Syyllisiä Syyrian sotaan on tähän
mennessä jo löytynyt aika joukko. Pitempään miettimättä mieleen tulevat ainakin
kansainvälinen salaliitto Syyriaa vastaan Yhdysvaltojen ja Israelin johtamina,
terrorismi, islamismi, al-Qaida, Assad ja hänen äitinsä, salafismi, takfirismi,
Saudi-Arabia, Qatar, Venäjä ja sen asetoimitukset, Assadin lähipiiri, aseellinen
ja taloudellinen tuki kapinallisille, Syyrian turvallisuuskoneisto, Putin,
Obama, Syyrian muslimiveljeskunta, mandaattivallan perintö, Sykes-Picot
-sopimus, shia-sunna -jakauma, autoritaarisuus, totalitarismi, Turkki ja sen alueellinen
vallanhalu ja Iran. Verta löytyy milloin kenenkin käsistä - ja 'verta käsissä'
olevia nimetään sekä peliä muuttavia (game changers) tekijöitä esitellään tuon
tuostakin - olipa kyseessä sitten syytös joukkotuhoaseiden käyttämisestä tai
uusien aseiden toimittamisesta kapinallisille. Syytökset lentävät ilmassa,
syyllisiä haetaan. Yllättävää on se, miten kansainvälisen yhteisön - kuka sitä
sitten milloinkin edustaa - retoriikka painottuu niin paljon syyllistämiseen.
Mieleen tulisivat lähinnä lasten hiekkalaatikkokiistat, mikäli kyse ei olisi
sodan kaltaisesta äärimmäisen vakavasta tilanteesta.
Syyttely ei suinkaan keskity vain
syyrialaisten syyllisten osoittamiseen ja nimeämiseen. Syytöksiä heitellään
myös suurvaltojen välillä ja kansainvälisen yhteisön sisällä. Milloin
kansainvälinen yhteisö ei tee mitään, milloin joku valtio tekee liikaa,
sekaantuu Syyrian konfliktiin tai on siihen sekaantumatta. Kansainvälistä
yhteisöä on syyllistetty sen saamattomuudesta erityisesti Syyrian kapinallisten
ja eksiilioppositioiden toimesta. Heidän retoriikassaan kansainvälisen yhteisön
saamattomuus alkaa vetää vertoja Syyrian hallinnon pahuudelle. Vähintäänkin se
heidän mielestään on syy siihen, että sisällissodassa kapinallisten puolella
ensiviulua soittavat islamistiset radikaalit. Ranskan ulkoministeri varoitti
äsken Irania Syyrian sodan kansainvälistämisestä. Tämä oli enemmän kuin
tekopyhältä lausunnolta valtion edustajalta, joka on aktiivisesti
kansainvälistänyt Syyrian tilannetta jo siitä lähtien, kun se vielä oli
kansannousu. Mutta ei nyt syyllistetä Ranskaakaan tämän enempää.
Ratkaisujen etsimisessä Syyrian sotaan
syyllisten nimeäminen ei ole rakentava lähtökohta, varsinkin, kun syyllisyyttä
missään oikeudenkäynnissä ei ole vielä todistettu. Syyllisten etsiminen ja
sormella osoittaminen on helppo, mutta älyllisesti kestämätön ratkaisu hieman
samaan tapaan, kuin aseiden ajatellaan automaattisesti toimivan jonkinlaisena sodan
ratkaisun välineenä. Rauhan saavuttamista se ei edistä. Kestävää rauhaa on vaikea rakentaa ilman
oikeutta, mutta oikeuden käynnillekin on oma aikansa.
Rikoksia ihmisyyttä vastaan on
Syyriassa tehty, tämä on jo kaiken nyt nähdyn perusteella selviö. Niihin
syyllistyneet ovat syyllisiä. Mustaa ei pidä valkaista. Mutta yhtälailla,
ketään ei pidä tuomita etukäteen syylliseksi ilman puolueetonta ja
oikeudenmukaista oikeusprosessia. Kansalliset oikeusprosessit ovat
kannatettavia, mutta usein niissä oikeutta luetaan voittajan ehdoilla.
Riippumattomuus kärsii helposti, vaikka politisoitumisen ongelma riivaa myös
kansainvälisiä rikostuomioistuimia. Erilaiset sovittelumenetelmät Etelä-Afrikan
mallin mukaisesti voivat joissakin tilanteissa toimia jopa oikeusistuimia
paremmin.
Kansainvälinen rikostuomioistuin on
sopiva paikka syyllisyyskysymysten ratkaisemiseksi Syyriassa tehtyjen rikosten
kohdalta sitten, kun YK:n turvallisuusneuvosto tekee siitä päätöksen. Yksi
mahdollisuus on erilaisten menettelytapojen yhdistelmä eli se, että vakavimmat
rikosepäilyt käsitellään kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ja pienemmät
joko kansallisessa oikeuslaitoksessa tai sovintomenettelyssä. Kansainvälisen
rikostuomioistuimen osalta on tietysti hyvin toivottavaa, että myös Yhdysvallat
palaa takaisin Rooman peruskirjan allekirjoittaneiden ja ratifioivien
valtioiden joukkoon. Myös Venäjän ratifiointi vahvistaisi kansainvälisen
rikostuomioistuimen arvovaltaa ja toimintakykyä sekä ennen kaikkea sen
uskottavuutta.
Mikään näistä menettelytavoista ei
tällä hetkellä voi olla konfliktin ratkaisun solmunaukaisija. Etusijalla on
sopimus aselevosta ja sitä kautta käynnistyvästä poliittisesta prosessista. Siihen
tarvitaan Geneve II kokousta. Paikallisiin tulitaukoihin esimerkiksi juuri nyt
Tal Kalakhissa nähtyyn malliin, ja parhaisiin tuloksiin, päästään syyrialaisten
omin voimin mutta Geneven kokousta tarvitaan painostamaan alueelliset valtiot
ja ei-valtiolliset järjestöt irtautumaan Syyrian sodasta. Tämä koskee
yhtälailla Saudi-Arabiaa, Qataria kuin Iraniakin.
Libanonilaiset ja suomalaiset historian
opettajat järjestivät viime viikolla yhdessä Suomen Lähi-idän instituutin
kanssa Beirutissa seminaarin sisällissotien käsittelystä historian opetuksessa
(teaching and learning the civil war). Sisällissodat yhdistävät näiden kahden
maan historiaa ja sitä kautta myös kansalaisten kokemusmaailmaa. Suomen
sisällissota oli hyvin lyhyt, mutta lyhyydessään verinen ja julma. Libanonin
sisällissota kesti noin 15 vuotta, uhreja oli noin 150 000 ja monien
kadonneiden kohtalo on vieläkin tuntematon. Sodan kestoon suhteutettuna
Libanonin sisällissota ei ollut kuitenkaan yhtä julma kuin Suomen sisällissota.
Seminaarissa keskusteltiin siitä, miten
kansallisesti vaikeita ja sensitiivisiä asioita yleensä voidaan käsitellä
historian opetuksessa. Asioita, joista ei olla yhtä mieltä, mutta jotka yhtä
kaikki ovat osa kansallista historiaa ja muistia. Libanonissa eletään edelleen
käydyn sisällissodan varjossa, siihen osallistuneet ja hengissä selvinneet ovat
edelleen täysin mukana vaikuttajina libanonilaisessa politiikassa ja
yhteiskuntaelämässä. Tämä tilanteessa, jossa valtio elää edelleen sisällissodan
uhan alaisena sekä Syyrian sodan että oman sisäisen hajanaisuuden johdosta.
Suomessa puolestaan on siirrytty voittajien kirjoittamasta sisällissodan
historiasta objektiivisempaan sodan käsittelyyn ja uusien ulottuvuuksien
löytämiseen sisällissodan historian tutkimuksessa.
Syyllisten etsiminen tuntuu olevan
eräänlainen helppo ratkaisu. Ehkä yksi selitys ainaiselle syyllistämiselle on
tarve oman syyttömyyden vakuuttamisesta ja henkilökohtaisesta synnin päästöstä.
Suomalaisten historian opettajien yksi havainto historiallisesti vaikeiden asioiden
käsittelystä osana kansallista historiaa on se, että aihetta lähestytään
syyllinen-syytön lähtökohdan sijasta erilaisten kertomusten - narratiivien -
kautta. Ääni annetaan niille, jotka ovat kokeneet sisällissodan eri tavalla
ilman arvotusta, tai ainakaan tuomiota siitä, kenen pää pannaan
teloituspölkylle. Libanonissa sisällissotaa ei käsitellä kouluopetuksessa juuri
lainkaan joitakin yksittäisiä ja aloitteellisia historian opettajia lukuun
ottamatta. Aihe koetaan vielä liian herkäksi ja erimielisyyksiä herättäväksi.
Kansalaisjärjestönä Beirutissa toimiva UMAM Documentation & Research -keskus
pitää sisällissodan historiatietoisuutta elossa ja kokoaa ainutlaatuista
aineistoa arkistoon ja sitä kautta tutkijoiden käytettäväksi.
 |
| UMAM-keskuksen memory at work -juliste |
Syyrian sisällissotaa, jonka
alueelliset ja kansainväliset ulottuvuudet ovat olleet ilmeisiä kesästä 2011
lähtien, käsitellään paljon tulevassa historian kirjoituksessa. Valtaosa
niistäkin keskittynee syyllisten hakemiseen. Sisällissotaa onkin tutkittava,
totuuden etsiminen ja löytäminen on itseisarvo samalla, kun oikeuslaitoksen
tehtäväksi jää selvittää omalla tahollaan syyllisyyskysymyksiä.
Sisällissodan syiden moninaisuus ja moniulotteisuus
tekevät sodan ratkaisusta mahdottoman, mikäli syyllisyyskysymystä pidetään
lähtökohtana. Syyllistäminen sokeuttaa; ennen kaikkea se synnyttää kostonhalua
ja sitä kautta jatkuvasti uudistuvan syyllistämiskierteen. Historian
tutkimisesta ja kirjoittamisesta sekä sen käsittelystä voi ottaa oppia myös
rauhan rakentamiseen. Se edellyttää erilaisten näkemysten ja tulkintojen
hyväksymistä. Rauhan lähtökohdaksi Syyriassa on etsittävä yhteisiä ja
yhteisesti hyväksyttäviä nimittäjiä syyllisten nimeämisen sijasta. Nämä
yhteiset nimittäjät muodostavat kompromissin, joka on rauhan saavuttamiselle
välttämätön. Ajan kanssa myös Syyrian sodan erilaiset narratiivit saavat
elintilaa yhteisen muiston ja muistin säilyttämiseksi, mutta ilman syyllistämisen
tarvetta. Syyllisyyskeskustelussakin kiven poimiminen on syytä jättää syyttömälle,
ken itsensä sellaiseksi kokeekaan.
******
Walla-blogi jää viettämään instituutin
tavoin keskikesän taukoa. Postaukset jatkuvat
elokuussa.