Syyllisiä Syyriassa

Syyllisiä Syyrian sotaan on tähän mennessä jo löytynyt aika joukko. Pitempään miettimättä mieleen tulevat ainakin kansainvälinen salaliitto Syyriaa vastaan Yhdysvaltojen ja Israelin johtamina, terrorismi, islamismi, al-Qaida, Assad ja hänen äitinsä, salafismi, takfirismi, Saudi-Arabia, Qatar, Venäjä ja sen asetoimitukset, Assadin lähipiiri, aseellinen ja taloudellinen tuki kapinallisille, Syyrian turvallisuuskoneisto, Putin, Obama, Syyrian muslimiveljeskunta, mandaattivallan perintö, Sykes-Picot -sopimus, shia-sunna -jakauma, autoritaarisuus, totalitarismi, Turkki ja sen alueellinen vallanhalu ja Iran. Verta löytyy milloin kenenkin käsistä - ja 'verta käsissä' olevia nimetään sekä peliä muuttavia (game changers) tekijöitä esitellään tuon tuostakin - olipa kyseessä sitten syytös joukkotuhoaseiden käyttämisestä tai uusien aseiden toimittamisesta kapinallisille. Syytökset lentävät ilmassa, syyllisiä haetaan. Yllättävää on se, miten kansainvälisen yhteisön - kuka sitä sitten milloinkin edustaa - retoriikka painottuu niin paljon syyllistämiseen. Mieleen tulisivat lähinnä lasten hiekkalaatikkokiistat, mikäli kyse ei olisi sodan kaltaisesta äärimmäisen vakavasta tilanteesta.

Syyttely ei suinkaan keskity vain syyrialaisten syyllisten osoittamiseen ja nimeämiseen. Syytöksiä heitellään myös suurvaltojen välillä ja kansainvälisen yhteisön sisällä. Milloin kansainvälinen yhteisö ei tee mitään, milloin joku valtio tekee liikaa, sekaantuu Syyrian konfliktiin tai on siihen sekaantumatta. Kansainvälistä yhteisöä on syyllistetty sen saamattomuudesta erityisesti Syyrian kapinallisten ja eksiilioppositioiden toimesta. Heidän retoriikassaan kansainvälisen yhteisön saamattomuus alkaa vetää vertoja Syyrian hallinnon pahuudelle. Vähintäänkin se heidän mielestään on syy siihen, että sisällissodassa kapinallisten puolella ensiviulua soittavat islamistiset radikaalit. Ranskan ulkoministeri varoitti äsken Irania Syyrian sodan kansainvälistämisestä. Tämä oli enemmän kuin tekopyhältä lausunnolta valtion edustajalta, joka on aktiivisesti kansainvälistänyt Syyrian tilannetta jo siitä lähtien, kun se vielä oli kansannousu. Mutta ei nyt syyllistetä Ranskaakaan tämän enempää.

Ratkaisujen etsimisessä Syyrian sotaan syyllisten nimeäminen ei ole rakentava lähtökohta, varsinkin, kun syyllisyyttä missään oikeudenkäynnissä ei ole vielä todistettu. Syyllisten etsiminen ja sormella osoittaminen on helppo, mutta älyllisesti kestämätön ratkaisu hieman samaan tapaan, kuin aseiden ajatellaan automaattisesti toimivan jonkinlaisena sodan ratkaisun välineenä. Rauhan saavuttamista se ei edistä.  Kestävää rauhaa on vaikea rakentaa ilman oikeutta, mutta oikeuden käynnillekin on oma aikansa.

Rikoksia ihmisyyttä vastaan on Syyriassa tehty, tämä on jo kaiken nyt nähdyn perusteella selviö. Niihin syyllistyneet ovat syyllisiä. Mustaa ei pidä valkaista. Mutta yhtälailla, ketään ei pidä tuomita etukäteen syylliseksi ilman puolueetonta ja oikeudenmukaista oikeusprosessia. Kansalliset oikeusprosessit ovat kannatettavia, mutta usein niissä oikeutta luetaan voittajan ehdoilla. Riippumattomuus kärsii helposti, vaikka politisoitumisen ongelma riivaa myös kansainvälisiä rikostuomioistuimia. Erilaiset sovittelumenetelmät Etelä-Afrikan mallin mukaisesti voivat joissakin tilanteissa toimia jopa oikeusistuimia paremmin.

Kansainvälinen rikostuomioistuin on sopiva paikka syyllisyyskysymysten ratkaisemiseksi Syyriassa tehtyjen rikosten kohdalta sitten, kun YK:n turvallisuusneuvosto tekee siitä päätöksen. Yksi mahdollisuus on erilaisten menettelytapojen yhdistelmä eli se, että vakavimmat rikosepäilyt käsitellään kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ja pienemmät joko kansallisessa oikeuslaitoksessa tai sovintomenettelyssä. Kansainvälisen rikostuomioistuimen osalta on tietysti hyvin toivottavaa, että myös Yhdysvallat palaa takaisin Rooman peruskirjan allekirjoittaneiden ja ratifioivien valtioiden joukkoon. Myös Venäjän ratifiointi vahvistaisi kansainvälisen rikostuomioistuimen arvovaltaa ja toimintakykyä sekä ennen kaikkea sen uskottavuutta.

Mikään näistä menettelytavoista ei tällä hetkellä voi olla konfliktin ratkaisun solmunaukaisija. Etusijalla on sopimus aselevosta ja sitä kautta käynnistyvästä poliittisesta prosessista. Siihen tarvitaan Geneve II kokousta. Paikallisiin tulitaukoihin esimerkiksi juuri nyt Tal Kalakhissa nähtyyn malliin, ja parhaisiin tuloksiin, päästään syyrialaisten omin voimin mutta Geneven kokousta tarvitaan painostamaan alueelliset valtiot ja ei-valtiolliset järjestöt irtautumaan Syyrian sodasta. Tämä koskee yhtälailla Saudi-Arabiaa, Qataria kuin Iraniakin.

Libanonilaiset ja suomalaiset historian opettajat järjestivät viime viikolla yhdessä Suomen Lähi-idän instituutin kanssa Beirutissa seminaarin sisällissotien käsittelystä historian opetuksessa (teaching and learning the civil war). Sisällissodat yhdistävät näiden kahden maan historiaa ja sitä kautta myös kansalaisten kokemusmaailmaa. Suomen sisällissota oli hyvin lyhyt, mutta lyhyydessään verinen ja julma. Libanonin sisällissota kesti noin 15 vuotta, uhreja oli noin 150 000 ja monien kadonneiden kohtalo on vieläkin tuntematon. Sodan kestoon suhteutettuna Libanonin sisällissota ei ollut kuitenkaan yhtä julma kuin Suomen sisällissota.

Seminaarissa keskusteltiin siitä, miten kansallisesti vaikeita ja sensitiivisiä asioita yleensä voidaan käsitellä historian opetuksessa. Asioita, joista ei olla yhtä mieltä, mutta jotka yhtä kaikki ovat osa kansallista historiaa ja muistia. Libanonissa eletään edelleen käydyn sisällissodan varjossa, siihen osallistuneet ja hengissä selvinneet ovat edelleen täysin mukana vaikuttajina libanonilaisessa politiikassa ja yhteiskuntaelämässä. Tämä tilanteessa, jossa valtio elää edelleen sisällissodan uhan alaisena sekä Syyrian sodan että oman sisäisen hajanaisuuden johdosta. Suomessa puolestaan on siirrytty voittajien kirjoittamasta sisällissodan historiasta objektiivisempaan sodan käsittelyyn ja uusien ulottuvuuksien löytämiseen sisällissodan historian tutkimuksessa.

Syyllisten etsiminen tuntuu olevan eräänlainen helppo ratkaisu. Ehkä yksi selitys ainaiselle syyllistämiselle on tarve oman syyttömyyden vakuuttamisesta ja henkilökohtaisesta synnin päästöstä. Suomalaisten historian opettajien yksi havainto historiallisesti vaikeiden asioiden käsittelystä osana kansallista historiaa on se, että aihetta lähestytään syyllinen-syytön lähtökohdan sijasta erilaisten kertomusten - narratiivien - kautta. Ääni annetaan niille, jotka ovat kokeneet sisällissodan eri tavalla ilman arvotusta, tai ainakaan tuomiota siitä, kenen pää pannaan teloituspölkylle. Libanonissa sisällissotaa ei käsitellä kouluopetuksessa juuri lainkaan joitakin yksittäisiä ja aloitteellisia historian opettajia lukuun ottamatta. Aihe koetaan vielä liian herkäksi ja erimielisyyksiä herättäväksi. Kansalaisjärjestönä Beirutissa toimiva UMAM Documentation & Research -keskus pitää sisällissodan historiatietoisuutta elossa ja kokoaa ainutlaatuista aineistoa arkistoon ja sitä kautta tutkijoiden käytettäväksi.

UMAM-keskuksen memory at work -juliste

Syyrian sisällissotaa, jonka alueelliset ja kansainväliset ulottuvuudet ovat olleet ilmeisiä kesästä 2011 lähtien, käsitellään paljon tulevassa historian kirjoituksessa. Valtaosa niistäkin keskittynee syyllisten hakemiseen. Sisällissotaa onkin tutkittava, totuuden etsiminen ja löytäminen on itseisarvo samalla, kun oikeuslaitoksen tehtäväksi jää selvittää omalla tahollaan syyllisyyskysymyksiä.

Sisällissodan syiden moninaisuus ja moniulotteisuus tekevät sodan ratkaisusta mahdottoman, mikäli syyllisyyskysymystä pidetään lähtökohtana. Syyllistäminen sokeuttaa; ennen kaikkea se synnyttää kostonhalua ja sitä kautta jatkuvasti uudistuvan syyllistämiskierteen. Historian tutkimisesta ja kirjoittamisesta sekä sen käsittelystä voi ottaa oppia myös rauhan rakentamiseen. Se edellyttää erilaisten näkemysten ja tulkintojen hyväksymistä. Rauhan lähtökohdaksi Syyriassa on etsittävä yhteisiä ja yhteisesti hyväksyttäviä nimittäjiä syyllisten nimeämisen sijasta. Nämä yhteiset nimittäjät muodostavat kompromissin, joka on rauhan saavuttamiselle välttämätön. Ajan kanssa myös Syyrian sodan erilaiset narratiivit saavat elintilaa yhteisen muiston ja muistin säilyttämiseksi, mutta ilman syyllistämisen tarvetta. Syyllisyyskeskustelussakin kiven poimiminen on syytä jättää syyttömälle, ken itsensä sellaiseksi kokeekaan.

******

Walla-blogi jää viettämään instituutin tavoin keskikesän taukoa. Postaukset jatkuvat elokuussa.

Palmyran parvekkeelta

Näkyy kauas historiaan ja lähelle nykyisyyteen. Libanonin Baalbekissa sijaitsevan Palmyra-hotellin kaltainen yöpymispaikka on ainutlaatuinen. Näköala hotellin terassilta ja huoneiden parvekkeilta on vertaansa vailla. Edessä näkyvät Baalbekin roomalaisaikaiset rauniot. Vielä pystyssä olevat temppelien järeät kolumnit muistuttavat menneiden vuosituhansien rikkaasta historiasta nykyisen Bekaan laakson keskivaiheilla. Temppelit ovat olleet verisiä uhrauspaikkoja muinaisuudessa. Verta alueella vieläkin vuodatetaan, muutenkin kuin Syyrian sisällissodassa tai sen verisissä seurauksissa Libanonissa. Temppelialueen raunioilta löytyi kaupungin taloudenhoitajan ruumis luodinreikä rinnassa pari päivää ennen vierailuani. Kuka, miksi ja millä motiiveilla? Jännityskertomusta voi punoa vaikka tuon murhan ympärille mielikuvitusta virittävässä hämyisen kulahtaneessa Palmyra-hotellissa temppeliä vastapäätä.

Näkymä Palmyra-hotellin parvekkeelta

Palmyra-hotelli rakennettiin vuonna 1874, eikä hotellia ole pilattu moderneilla uudistuksilla tai korjauksilla. Hotellin vastaanottovirkailijan toimiston puhelimet ovat vanhoja, mustia bakeliittipuhelimia, tietokoneita ei ole ja varaukset tehdään puhelimitse. Todennäköisesti kirjeitse tehtävä varaus toimisi myös. Langattoman netin kysyminen olisi paha etikettivirhe. Hotellin aulassa vieraita on vastaanottamassa keittiön Ahmad, jonka yhtäjaksoinen työura hotellissa alkoi vuonna 1956. Ahmad tuntuu pysyvän mielellään menneiden aikojen muistoissa. Hotellin kulta-aikoja olivat vuodet 50-luvun lopusta sisällissodan alkuun asti vuonna 1975. Baalbekin jokavuotiset festivaalit ja turismi pitivät hotellin täynnä.

Hotellin julkisivu

Tunnettuja vieraita on useita alkaen vuonna 1898 hotellissa yöpyneestä Saksan keisari Wilhelm II:sta, Ranskan Charles de Gaullesta ja ranskalaisesta runoilija Jean Cocteausta lähtien. Runoilijan tunnelmia on kehystetty hotellin seinille. Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaiset pitivät hotellia tukikohtana, toisen maailmansodan aikana se palveli yhtenä brittien esikuntana. Libanonin sisällissodan aikana kansainvälisen punaisen ristin delegaatio asui hotellissa lähes 10 vuotta ja siinä käytiin myös neuvotteluja sisällissodan ratkaisemiseksi. Hotellin historiasta löytyy epäilemättä niin sodan, rauhan kuin rakkauden aineksia.

Jean Cocteaun terveiset kesältä 1960

Hotellin tunnelmaan pääsee vain siellä käymällä ja yöpymällä. Kaikkialla huokuu elegantti repsotus, kalusteet ovat vuosikymmeniä vanhoja, maali repsottaa seiniltä jättäen seinät kokoelmaksi erivärisiä läiskiä ja yli neljä metriä korkean hotellihuoneen katosta se roikkuu pitkinä käpertyvinä suikaleina. Hotellia parempaa aikamatkaa 50-luvulle, tai jopa sitä edeltäville vuosikymmenille, on vaikea kuvitella. Seinillä olevat taulut ovat vanhoja valokuvia Baalbekin temppeleistä, kehystetty matkailumainos mainostaa Baalbekia Syyriassa - muistuttaen sen olleen osa Syyriaa ennen ranskalaisten harjoittamaa jakopolitiikkaa. Toisen kerroksen aulan lasivitriini on täynnä temppelialueelta lähtöisin olevia saviastioita ja -lamppuja. Käytävien valaistus on hämärä, sähköt toimivat jos toimivat ja vettä tulee huoneisiin mikäli tulee.

Hotellin juliste

Palmyran parvekkeelta avautuu Baalbekin raunioiden lisäksi näkymä etelään päin noin 100 metrin päässä olevaan iranilaista arkkitehtuuria edustavaan näyttävään kaksiminareettiseen shia-moskeijaan. Käynti moskeijassa mustaturbaanisen sayyidin (profeetan jälkeiläinen) juttusilla palauttaa historian havinoiden lumoamaksi jääneen kävijän takaisin arkipäivään. Qusairin kaupunki, joka on vain reilun tunnin ajomatkan  päässä Syyrian puolella rajaa, siirtyi Hizbollahin tukemana takaisin Syyrian hallinnon valtaan reilu viikko sitten.

Sayyid kuvailee moskeijan syntyhistoriaa

Sayyid on hyvin tietoinen poliittisesta tilanteesta ja Hizbollahista. Hizbollahin ensimmäinen pääsihteeri oli hänen hyvä ystävänsä ja kotoisin samasta kylsästä Bekaan laaksossa. Moskeijan historian esittelyn jälkeen Sayyid siirtyy nykyisyyteen. Hänen mukaansa Hizbollahille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä taistelemaan Syyrian puolelle. Takfirien ja salafistien voitto mahdollisessa sisällissodassa Syyriassa ajaisi Libanonin shiat ahtaalle. Kysymys on itsepuolustuksesta, eikä Iranin tai edes Syyrian hallinnon auttamisesta hallinnon itsensä vuoksi. Sayyid tuo avoimesti esille turhautuneisuutensa Syyrian armeijan tehottomuuteen ja korruptioon. Kapinalliset olivat kyenneet valtaamaan kyliä ja kaupunkeja upseereita lahjomalla - tästä syystä joidenkin kylien hallinto oli siirtynyt edestakaisin puolelta toiselle. Tästä Hizbollah on tehnyt lopun ja sayyidin mukaan Hizbollah on mennyt Syyriaan pysyäkseen siellä. Samalla se pyrkii toimimaan Libanonin rajavartijana estäen Syyrian kapinallisten logistisen liikenteen rajan yli samalla kun mahdollistaa oman esteettömän liikkumisensa. Ratkaisevat taistelut käydään Aleppossa, tämä tuntui olevan hänenkin mielipiteensä.

Hizbollahin viime aikaisesta menestyksestä huolimatta hän ei ollut optimistinen Libanonin suhteen. Nyt jo koetulla tavalla tappioistaan turhautuneet Syyrian kapinalliset kostavat tulittamalla Libanonin puolen shia-kyliä. Vierailua edeltäneenä aamuna 6-8 kapinallisten ampumaa kranaattia iskeytyi Baalbekin raunioiden läheisyyteen muutaman sadan metrin päähän Palmyra-hotellista. Mikäli Syyrian hallinnon yliote tulee jatkumaan, kapinallisten kostoiskut Libanonissa lisääntyvät. Sayyid näki varsin paljon vaivaa korostaakseen shiojen halua rauhanomaisiin väleihin kaikkien ihmisten kanssa uskonnoista riippumatta. Kaikki ovat hänen mukaansa yhtälailla Jumalan luomistöitä.

Saan hotellista lähtiessäni mukaan vielä yhden vanhoista esitteistä. En malta olla lainaamatta sitä: combining an outstanding formula with an outstanding location, the Palmyra Hotel is among those few happy places that haunt you for a lifetime with dreams of coming back. Luulen paluusta unelmoinnin tartuttaneen useamman kuin yhden Palmyra-hotellin vieraan.

Lähdin sunnuntaiaamuna Baalbekista ja saavuin illalla Istanbuliin. Määränpäänä oli Richmond-hotelli noin kilometrin päässä Taksim-aukiosta Istiklal Caddesi-kadulla. Taksi ei päässyt perille, eteen ilmestyi kiviä heittäviä ja kasvosuojuksia pitäviä mielenosoittajia. Taksiin tulvahti kyynelkaasua, joka pani silmät kirvelemään. Viimeiset pari sataa metriä piti kävellä mellakkapoliisien ryhmien läpi. Katu oli kuin sodan jäljiltä, lähes autio, siellä täällä kasvosuojuksia tai kaasunaamareita pitäviä mielenosoittajia, ikkunoita rikki, ravintolat kiinni - ilmassa leijui edelleen kyynelkaasua. Hotelliin kirjautuessa minulle kuiskattiin aulassa, että he vihaavat presidenttiä (luulen heidän tarkoittaneen pääministeriä). Langatonta nettiä kysyessäni hän totesi nettiyhteyden olevan tapahtumien vuoksi poikki. 

On hyvin tiedossa, että pääministeri on  seurannut ja kommentoinut ahkerasti Syyrian tilannetta. Hänen kannanottojaan Syyriasta seuranneena on yllätys, että hän käyttääkin ahkerasti Assadin leksikonia ja täsmälleen Assadille luonteenomaisella tavalla. Niin samanlaisia Erdoganin käyttämät ilmaisut ovat alkaen kansainvälisestä salajuonesta rikollisten ainesten mellakointiin. Sunnuntain Erdogania tukeva massiivinen mielenosoitus muistutti niitä mielenosoituksia, jotka Assad keräsi pari vuotta sitten Damaskoksen kaduille. Maanantaina lentokentälle lähtiessäni kadulle alkoi kerääntyä mellakkapoliiseja varusteineen vastaamaan mielenosoittajien haasteeseen. Mellakkapoliisien ryhmittyminen tuntui kuin huutavan yhteenottoon ja siihen se varmasti johtaakin. Palmyran parvekkeelta on Richmondiin Istanbulissa pitkä matka, mutta Lähi-idän kansannousuja seuranneelle tunnelma oli tuttu. Turkista kuullaan vielä paljon ja Erdogan on varmistanut näillä toimilla huolellisesti suunnittelemalleen vallassa pysymiselle aikaisen lopun.

Marttyyriudesta milletiin

Kuuntelin uutisia radiosta istuessani työpöydän ääressä sunnuntaina 16. helmikuuta 1992 etelä-Libanonissa. En arvannut tuolloin todistavani yhtä käännekohtaa Hizbollahin - Jumalan puolueen - historiassa. Radiouutiset kertoivat Israelin taisteluhelikoptereiden iskeneen Iqlim al Tuffahin kylän läheisyydessä Sayyed Abbas al-Moussawin autosaattueeseen tappaen hänet, hänen puolisonsa ja 5-vuotiaan poikansa. Moussawi toimi tuolloin Hizbollahin pääsihteerinä. Seuraavana päivänä Hizbollah valitsi hänen seuraajakseen tehtävässä vieläkin olevan Hassan Nasrallahin.

Moussawin luola Mleetassa

Tämä tapaus yli 20 vuoden takaa tuli elävästi mieleeni vieraillessani Tuffahin kylän alueella sijaitsevassa Hizbollahin vastarintamuseossa Mleetassa. Museon yksi nähtävyyksistä on Moussawin käyttämä luola. Mleeta on paikka, jossa museon tunnuslauseen mukaisesti maa puhuu taivaalle. Taivaan tavoittelua, marttyyriutta, kuvannevat vastarintamuseon kauniin punaiset ruusut. Maasta puhuvat puolestaan lehvästön alle näytteille asetetut aseet. Taivaan läheisyys tietysti tuntuu luonnolliselta yli 1000 metriä merenpinnan yläpuolella olevalla vuorenhuipulla. Taivaan lisäksi sieltä avautuu esteetön näkymä noin 40:n kilometrin päässä etelässä olevalle rajalle yhtälailla kuin Välimeren rannalla oleviin Tyyron ja Saidan kaupunkeihin. Mleetan ympärillä aivan välittömässä tuntumassa olevat vuorenhuiput olivat Israelin miehittämiä tukikohtia Libanonissa - ainoastaan Mleeta onnistui puolustautumaan valloitusyrityksiä vastaan. Se teki Mleetasta vastarinnan symbolin.

Mleetan ruusut

Israelin miehitys ja iskut Libanonissa varmistivat paikallisen shiaväestön vahvan tuen Hizbollahille. Shiamuslimeja on jo yli 40% libanonilaisista ja he ovat suurin Libanonin uskontokunnista. Viimeistään Moussawin murha sinetöi Hizbollahin aseman vastarinnan vahvimpana edustajana ja paikallisen shiaväestön oikeuttamana suojelijana. Varsinaiset voitot Hizbollah saavutti Israelia vastaan pakottaen sen vetäytymään miehittämästään osasta Libanonia vuonna 2000 ja taistelemalla tasavertaisesti kesän 2006 sodassa saattaen Israelin armeijan täydellisen hämmennyksen valtaan. Ensimmäistä kertaa historiansa aikana israelilaiset huomasivat taistelevansa lähitaisteluja vähintäänkin vertaistensa taistelijoidensa kanssa. Voittamattomuuden euforiassa kylpeneelle armeijalle se oli tuskallistakin tuskallisempi kokemus, josta se ei vieläkään ole toipunut.

Selvää tekstiä Libanonin hornasta - näkyy ylös ja kauas

Mleetan vastarintamuseo kertoo selvää kieltään Hizbollahin vahvimmasta aseesta eli sen taistelutahdosta. Satelliittien ja miehittämättömien lennokkien kuvattavaksi tahdon sanomaa välittämään on luotu Libanonin hornaa kuvaava monttu, johon on kerätty israelilaista sotasaalismateriaalia. Hizbollah ei salaile vihollisensa tuntemista. Näyttelytilan yhdellä seinällä on seinän kokoinen Israelin armeijan yksityiskohtainen organisaatiokaavio - se on tässä kohteessa vaikuttava, vaikka julkista tietoa onkin. Mleetan luolastot ja vuoren lehvästöön kätkeytyvät polut sen varrelle kerättyine aseineen kertovat Hizbollahin taistelutaktiikasta. Nämä eivät sinänsä selitä sen vahvuutta, vaikka ovat osa sitä. Selvimmin Mleetassa ja sitä ympäröivissä keltaisten lippujen koristamissa kylissä on aistittavissa vahva vastarinnan tahtotila. Tahto on Hizbollahin strategia ja se tekee siitä sotilaallisesti mahdottoman voitettavan.

Museon oppaan selitys on yksinkertainen, mutta vakuuttava. Heidän tavoitteenaan on ollut rakentaa Libanoniin niin vahva pelote, että se pakottaa Israelin päättäjät miettimään monta kertaa ennen yhtään hyökkäyspäätöstä. Tässä he ovat myös onnistuneet. Kaikista Israelin iskuista ja miehityksen vuosista huolimatta Hizbollah ei koskaan ole ollut niin vahva kuin nyt. Se toteuttaa samaa logiikkaa puolustuksen suhteen kuin Israel, puhumattakaan Yhdysvalloista, Venäjästä, Ranskasta tai Iso-Britanniasta niiden ydinasepelotteineen. Sen mukaan riittävä pelote on paras puolustus. Hizbollahin pelotteen tukena on vankkumaton uskonnollinen vakaumus. Ideologiaa ei voiteta asein. Eteläisen Libanonin keltaisten lippujen värittämien kylien siisteys ja hyvä järjestys kertoo Hizbollahille luonteenomaisesta kurinalaisuudesta.

Lehvästö kätkee Mleetan vastarintamuseon

Etelä-Libanonin lähihistoria opettaa maamerkkitapahtumiensa 1978 (ensimmäinen Israelin miehitys), 1982 (Sabra ja Shatila), 1992 (Moussawi) 1996 (Qana), 2000 (Israelin vetäytyminen) ja 2006 (kesäsota) kautta paljon. Israelin sotilaallinen pyrkimys rauhoittaa etelä-Libanon on luonut kautta aikojen sen vaarallisimman ja kykenevimmän vihollisen. Vastustajan, joka ei ole sotimalla voitettavissa. Ihmisten mieliä, ideologiaa, ei ohjuksin muuteta.

Miehittämätön lennokki Mleetassa

Hizbollahilla on useat kasvot. Sen lähtökohdat ovat Libanonissa köyhän shiaväestön auttamisessa jo 70-luvulta. Sille perustalle myös sen tuki ja sitä kautta väestön antama olemassaolon oikeutus pohjautuu. Sillä on kuitenkin myös hyvin veriset kasvot. Se on tehnyt iskuja, jotka ovat kohdistuneet siviileihin yhtälailla kuin Israelin iskut ovat tappaneet siviilejä Libanonissa tai amerikkalaisten Irakissa ja Afganistanissa. Terrorismi ja valtioterrorismi eivät eroa toisistaan.

Al-Qusayrin taistelut Libanonin rajan tuntumassa ovat olleet Hizbollahin tähänastisista operaatioista Syyrian hallinnon tukena näkyvimmät. Sen koulutetut ja kurinalaiset taistelijat ovat korvanneet Syyrian armeijan miehistön tehottomuuden. Kykenevät taistelijat yhdessä Syyrian raskaan aseistuksen kanssa ovat kääntäneet sisällissodan sotilaallisen otteen hallinnon eduksi kahden viimeisen kuukauden kuluessa. Hizbollahin sekaantuminen Syyrian sisällissotaan on samaa jatkumoa, jota aikaisemmin usean länsimaan hiljaisella tai vähemmän hiljaisella tuella Saudi-Arabia ja Qatar ovat tehneet jo vuodesta 2011 alkaen luoden mahdollisuuden Jabhat al-Nusran kaltaisille Irakiin tukeutuville sunnaislamistisille joukoille. Sota on jo alueellinen eivätkä nämä ulkopuoliset sekaantumiset siihen, olivatpa ne logistisia, taloudellisia tai taistelijoita, auta sen ratkaisua millään tavalla. Sodan suurin rajalinja kulkee jo tällä hetkellä muslimimaailman suurimman jakolinjan eli shialaisuuden ja sunnalaisuuden välillä. Syyria on tämän rajalinjan keskellä.

Kansannoususta sisällissodan kautta on kuljettu reilussa parissa vuodessa alueelliseksi valtataisteluksi, jonka keskiössä on uskonnollinen jakolinja ja sen mukainen identifioituminen valtataistelun eri puolille. Osmani-imperiumin jälkeen piirretyt Levantin rajat eivät millään tavalla estä samaan uskontokuntaan kuuluvien yhteenkuuluvuutta yli rajojen. Samalla se muistuttaa osuvasti näiden(kin) rajojen keinotekoisuudesta. Oma uskontokuntainen viiteryhmä on kansallisuutta ja kansallisrajoja voimakkaampi yhdistävä tekijä. Nämä primordiaaliset tekijät, tunteet ja identiteetit, on tunnistettava konfliktien ratkaisemiseksi.

Hallintojen syrjäyttämiset, poliittisten järjestelmien ja perustuslakien uusimiset, turvallisuussektorin reformit ja rajaturvallisuuden vahvistamiset ovat kuin hiekan kyntämistä niin pitkään kunnes yllämainitut identifioitumiset ja identiteetit otetaan riittävästi huomioon.

Tämä puolestaan edellyttää väkivallalla uhkaamisen lopettamista niin ulkopuolisena painostuksen keinona kuin alueen sisällä olevana vallankäytön välineenä. Uskontojen merkitystä on vaarallista vähätellä. Ajan kuluessa ne on saatava loitontumaan valtioiden poliittisesta hallinnosta - uskonnon ja politiikan liitto on verinen yhdistelmä. Libanonilainen sovinnollisuuteen pyrkivä yhteiskuntamalli on toimiva, jos se ei perustu nykyisellä tavalla uskontokuntien voimasuhteisiin.

Maailman historia on sotien historiaa, mutta välissä on myös rauhanjaksoja. Malleja Levanttiin on syytä hakea alueen kansallisvaltioita edeltävistä yhteiskuntajärjestelmistä ja hallintomalleista. Eräänlainen moderni millet-järjestelmä saattaa olla yksi rauhallisemman tulevaisuuden avaimista ilman, että valtiojärjestelmiä täytyy purkaa. Se antaa enemmän autonomiaa uskontokunnille, mutta irrottaa ne poliittisen vallan käytöstä. Se on myös ainoa keino, joka voi johtaa väkivaltaa Hizbollahin tavoin käyttävien ei-valtiollisten järjestöjen muuttumiseen. Sille tiellä ei edetä sanktioita asettamalla, se vaatii dialogia. Sotimalla voidaan voittaa taisteluja, jopa sota; mutta rauhaa sillä ei vielä ole koskaan voitettu.