Pimeyden peilauksia

Amna Suraka-museo Suleymaniassa Kurdistanin itsehallintoalueella muistuttaa ihmisen kyvystä pimeisiin tekoihin. Museo tunnetaan myös punaisena museona (väri viittaa rakennusten punertaviin seiniin). Amna Suraka herättää samoja tunnelmia ja mietteitä, joita joutuu pohdiskelemaan myös Yad Vashemissa ja Srebrenicassa. Srebrenican pikkukaupungin laitamilla on muistomerkki ja hautausmaa niille noin 9000 Bosnian muslimille, jotka tapettiin muutaman päivän aikana kesällä 1995. Yksittäisen ihmisen julmuus henkilöityy Hitlerin lisäksi Stalinissa. Stalinin syntymäkaupungissa Gorissa, Georgiassa, on Stalin-museo. Sen pihalla on hänen käytössään ollut junavaunu. Tutustuessani vaunuun mietiskelin niitä julmuuksia, joihin varsin askeettisen vaunun käyttäjä vuosikymmenien aikana syyllistyi. Julmuus ilmeni hämmästyttävän monin tavoin myös sotarikosten todistusaineistossa, jota analysoin etsiessäni kytköksiä epäiltyihin Haagin YK-sotarikostuomioistuimessa. Nämä ovat lähihistorian esimerkkejä ihmisen kyvystä pahuuteen. Julmuuden harjoittaminen ei rajoitu vain tiettyihin maantieteellisiin ilmansuuntiin tai poliittisiin järjestelmiin. Tekijöitä, ja tekoja, löytyy kaikkialta.

Amna Suraka pitää Anfalin muistoa elossa. Se oli Saddam Husseinin hirmukampanja Irakin kurdeja vastaan vuosina 1986-88. Yksi kampanjan tukikohdista oli Amna Suraka. Se majoitti muuriensa sisälle mukhabaratin, turvallisuuspoliisin, keskuksen. Toimintansa vuosina se tuli tunnetuksi Irakin kurdien pidätys- ja kidutuskeskuksena. Suleymanian kurdit nousivat kansannousuun kaupunkinsa keskellä olevaa tukikohtaa vastaan vuonna 1991 ja valloittivat sen verisen taistelun jälkeen Saddamin poliisilta.

Amna Surakan peilikäytävä

Museokierros alkaa peilikäytävästä, jossa seiniin ja kattoon on kiinnitetty 182000 peilisirpaletta muistoksi samasta lukumäärästä Anfalissa kuolleita kurdeja. Kattoon kiinnitetyt noin 4500 pientä lamppua kuvaavat tuhottujen kurdikylien määrää Irakissa. Kurdikansaan kohdistettu katastrofi oli kokonaisvaltainen, kylät tuhottiin, elinkeinon mahdollisuudet hävitettiin, maa-alueet miinoitettiin, miespuolinen väestö joutui pidätys- ja kidutuskeskuksiin, maanpakoon tai tapetuksi. Anfalin viimeisiä hirmutekoja oli Saddamin hallinnon kemiallisin asein tekemä hyökkäys kurdikylä Halabjaan lähellä Iranin rajaa.

Yhteistä näille pimeyden teoille, riippumatta julmuuden asteesta tai uhrien lukumäärästä, on niiden yhteys sotaan tai ainakin voimakkaaseen yhteiskunnalliseen murrokseen. Sota, tavalla tai toisella, muodosti puitteet holokaustiin, Srebrenicaan, Anfaliin ja amerikkalaisten käyttämään vesikidutukseen ns. sodassa terrorismia vastaan. Sota terrorismia vastaan tarjosi sodankäyntimallin Lähi-idän autoritaarisille hallinnoille. Ja sitä mallia jotkut hallinnot halukkaasti käyttävät kuten uutisista päivittäin saamme lukea. Sotaa terrorismia vastaan ei pyhitä se, kuka sitä käy. Se on yhtä pahaa kaikkien käymänä. Julmuutta on myös galtungilainen rakenteellinen väkivalta. Siitä valitettava esimerkki on edelleen jatkuva palestiinalaisalueiden miehitys. Stalinin hirmutyöt ajoittuivat väkisin tehdyn yhteiskunnallisen murroksen ja toisen maailmansodan aikaan. Ei ole siis mikään uutinen, että ideologian, vainoharhaisuuden ja vallanhalun edessä ihminen on valmis polkemaan lähimmäisensä, siis viime kädessä myös itsensä, kaikki oikeudet ja jopa elämän.

Amna Surakan kidutusmenetelmiä

Julmuuksien muistomerkit pysäyttävät ajattelemaan sitä, kuka niihin yleensä pystyy. Vaikka yksittäisiä hirmuhallitsijoita on helppo nimetä, tekoja tekemään on tarvittu tuhansia, jopa satoja tuhansia ihmisiä. Christopher Browning kirjoitti erinomaisen kirjan tavallisesta saksalaisesta 101. reservipoliisipataljoonasta, joka taisteli miehitetyssä Puolassa toisessa maailmansodassa. Kirja on suomennettu nimellä Aivan tavallisia rivimiehiä (Ordinary Men). Tämä oli nimittäin Browningin johtopäätös. Julmuuksiin, murhiin ja raakuuksiin syyllistyneet ihmiset olivat meidän kaikkien kaltaisia tavallisia ihmisiä. Tavallisia perheenisiä, aviopuolisoita, työläisiä. Kunnon ihmisiä. Olosuhteet, propaganda ja pelko sekä kuuliaisuus käskyille tekivät näistä tavallisista ihmisistä julmuuden välikappaleita. Tavalla, jota he eivät varmasti olisi voineet kuvitella ennen sotaa. HS kirjoitti hiljattain väitöskirjatutkimuksesta, joka osoitti Suomen jatkosodan aikaisen papiston kuuluttaneen pyhää sotaa. Pyhä sota oikeutti tappamaan. Missään sodassa ei ole mitään pyhää. Pahaa niistä löytyy aivan riittävästi.

Todistamaamme ihmisen pimeyttä ei pidä yleistää kollektiiviseksi syyllisyydeksi. Julmuus ei myöskään ole mikään maantieteelliseen alueeseen, sen enempää Lähi-itään kuin Eurooppaan, liitettävä ominaisuus puhumattakaan minkään uskonnon erityisestä roolista väkivallan synnyttäjänä. Kukaan ei synny toimimaan pimeyden välikappaleena, kiduttajana, karkottajana tai murhaajana. Samat kunnon irakilaiset, kurdit, turkkilaiset, palestiinalaiset, syyrialaiset, saksalaiset, puolalaiset, venäläiset, israelilaiset ja suomalaiset, jotka rauhan olosuhteissa ja normaalissa elämässä ovat esimerkillisiä ihmisiä, kohteliaita, työteliäitä, lähimmäisestä ja perheistään huolta pitäviä - voivat olosuhteiden muuttuessa toimia tavalla, josta peilautuu vain pimeys.

Syyrian sotarummut

Syyrian sisällissodaksi kääntyneen kansannousun alkamisesta on yli kaksi vuotta. Kaikkia askarruttaa tällä hetkellä kysymys siitä, miten sisällissota tästä jatkuu, minne kaikkialle se voi levitä ja milloin se päättyy. Oikeaa vastausta ei tiedä kukaan. Tuntemattomia tekijöitä ja tilannetta muuttavia tapahtumia on paljon. Lähitulevaisuuden kehityssuuntia voi olla useita. Presidentti Assad piti viime viikolla uhmakkaan puheen Ranskan mandaatin päättymisen vuosipäivänä, joka on samalla Syyrian itsenäisyyspäivä. Mandaatin, jonka aikana ranskalaiset tulittivat kaksi eri kertaa tykistöllä ja ilmavoimilla Damaskoksen vanhaa kaupunkia tukahduttaakseen syyrialaisten kansannousut. Osa vanhasta kaupungista tuhoutui lähes täysin, kuolleiden siviilien määrä oli ensimmäisellä kerralla noin 1500 ja toisella noin 400. Assad totesi puheessaan maan olevan sodassa ja sotimalla sodan myös voittavan.

Todennäköisimmin sisällissota jatkuu toistaiseksi. Loppua ei ole näkyvissä, vaikka merkit viittaavat vahvasti aseellisten oppositiotoimijoiden vahvistavan asemiaan pääkaupunki Damaskoksen esikaupungeissa. Taistelu Damaskoksesta on jo käynnistynyt, vaikka se ei vielä kranaatinheitiniskuja ja autopommeja lukuun ottamatta ydinkeskustaa ja vanhaa kaupunkia olekaan saavuttanut. Nykyinen hallinto keskittyy näiden alueiden puolustukseen ja pystyy pitkittämään taistelua Damaskoksesta. Damaskoksen puolustuksen vahvistamisen jälkeen armeija on jo pystynyt ottamaan takaisin haltuunsa joitakin aikaisemmin menettämiään strategisia alueita Damaskosta ja rannikkoa yhdistävän valtatien varrelta samoin kuin Aleppon tuntumasta. Siinä, missä turvallisuuspalvelut aikaisemmin johtivat kansannousun tukahduttamista, armeija on sisällissodassa ottanut selvästi pääroolin aseellisen opposition vastaisessa taistelussa. Tilanteen jatkuva eläminen ja muuttuminen tekee siitä äärimmäisen arvaamattoman. Alueiden hallinta siirtyy osapuolelta toiselle voimavarojen ja taistelutilanteiden seurauksena.

Tulevan kesän arvellaan muodostuvan sisällissodan yhdeksi käännekohdaksi Damaskoksen vuoksi. Käännekohtia sisällissodassa on ollut jo useita, ja ne ovat poikkeuksetta olleet käänteitä huonompaan. Taistelu Damaskoksesta on verinen ja tuhoisa, mikäli se täydessä voimassa ydinkaupunkiin yltää. Silloin myös vanha kaupunki saa Aleppon basaarien tavoin osansa tuhosta. Tuhot ylittävät sen, mihin ranskalaiset aikanaan mandaattiajalla kykenivät.

Kuu Damaskoksen vanhan kaupungin yllä.

Lopullinen taistelu Damaskoksesta on vielä vältettävissä. Se vaatii sitä tahtoa osapuolilta, jota he eivät tähän asti ole osoittaneet. Assadin puhe ei ilmaissut sitä yhtään enempää kuin Syyrian kansallisneuvoston väliaikaiseksi pääministeriksi nimittämä Hitto. Oppositioiden haukoille ja heitä tukeville alueen valtioille tuli kiire vaihtaa keulakuvaa kansallisen neuvoston eronneen puheenjohtajan al-Khatibin ilmaistua liennyttäviä mielipiteitä, jopa valmiutta keskusteluihin! Pitkään Yhdysvalloissa asuneelle Hitolle pantiin sanat suuhun ja hän sai ensimmäiseksi tehtäväkseen sanoa ei kaikille neuvotteluille. Eikä kukaan muistanut Dilip Hiron varoitusta siitä, että history shows that exiles are the last people to have a correct grasp of the current situation in the country they have left. Hiro viittasi Irakin Ahmed Chalabin kaltaisiin ulkopuolelta nostettuihin johtajiin, mutta viittaus on hyvin sopiva Syyrian sisällissodan eksiilissä toimivalle poliittiselle oppositiolle. Ei myöskään voi olla vain sattumaa, että Syyrian sisällä toimiva poliittinen oppositio on alusta lähtien ollut valmiimpi keskusteluihin. He tuntevat tilanteen paremmin, ovat realistisempia ja ovat myös olleet vähemmän Qatarin kaltaisten valtioiden vaikutuksille alttiita.

Sisällissodan tähänastiset käännekohdat ovat tarjonneet mahdollisuuksia poliittiseen ratkaisuun. Ensimmäinen käännekohta oli keväällä 2011, jolloin presidentti Assadilla oli mahdollisuus riittävän ripeillä, aidoilla ja toteen pantavilla toimilla ohjata Syyria pois tuhon tieltä. Vielä ei ole tiedossa, missä määrin hänellä oli todellista valtaa ohjeistaa aseiden käytön mielenosoittajia vastaan aloittaneita turvallisuuspalveluita. Oliko hän edelleen niiden samojen ohjasten ohjailtavana, jotka palauttivat hänet takaisin autoritaarisen turvallisuusdoktriinin tielle Damaskoksen keväänä tunnetun ajanjakson aikana ensimmäisen presidenttivuotensa aikana? Tämä saattoi olla tilanne myös keväällä 2011, mutta vastuutaan hän ei pysty pakenemaan. Perustuslain mukaan toimeenpaneva valta on presidentillä.

Seuraavia käännekohtia ja mahdollisuuksia ovat olleet arabiliiton tarkkailijaoperaatio, Kofi Annanin tehtävä YK:n ja arabiliiton erityisedustajana sekä hänen seuraajansa Lakhdar Brahimin toiminta samassa tehtävässä. Näiden kaikkien mahdollisuuksien hukkaaminen ei enää ollut pelkästään Assadin hallinnon vastuulla. Vastuussa ovat myös aseelliset oppositiot ja heitä tukevat alueelliset ja kansainväliset toimijat, jotka eivät näiden käännekohtien antamille mahdollisuuksille antaneet tilaa. Tuki aseelliselle oppositiolle on kiihdyttänyt sotaa, ajanut sen seurauksena yhä uusia syyrialaisia pakolaisiksi ja lisännyt kaikella tavalla inhimillistä kärsimystä. Sitä ei voi kutsua siviilien suojelemiseksi.

Damaskoksen taistelut ovat uusi käännekohta. Sitä ennen jo sen uhka tarjoaa viimeisen mahdollisuuden rauhanponnisteluille. Tähän on tartuttava hallitsemattoman katastrofin estämiseksi. Kansainväliseltä yhteisöltä se edellyttää yhtä tiukkaa ehdottomuutta väkivallan lopettamiseksi niin hallinnon kuin sitä vastustavien oppositioiden suhteen. Tulitauko on vielä saavutettavissa ja sitä kautta poliittinen prosessi. Geneven sopimuksen yksimielisyyttä viime kesältä ei pidä haudata. Kansainvälisen yhteisön on ehdottomuutensa aitouden osoitukseksi lopetettava sekä epäsuora että suora tuki kaikille konfliktin aseellista voimaa käyttäville osapuolille. Tällä hetkellä annettava tuki vain kiihdyttää ja pitkittää sotaa. Tahtotilaa on monenlaista. Sotaa ja kärsimystä kiihdyttävästä tahtotilasta on luovuttava. Sen seuraus kiertyy tavallisten syyrialaisten kärsimykseksi, ja lopulta pakolaisuudeksi.

Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry ilmoitti ns. Syyrian ystävien kokouksessa 20. huhtikuuta ei-tappavan (non-lethal) avun lisäämisestä Syyrian vapaan armeijan kanavoimana samalla kun hän ilmoitti Obaman olevan sitoutunut demokraattiseen ja yhtenäiseen Assadin jälkeiseen Syyriaan. Nämä kaksi asiaa ovat ristiriidassa keskenään. Ilmoitettu apu tukee sodan jatkumista eikä edistä sitä, mihin Obama on sitoutunut. Taistelujen jatkuessa lopputuloksena on hyvinkin tappava ja pakolaisvirtoja lisäävä apu.

Tämä johtanee siihen, että todistamme Damaskoksessa sitä, mitä emme halua olla todistamassa. Taistelu Damaskoksesta vetää jo nyt horjuvan Libanonin entistä selvemmin mukaan Syyrian sisällissotaan. Pakolaismäärät nousevat sekä Libanonissa, Jordaniassa, Irakissa että Turkissa hallitsemattomiin mittoihin. Jokainen uusi pakolainen lisää Syyrian sisällissodan alueellisuutta. Damaskos on käännekohta. Voiko se olla käännekohta parempaan? Sitä ollakseen se vaatii uutta ja ennakkoluulotonta ajattelua Syyriassa, Syyrian ulkopuolella toimivien oppositioiden riveissä ja kansainvälisen yhteisön piirissä. Väkivalta, ja tuki sille, ei hiljennä Syyrian sotarumpuja.

Libanonin liikenteessä

Libanonin liikenteen ensimmäinen haaste on autoon pääsy. Autoja on paljon, perheessä niitä on yleensä vähintään kaksi. Kahden auton politiikka ei ole niinkään tarvepohjainen kuin arvopohjainen asia. Autoja on oltava vaikka leipään ei jäisikään muuta kuin lainarahaa. Beirut jää ahtaasti vuoren ja Välimeren väliin eikä kaupunkia alunperin suunniteltu nykyiselle asukas- ja automäärälle. Tästä johtuen pysäköintiruudut on mitoitettu niin tiukoiksi, että aamun ensimmäinen voimistelusuoritus on kiemurtelu auton ovesta sisään. Pysäköintipolitiikka on tarkasti säädelty kerrostalojen pihoilla ja siinä näyttää vallitsevan hyvä konsensus - toisin kuin Libanonin muussa politiikassa, jossa konsensuksen löytäminen on jatkuvaa dialogia, jopa uhkailua. Sinänsä sotaa parempi niinkin, politiikassa nimittäin. Autot pysäköidään aina vastakkaiseen suuntaan vieressä olevaan nähden siten, että kuljettajien puolen ovet ovat samalla puolella. Se jättää juuri sen verran tilaa, että voimistelemalla pääsee sisälle. Autojen vasemmat kyljet vedetään sitten lähes ihoa myöten kiinni toisiinsa.

Ennen autoon kiemurtelua on tietysti katsottava kellosta, että kannattaako ylipäätään lähteä liikenteeseen. Aamulla ennen kahdeksaa, lasten kouluihin vientiaikaan, on parempi pysyä vielä kotona. Tai sitten on pitänyt lähteä jo ennen seitsemää. Kahdeksan jälkeen koulujen jo alettua ja lasten kyyditysten loputtua voi jo suunnata Beirutin kaduille. Matkanteko on sittenkin hidasta matelua. Iltapäivällä puolestaan on syytä välttää koulusta hakuaikoja. Varsin pian oppii myös välttämään oikeanpuoleisia kaistoja, koska niiden liikenne jumittuu jatkuvasti matkustajia päästävien tai kyytiin ottavien taksien pysähtelyihin. Keskikaista on etenemisen kannalta turvallinen vaihtoehto.

Beirutin liikenteessä autoilijan kannalta vaarallisimpia ovat ohjusten lailla syöksyvät skootterit, joita saattaa tulla mistä suunnasta ja millä vauhdilla hyvänsä. Niitä tulee takaa ohi, sekä oikealta että vasemmalta, ja mikä hauskaa, niitä tulee myös edestä muuta liikennettä vastaan. Ne koukkaavat surutta keulan edestä ja pahimmillaan vilisevät ympärillä kuin kalat akvaariossa. Jotkut pitävät kyllä kypärää päässä, mutta jos pariskunta on liikenteessä, niin yleensä kyydissä istuva rouva on jäänyt kypärää vaille. En tiedä, voiko sitä pitää tasa-arvokysymyksenä, mutta turvallisuuskysymys se ainakin rouvan näkökulmasta pitäisi olla. Välillä skootterin kyydissä on koko perhe pienimmästä suurimpaan, kokonaista sukua skootterin päälle on vaikeampi mahduttaa. Karkean arvion mukaan noin puolet kaupungin skoottereista kuuluu pikalounaita pikavauhtia työpaikoille kuljettaville pikaruokaketjuille.

Pikaruokaketjun skoottereita

Yleiset pysäköintipaikat ovat luku sinänsä. Niitähän löytyy melkein joka kulmalta, mutta opettelua niidenkin käyttö vaatii. Suomalaisille auton avaimistaan tarkoille autoilijoille tapa jättää avaimet pysäköintipaikan valvojalle tuntuu oudolta, mutta muuten pysäköinti ei onnistu. Pysäköintipaikoille ei jätetä mitään ajoreittejä, vaan ne pakataan autoja täyteen, pitkittäin, peräkkäin ja sivuttain. Päällekkäin pantuja en vielä ole nähnyt. Tästä syystä on tärkeää tietää suunniteltu pysäköintipaikalta lähtöaika, jolloin valvojat voivat siirrellä autoja lähtöaikojen mukaan kohti pysäköintialueen porttia. Muuten voi käydä kuten allekirjoittaneelle, joka löysi kerran auton lähes keskeltä täyteen pakattua pysäköintialuetta. Olin silloin tietysti juuri lähdössä työmatkalle. Pientä puhumista ja kärsivällisyyttä vaadittiin, mutta arviolta noin 15 auton siirtämisen jälkeen sain autoni ulos ja pääsin matkaan ja ehdin jopa lennolle.

Pysäköintipaikalla

Mitä tästä voisi oppia? Ehkä sen, että auto kannattaa jättää aina kotiin, kun sitä ei ehdottoman varmasti tarvitse. Viisainta tietysti olisi olla omistamatta autoa. Takseja on paljon eikä silloin tarvitse välittää pysäköinnistä. Tarvittaessa taksit toimivat myös päiväkoteina. Viime viikolla ajoin taksilla, jonka kuljettajan noin 3-4 vuotta vanha tytär oli selvästi taksinkuljettajaisänsä mukana päivähoidossa. Hyvin se näytti sujuvan etupenkillä ilman turvavöitä. Taksihinnat ovat myös suhteellisen kohtalaisia, vaikka Damaskoksen ja Ammanin hintoja korkeampia ovatkin. Taksilla ajamiseen liittyy Lähi-idässä muutakin koodistoa. Ainakin Ammanissa on syytä huomioida se, että yksin matkustava nainen istuu aina takana. Kuljettajan viereinen etupenkki on varattu hänen puolisolleen, vaikka puoliso kotona olisikin. Tässä suhteessa Beirut lienee vapaamielisempi, kuten monessa muussakin suhteessa. Kävely siis jää hyvin varteenotettavaksi vaihtoehdoksi ainakin Hamran alueella. Kävellen pääsee samaa vauhtia kuin taksilla. Pakokaasujen hengittäminen vain ei oikein ilahduta. Lisäksi skootterivaara piilee jalkakäytävälläkin.

Raitiovaunuraiteita Beirutissa

Beirutissakin ovat aikanaan raitiovaunut kulkeneet. Liikennesuunnittelu on ollut jossakin välissä yhtä lyhytnäköistä kuin konsanaan Turussa ja Tampereella ja raiteet on purettu. Raitiovaunu olisi ehdottomasti toimiva ratkaisu Beirutin, samoin kuin Ammanin, kaltaisiin kaupunkeihin. Lähi-itä ei tässä suhteessa kuitenkaan täysin toivoton ole. Yhdessä lähialueen suurkaupungissa ratikka jo kulkee joustavasti. En ryhdy tässä politisoimaan sen kaupungin ratikkareittiä, mutta ainahan voi toivoa, että jonakin päivänä se palvelee kahden kansan yhteistä pääkaupunkia. Liikennejärjestelyjen suhteen se antaa vähän toivoa ja toivottavasti siitä uskalletaan ottaa mallia. Myös Turussa ja Tampereella.

Mar Musa

Syyrian kansannousu oli kääntymässä sisällissodaksi ajaessani Damaskoksesta kohti Nebekin kaupunkia syksyllä 2011. Parikymmentä kilometriä Nebekistä itään sijaitsi matkani kohde, Deir Mar Musa eli Mar Musan luostari. Se sijaitsee lähes asumattomassa erämaassa jyrkällä kallionkielekkeellä. Luostari on nimetty sen rakennuttaneen Abessiniasta (Etiopiasta) 600-luvulla tulleen Musan (Mooseksen) mukaan. Myöhemmillä vuosisadoilla luostari palveli paikallisena piispanistuimena kunnes se joutui 1800-luvulla hylätyksi. Autolla ei pääse perille, kallionkielekkeelle päästäkseen on noustava vuoren rinteeseen rakennettuja portaita viimeiset pari sataa metriä.

Deir Mar Musan luostari

Hylätyn luostarin löysi uudestaan Italiasta tullut jesuiittamunkki Paolo Dall'Oglio. Hän käynnisti 80-luvulla bysanttilaisaikaisen luostarin jälleenrakennuksen tehden siitä uskontojen välisen kohtaamispaikan ja dialogin edistäjän. Luostari ei ole muutenkaan täysin perinteinen, siellä on sekä nunnia että munkkeja vierailijoiden lisäksi. Luostari on ekumeeninen ja luostarihenkilökuntaan kuuluu sekä itäisen että läntisen kirkon edustajia. Sana uskontojen väliseen dialogiin keskittyneestä luostarista kiiri, selkärepputuristien lisäksi tuhannet muslimit tulivat vuosittain vuorenrinnettä ylös luostariin kokemaan sen rauhoittavaa, muusta maailmasta irrallaan olevaa ilmapiiriä, rukoilemaan ja mietiskelemään. Luostarin kirjastossa on erinomainen kokoelma uskontoihin, uskontojen väliseen dialogiin ja teologiaan liittyvää kirjallisuutta. Tuhatluvun ensimmäisillä vuosisadoilla maalatut freskot koristavat edelleen luostarin kirkon seiniä.

Luostarin kirkon freskoja

Virallisesti sekulaari Syyria edustaa uskontojen mosaiikkia. Paolon johtama luostari pyrki edistämään erityisesti muslimien ja kristittyjen välistä yhteisymmärrystä ja yhteyttä. Sisällissotaan kääntyvässä maassa, jossa sodan liekkeihin valettiin öljyä kärjistämällä uskontokuntien välisiä suhteita niiden edustajiin kohdistuneilla murhilla, dialogin edistäminen oli Assadin hallinnolle liikaa. Siitä huolimatta, että hallinto yritti virallisesti käynnistää kansallista dialogia. Rauhan edistämiselle keskustelun keinoin ei ollut tilaa, isä Paolo karkotettiin vuosikymmeniä kestäneen työnsä jälkeen Syyriasta. Myöhemmin hallinto syytti häntä yhteyksistä terroristeihin, koska Paolo osoitti ymmärrystä Syyrian hallinnon vastaiselle oppositiolle puhujamatkoillaan eri maissa.

Kuvaannollisesti voidaan todeta, että rauhan puolesta puhujien ja toimivien on vaikea löytää sijaa majatalosta. Syyrian sisällissodassa heidät vaiennetaan tai vähintäänkin rauhanvälitysyritykset tehdään tyhjäksi. Tähän vaientamiseen osallistuu kansainvälinen media. Heidän on vaikea saada ääntään kuulluksi ja harva media on kiinnostunut siitä, mitä he tekevät tai sanovat. Rauhan avainten on oltava syyrialaisten käsissä, näin on todettu useassa yhteydessä. Ongelma on siinä, että rauhan avainten käyttäjille ei anneta tilaisuutta sodan lukkojen avaamiseen. Hallinto ja sitä vastustavat aseelliset oppositiotoimijat tekevät kaikkensa tehdäkseen tyhjäksi syyrialaisten omat, ja usein hyvin paikalliset, rauhanvälitysyritykset. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kansainvälinen media ohittaa nämä yritykset. Sodan kertomukset ja kuvat keräävät lukijoita paremmin kuin rauhan kertomukset. Media tietysti suojelee myös itseään. Uutisointi ei läheskään aina kestä kriittisempää tarkastelua. Kuva Syyrian sodasta muuttuisi monipuolisemmaksi, mikäli lähteinä olisivat myös ne tavalliset syyrialaiset, jotka haluavat rauhaa, normaalia elämää, eivätkä halua olla missään tekemisissä sen enempää hallinnon kuin oppositioidenkaan sodan lietsonnan kanssa. He joutuisivat muistuttamaan kansainväliselle yhteisölle myös siitä usein helposti tai tarkoituksellisen luontevasti unohdetusta asiasta, että Syyrian saartotoimet haittaavat kaikkein eniten juuri tavallisten syyrialaisten elämää.

Liian vähän on uutisoitu niistä tulitaukoneuvotteluista, joita on käyty paikallisesti ja omin syyrialaisin voimin Raqqassa (al-Raqqah), Aleppossa, Homsissa ja Tal Kalakhissa. Tal Kalakh on pieni noin 50 000 asukkaan kaupunki lähellä Libanonin rajaa ja siellä käytiin ensimmäiset kovat taistelut sisällissodan alkumetreillä toukokuussa 2011. Raqqassa puolestaan aseellisten oppositiotaistelijoiden onnistui murtaa kaupungissa vallinnut rauha. Homsissa kävi samoin suhteellisen pitkään kestäneen rauhallisemman jakson jälkeen. Kaupungin sisällä vallinneesta tulitaukotilasta saatiin kiittää johdonmukaista pyrkimystä jatkuviin neuvotteluihin ja sopimuksiin eri osapuolten välillä. Tal Kalakhissa seurataan nyt, mitä siellä tapahtuu. Tulitaukorikkomuksia on ollut, mutta kuolonuhreilta vältyttiin kokonaan tammikuusta aina huhtikuun alkupuolelle asti, jolloin kymmenkunta siviiliä joutui raa'an murhan uhreiksi. Nämä alueelliset ja kotikutoiset rauhanvälitysmekanismit ja -menetelmät, vaikka eivät olekaan täysin pitäneet, ansaitsevat tulevaisuudessa myös tutkijoiden huomion.

Jos ja kun Syyriaan joskus saadaan maan kattava tulitauko, nämä syyrialaisten  neuvottelemat paikalliset tulitauot ovat avainasemassa. Eri puolille Syyria syntyvien tulitaukoa noudattavien kaupunkien ja kylien tueksi tarvitaan niitä kansainvälisiä elementtejä, jotka ovat olleet keskeisiä sekä Kofi Annanin että Lakhdar Brahimin suunnitelmissa. Tärkeänä osana sitä tulee olemaan yksi historian mittavimmista YK:n rauhanturvaoperaatioista. Näistä tulitaukoa ylläpitävistä alueista tulitauko voi asteittain levitä koko maahan. YK:ta tarvitaan alussa tulitaukojen valvomiseen ja aseellisten toimijoiden eristämiseen, mutta ajan kanssa myös radikaalimpien aseellisten toimijoiden eristämiseen ja aseista riisumisen valvomiseen. Tämän kaiken saavuttamiseen vuosikymmen on lyhyt aika. Mutta ilman näitä jo nyt todistettavia paikallisia aloitteita ja niistä lähtevää kokemusta tuloksiin ei päästä. Kansainvälisellä yhteisöllä on vähän annettavaa näihin paikallisiin neuvotteluihin, syyrialaiset tuntevat oman maansa ja toisensa parhaiten. Yksi kestävimpiä keinoja syyrialaisten tulitaukoponnistelujen tukemiseksi on lopettaa kaikki mahdollinen tuki asevienniltä taisteluja käyville oppositiotoimijoille. Niin pitkään kuin niiden sallitaan jatkua, käännetään selkä syyrialaisille rauhanvälittäjille.

Sisällissodan haavojen paraneminen vie vuosikymmeniä, jopa sukupolvia. Uuden Syyrian alkumetreillä on syytä nousta takaisin Mar Musaan. Luostarin kaltaista ekumeenista yhdessä elämisen ja oppimisen henkeä tarvitaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Isä Paolon kannattaa valmistautua palaamaan vuorelleen.