningashuoneella, eikä hallitus olisi korotuspäätöstä tehnyt ilman vihreää valoa päättävältä taholta.

Joulukuussa on luvassa aikaistetut parlamenttivaalit. Muslimiveljeskunnan poliittinen siipi (the Islamic Action Front) on jo ilmoittanut boikotoivansa vaaleja tyytymättömänä vaalilain uudistukseen. Samoin muut oppositiopuolueet. Äänestäjät ovat varsin laiskasti rekisteröityneet vaaleihin. Muslimiveljeskunta on vahvin ja vaikutusvaltaisin oppositiotoimija Jordaniassa. Kuningashuone joutuu harrastamaan nuorallakävelyyn verrattavaa taiteilua pitääkseen muslimiveljeskunnan ja sen kannattajat yhteiskuntasopimuksen sillä puolella, joka edelleen ylläpitää yhteiskuntarauhaa.

On arvoitus, miten pitkään tilanne tällaisena kestää. Ilman aitoja jordanialaisten jokapäiväisessä elämässä tuntuvia poliittisia uudistuksia viime viikonlopun kaltaisia kansan tahtotilan ilmaisuja tullaan näkemään aikaisempaa useammin. The writing is on the wall – mutta näkeekö kuningas sen?