Kuuntelin uutisia radiosta istuessani
työpöydän ääressä sunnuntaina 16. helmikuuta 1992 etelä-Libanonissa. En
arvannut tuolloin todistavani yhtä käännekohtaa Hizbollahin - Jumalan puolueen
- historiassa. Radiouutiset kertoivat Israelin taisteluhelikoptereiden iskeneen
Iqlim al Tuffahin kylän läheisyydessä Sayyed Abbas al-Moussawin
autosaattueeseen tappaen hänet, hänen puolisonsa ja 5-vuotiaan poikansa.
Moussawi toimi tuolloin Hizbollahin pääsihteerinä. Seuraavana päivänä Hizbollah
valitsi hänen seuraajakseen tehtävässä vieläkin olevan Hassan Nasrallahin.
 |
| Moussawin luola Mleetassa |
Tämä tapaus yli 20 vuoden takaa tuli
elävästi mieleeni vieraillessani Tuffahin kylän alueella sijaitsevassa
Hizbollahin vastarintamuseossa Mleetassa. Museon yksi nähtävyyksistä on
Moussawin käyttämä luola. Mleeta on paikka, jossa museon tunnuslauseen
mukaisesti maa puhuu taivaalle. Taivaan tavoittelua, marttyyriutta, kuvannevat
vastarintamuseon kauniin punaiset ruusut. Maasta puhuvat puolestaan lehvästön
alle näytteille asetetut aseet. Taivaan läheisyys tietysti tuntuu
luonnolliselta yli 1000 metriä merenpinnan yläpuolella olevalla vuorenhuipulla.
Taivaan lisäksi sieltä avautuu esteetön näkymä noin 40:n kilometrin päässä
etelässä olevalle rajalle yhtälailla kuin Välimeren rannalla oleviin Tyyron ja
Saidan kaupunkeihin. Mleetan ympärillä aivan välittömässä tuntumassa olevat
vuorenhuiput olivat Israelin miehittämiä tukikohtia Libanonissa - ainoastaan
Mleeta onnistui puolustautumaan valloitusyrityksiä vastaan. Se teki Mleetasta
vastarinnan symbolin.
 |
| Mleetan ruusut |
Israelin miehitys ja iskut Libanonissa
varmistivat paikallisen shiaväestön vahvan tuen Hizbollahille. Shiamuslimeja on
jo yli 40% libanonilaisista ja he ovat suurin Libanonin uskontokunnista.
Viimeistään Moussawin murha sinetöi Hizbollahin aseman vastarinnan vahvimpana
edustajana ja paikallisen shiaväestön oikeuttamana suojelijana. Varsinaiset
voitot Hizbollah saavutti Israelia vastaan pakottaen sen vetäytymään
miehittämästään osasta Libanonia vuonna 2000 ja taistelemalla tasavertaisesti
kesän 2006 sodassa saattaen Israelin armeijan täydellisen hämmennyksen valtaan.
Ensimmäistä kertaa historiansa aikana israelilaiset huomasivat taistelevansa
lähitaisteluja vähintäänkin vertaistensa taistelijoidensa kanssa.
Voittamattomuuden euforiassa kylpeneelle armeijalle se oli tuskallistakin
tuskallisempi kokemus, josta se ei vieläkään ole toipunut.
 |
| Selvää tekstiä Libanonin hornasta - näkyy ylös ja kauas |
Mleetan vastarintamuseo kertoo selvää
kieltään Hizbollahin vahvimmasta aseesta eli sen taistelutahdosta. Satelliittien
ja miehittämättömien lennokkien kuvattavaksi tahdon sanomaa välittämään on
luotu Libanonin hornaa kuvaava monttu, johon on kerätty israelilaista sotasaalismateriaalia.
Hizbollah ei salaile vihollisensa tuntemista. Näyttelytilan yhdellä seinällä on
seinän kokoinen Israelin armeijan yksityiskohtainen organisaatiokaavio - se on tässä kohteessa vaikuttava, vaikka julkista tietoa onkin. Mleetan
luolastot ja vuoren lehvästöön kätkeytyvät polut sen varrelle kerättyine
aseineen kertovat Hizbollahin taistelutaktiikasta. Nämä eivät sinänsä selitä
sen vahvuutta, vaikka ovat osa sitä. Selvimmin Mleetassa ja sitä ympäröivissä
keltaisten lippujen koristamissa kylissä on aistittavissa vahva vastarinnan
tahtotila. Tahto on Hizbollahin strategia ja se tekee siitä sotilaallisesti mahdottoman
voitettavan.
Museon oppaan selitys on
yksinkertainen, mutta vakuuttava. Heidän tavoitteenaan on ollut rakentaa
Libanoniin niin vahva pelote, että se pakottaa Israelin päättäjät miettimään
monta kertaa ennen yhtään hyökkäyspäätöstä. Tässä he ovat myös onnistuneet.
Kaikista Israelin iskuista ja miehityksen vuosista huolimatta Hizbollah ei koskaan ole ollut niin vahva kuin nyt. Se
toteuttaa samaa logiikkaa puolustuksen suhteen kuin Israel, puhumattakaan
Yhdysvalloista, Venäjästä, Ranskasta tai Iso-Britanniasta niiden
ydinasepelotteineen. Sen mukaan riittävä pelote on paras puolustus. Hizbollahin
pelotteen tukena on vankkumaton uskonnollinen vakaumus. Ideologiaa ei voiteta
asein. Eteläisen Libanonin keltaisten lippujen värittämien kylien siisteys ja
hyvä järjestys kertoo Hizbollahille luonteenomaisesta kurinalaisuudesta.
 |
| Lehvästö kätkee Mleetan vastarintamuseon |
Etelä-Libanonin lähihistoria opettaa
maamerkkitapahtumiensa 1978 (ensimmäinen Israelin miehitys), 1982 (Sabra ja
Shatila), 1992 (Moussawi) 1996 (Qana), 2000 (Israelin vetäytyminen) ja 2006
(kesäsota) kautta paljon. Israelin sotilaallinen pyrkimys rauhoittaa
etelä-Libanon on luonut kautta aikojen sen vaarallisimman ja kykenevimmän
vihollisen. Vastustajan, joka ei ole sotimalla voitettavissa. Ihmisten mieliä,
ideologiaa, ei ohjuksin muuteta.
 |
| Miehittämätön lennokki Mleetassa |
Hizbollahilla on useat kasvot. Sen lähtökohdat
ovat Libanonissa köyhän shiaväestön auttamisessa jo 70-luvulta. Sille
perustalle myös sen tuki ja sitä kautta väestön antama olemassaolon oikeutus
pohjautuu. Sillä on kuitenkin myös hyvin veriset kasvot. Se on tehnyt iskuja,
jotka ovat kohdistuneet siviileihin yhtälailla kuin Israelin iskut ovat
tappaneet siviilejä Libanonissa tai amerikkalaisten Irakissa ja Afganistanissa.
Terrorismi ja valtioterrorismi eivät eroa toisistaan.
Al-Qusayrin taistelut Libanonin rajan
tuntumassa ovat olleet Hizbollahin tähänastisista operaatioista Syyrian
hallinnon tukena näkyvimmät. Sen koulutetut ja kurinalaiset taistelijat ovat
korvanneet Syyrian armeijan miehistön tehottomuuden. Kykenevät taistelijat
yhdessä Syyrian raskaan aseistuksen kanssa ovat kääntäneet sisällissodan
sotilaallisen otteen hallinnon eduksi kahden viimeisen kuukauden kuluessa.
Hizbollahin sekaantuminen Syyrian sisällissotaan on samaa jatkumoa, jota
aikaisemmin usean länsimaan hiljaisella tai vähemmän hiljaisella tuella Saudi-Arabia
ja Qatar ovat tehneet jo vuodesta 2011 alkaen luoden mahdollisuuden Jabhat
al-Nusran kaltaisille Irakiin tukeutuville sunnaislamistisille joukoille. Sota
on jo alueellinen eivätkä nämä ulkopuoliset sekaantumiset siihen, olivatpa ne
logistisia, taloudellisia tai taistelijoita, auta sen ratkaisua millään
tavalla. Sodan suurin rajalinja kulkee jo tällä hetkellä muslimimaailman
suurimman jakolinjan eli shialaisuuden ja sunnalaisuuden välillä. Syyria on tämän
rajalinjan keskellä.
Kansannoususta sisällissodan kautta on
kuljettu reilussa parissa vuodessa alueelliseksi valtataisteluksi, jonka
keskiössä on uskonnollinen jakolinja ja sen mukainen identifioituminen
valtataistelun eri puolille. Osmani-imperiumin jälkeen piirretyt Levantin rajat
eivät millään tavalla estä samaan uskontokuntaan kuuluvien yhteenkuuluvuutta
yli rajojen. Samalla se muistuttaa osuvasti näiden(kin) rajojen
keinotekoisuudesta. Oma uskontokuntainen viiteryhmä on kansallisuutta ja
kansallisrajoja voimakkaampi yhdistävä tekijä. Nämä primordiaaliset tekijät, tunteet
ja identiteetit, on tunnistettava konfliktien ratkaisemiseksi.
Hallintojen syrjäyttämiset,
poliittisten järjestelmien ja perustuslakien uusimiset, turvallisuussektorin
reformit ja rajaturvallisuuden vahvistamiset ovat kuin hiekan kyntämistä niin
pitkään kunnes yllämainitut identifioitumiset ja identiteetit otetaan
riittävästi huomioon.
Tämä puolestaan edellyttää väkivallalla
uhkaamisen lopettamista niin ulkopuolisena painostuksen keinona kuin alueen
sisällä olevana vallankäytön välineenä. Uskontojen merkitystä on vaarallista
vähätellä. Ajan kuluessa ne on saatava loitontumaan valtioiden poliittisesta hallinnosta
- uskonnon ja politiikan liitto on verinen yhdistelmä. Libanonilainen
sovinnollisuuteen pyrkivä yhteiskuntamalli on toimiva, jos se ei perustu nykyisellä tavalla uskontokuntien voimasuhteisiin.
Maailman historia on sotien historiaa,
mutta välissä on myös rauhanjaksoja. Malleja Levanttiin on syytä hakea alueen
kansallisvaltioita edeltävistä yhteiskuntajärjestelmistä ja hallintomalleista.
Eräänlainen moderni millet-järjestelmä
saattaa olla yksi rauhallisemman tulevaisuuden avaimista ilman, että
valtiojärjestelmiä täytyy purkaa. Se antaa enemmän autonomiaa uskontokunnille,
mutta irrottaa ne poliittisen vallan käytöstä. Se on myös ainoa keino, joka voi
johtaa väkivaltaa Hizbollahin tavoin käyttävien ei-valtiollisten järjestöjen
muuttumiseen. Sille tiellä ei edetä sanktioita asettamalla, se vaatii dialogia.
Sotimalla voidaan voittaa taisteluja, jopa sota; mutta rauhaa sillä ei vielä
ole koskaan voitettu.