Rautaa rajalle

Opetuslapsi on ehtinyt opettajansa edelle. Vladimir Jabotinsky loi aikanaan ajatuksen rautamuurista (iron wall) puolustamaan Palestiinan juutalaisia arabeja vastaan. Jabotinskylle rautamuuri kuvasi riittävää voimaa ja puolustuskykyä. Hänen mukaansa  Palestiinan arabit eivät vapaaehtoisesti alistuisi kolonialismiin. Benjamin Netanyahu on pistänyt oppi-isäänsä paremmaksi korottamalla muurin kattamaan myös taivaankannen (iron dome/cap). Jabotinsky ei missään vaiheessa ajatellut muurista tulevan todellista, fyysistä seinää, mutta opetuslapset ovat kirjaimellisesti toteuttaneet jabotinskylaista ajattelua rakentamalla järkyttävän ruman, betonisen erottelumuurin Israelin ja Länsirannan rajalle. Muuri pirstoo kauniin ylänkömaiseman, halkoo ja leikkaa kukkuloiden rinteet, pilkkoo kylät ja maat sekä oliivitarhat.

Noin 10 metriä korkea erottelumuuri ei tietysti ohjuksia estä. Tästä syystä rautamuuri piti korottaa rautakipaksi. Viime viikolla käydyt taistelut Gazan ja Israelin välillä osoittivat, että rautakipa toimii suunnitellusti ja puolustaa siviiliasumuksia Israelissa. Ongelma on kuitenkin paljon ohjuksia syvemmällä eikä niitä ratkaista rakentamalla taivaaseen asti ylettyviä muureja Israelin gettoistamiseksi. Rauha ei synny tuomalla rautaa rajalle.

30-luvulla palestiinalaisten kansannousun aikana mandaattihallinnon korkein edustaja Sir Arthur Wauchope veti osuvat johtopäätökset ongelmien perussyistä. Wauchopen kansliapäällikkönä Jerusalemissa toiminut Musa Alami muistelee, että Wauchope etsi väsymättä ymmärrystä tilanteeseen Palestiinassa. Hän ei luottanut pelkästään virkamiestensä ja armeijan raportointiin. Virkamiehet eivät pitäneetkään Wauchopen tavasta ajaa kyliin ja kysellä kyläläisiltä kuulumisia ohi koko virkamiesportaan. Hän halusi omiin havaintoihinsa perustuen muodostaa käsityksen kansannoususta ja sen syistä. Vuosisatoja enemmistönä olleet Palestiinan arabit yksinkertaisesti pelkäsivät tulevaisuutensa puolesta sekä poliittisesti että taloudellisesti. Jatkuvasti kasvava juutalaisten maahanmuutto Euroopasta ja maan ostaminen kavensivat palestiinalaisten elintilaa synnyinmaassaan. Brittiarmeijan keinot kansannousun kukistamiseen olivat pommitukset, talojen hävitykset ja pidätykset. Wauchope, omasta kenraaliluutnanttitaustastaan huolimatta, varoitti tästä toistuvasti. Väkivaltaan vastaaminen voimakkaammalla väkivallalla lisäisi katkeroitumista eikä se ratkaisisi niitä syitä, jotka olivat palestiinalaisten pelkojen takana. Wauchopen mukaan palestiinalaisten pelot olivat aitoja ja perusteltuja.

Israelin armeija on poiminut estoitta mandaattiarmeijan suositukset. Kovaan turvallisuuteen pohjautuvasta politiikasta huolimatta Israelin turvallisuus on heikentynyt ja uhat kasvaneet. Oireisiin keskittyminen ei ole poistanut itse ongelman syytä. Syy on edelleen laittomassa palestiinalaisalueiden miehityksessä. Tällä hetkellä ongelma on kärjistynyt Gazassa, josta Israelin saartotoimien myötä on muodostunut käytännössä maailman suurin avovankila. Israel on onnistunut tekemään rauhan solmimisen palestiinalaisten kanssa lähes mahdottomaksi miehitettyjen alueiden, niiden pirstomisen, siirtokuntien laajentamisen ja rakentamisen myötä. Ylimpänä tavoitteena on ollut estää itsenäisen Palestiinan valtion syntyminen kaikista kahden valtion mallin juhlapuheista huolimatta. Israelista on tullut tämän päivän Goljat, jonka päätä suojaavan rautakipan raoista voi tätä menoa löytyä se aukko, johon palestiinalaisen Daavidin sinkoama kivi voi osua kohtalokkain seurauksin.

Palestiinalaisten oikeuksien vähättely on tuttua kissingeriläistä politiikkaa, jonka Israelin johtajat nopeasti oppivat 70-luvun alussa Henry Kissingerin sukkuloidessa Richard Nixonin ulkoministerinä Lähi-idässä. Kissinger pyrki pitämään tarkasti huolta siitä, että puheet, tarkoitukset ja teot eivät koskaan vastanneet toisiaan. Kissingeriläisen opin mukaan rauhaa palestiinalaisten kanssa ei tarvitse tehdä eikä miehitettyjä alueita palauttaa, kun isketään kiiloja arabirintamaan solmimalla kahdenvälisiä sopimuksia naapurivaltioiden kanssa. Tämä politiikka on pitänyt arabimaat toimintakyvyttöminä palestiinalaiskysymyksen suhteen. Israel harjoittaa kissingeriläistä politiikkaa, jonka tuloksena konfliktikierre syvenee ja uhat kasvavat.

Tähän samaan politiikkaan kuuluu myös se, että YK halutaan eristää pois Palestiina-kysymyksestä kissingeriläiseen malliin. Tämä siitä huolimatta, että YK on kansainliiton ajoista lähtien ollut keskeisin kansainvälinen toimija Palestiinan kohdalla. Siinä missä Jabotinsky on saanut Netanyahusta mittaisensa manttelinperijän, niin Tony Blair yrittää talloa urhoollisesti Kissingerin saappaissa sukkuloidessaan Lähi-itä-kvartetin erityisedustajana rauhanprosessissa. Blair lienee saavuttanut tavoitteensa olla saavuttamatta yhtään mitään.

Palestiinan aseman vahvistamisen ja tunnustamisen estäminen YK:ssa on yksi Yhdysvaltojen ja Israelin tärkeimmistä tavoitteista. Vuosi sitten turvallisuusneuvosto esti Palestiinan pääsyn YK:n jäsenvaltioksi, tänään yleiskokouksessa yritetään estää Palestiinan pääsy tarkkailijasta tarkkailijamaan asemaan. On vaikea kuvitella, että rauhaan Israelin ja Palestiinan välillä päästään ilman YK:n osallistumista neuvotteluihin ja ratkaisun löytämiseen. Vanhat YK:n suositukset, kuten esimerkiksi YK:n Palestiinan erityiskomitean tekemät vuodelta 1947, jouduttaneen kaivamaan naftaliinista esille konfliktin ratkaisuksi. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että perussyy konfliktiin ei ole muuttunut miksikään viimeisen 90 vuoden aikana. Wauchopen huomiot 30-luvulta pitävät edelleen paikkaansa.

Israelin voimankäyttö ei ole poistanut uhkaa sen rajoilta tai rajojen sisäpuolelta. Syyrian ohjuspelote on ollut perinteisesti vahva. Hezbollahin ja Hamasin ohjuksiin perustuva kyky on tehostunut joka kerta, kun Israel on sen sotilaallisesti pyrkinyt hävittämään. Tämä on opetus vuosien 2006, 2008 ja viime viikon hyökkäyksistä. Mitä enemmän Israel pyrkii sotilaallisesti tuhoamaan uhkatekijöitä, sitä vahvemmiksi ja uhkaavammaksi ne kehittyvät. Tätä kierrettä on mahdoton pysäyttää asevarustelulla. Yhtälailla, palestiinalaisten väkivallan jatkaminen on väärin ja tuhoisaa palestiinalaisten kannalta. Se riistää omalta osaltaan turvallisen jokapäiväisen elämän mahdollisuuden palestiinalaisilta niin Gazassa kuin länsirannalla.

Palestiinassa on jo syntynyt väkivallatonta vastarintaa toteuttavia liikkeitä; samaan väkivallattomuuteen uskovia soisi syntyvän nykyistä enemmän myös Israelissa. Tieto saarron aiheuttamasta humanitaarisesta katastrofista ja toivottomuudesta Gazassa saattaisi jo auttaa. Suurin osa israelilaisista ei tiedä tai ei edes halua tietää, missä olosuhteissa siellä eletään. Aikanaan israelilainen kansanliike näytteli merkittävää osaa päätöksessä vetää joukot pois eteläisestä Libanonista. Yhteinen väkivallattoman vastarinnan kansanliike Israelissa ja Palestiinassa voi panna lopun varustelukierteelle ja sille itsepetokselle, jota luodaan tuomalla rautaa rajoille. Israelilaisilla ja palestiinalaisilla on oikeus elää vapaata, tasa-arvoista ja turvallista elämää samalla maa-alueella.

Helsingin hengessä

Suomi on tehnyt uutterasti töitä järjestääkseen Helsingissä YK:n, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Iso-Britannian koolle kutsuman Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykkeen perustamista koskevan konferenssin joulukuussa 2012. Joulukuun lähestyessä näyttää siltä, että konferenssia ei järjestetä suunnitellussa aikataulussa. Portti konferenssin järjestämiseksi myöhemmin jäänee vielä auki.

Konferenssin järjestämishanke oli jo etukäteen epäkiitolliseksi tiedetty tehtävä. Kaikki kunnia siis Suomelle rohkeasta yrittämisestä. Konferenssin siirtyminen hamaan tulevaisuuteen ei ole Suomen vika. Konferenssin toteutumattomuus heijastui pettymyksenä reilu viikko sitten Arab Institute for Security Studies -laitoksen Ammanissa järjestämässä konferenssissa Maintaining the Momentum and Supporting the Facilitator - Prospects for a Zone Free from Weapons of Mass Destruction in the Middle East. Konferenssin menestykselliselle järjestämiselle ei ole mitään edellytyksiä niin pitkään kun alueen ainoa ydinasevalta Israel ei osallistu siihen. Iran ilmoittautui mukaan viime metreillä.

Joukkotuhoaseiden (kemialliset ja biologiset sekä ydinaseet) uhkaa ja vaaraa ei tarvitse kenellekään todistella. Niiden käytön seurauksia on todistettu sekä Lähi-idässä että sen ulkopuolella. Jo ensimmäisessä maailmansodassa saksalaiset käyttivät kemiallisia aseita. Lähi-idässä kemiallisten aseiden kirousta ei silloin vielä oltu koettu, vaikka Iso-Britannia harkitsi sen käyttöä 20-luvulla taltuttaessaan kansannousua miehittämässään Mesopotamiassa. Yhdysvallat ainoana valtiona maailmassa on turvautunut tunnetuin seurauksin ydinaseisiin Hiroshimassa ja Nagasakissa. Lähi-idässä kemiallisiin aseisiin turvautui Irakin Saddam Hussein sodassa Irania vastaan 80-luvulla. Irak oli rakentanut kemiallisten aseiden kykynsä länsimaiden myötämielisellä tuella. Saksa, Ranska ja Yhdysvallat olivat toimittaneet ja myyneet tuotantoon välttämättömiä komponentteja, laitteita ja ns. kaksikäyttötuotteita. Saddamin sinappikaasuhyökkäys Halabjaan, Irakin kurdikaupunkiin, on hyvin muistissa. Halabjan asukkaista noin kymmenesosa eli 5000 kurdia menehtyi hyökkäyksessä. Syyrialla tiedetään olevan laajat kemiallisten aseiden varastot sekä kyky aseiden käyttämiseen. Se on ollut Syyrialle 'köyhän miehen' vastine ja pelote Israelin ydinpelotetta vastaan.

Nyt suurennuslasin alla on Iran. Kaiken todennäköisyyden mukaan Iranilla ei vielä ole ydinasetta, sen sijaan kukaan ei vakavasti epäile Israelin ydinaseen olemassaoloa. Iranin ydinvoimaohjelman historia ulottuu 50-luvulle yhtälailla kuin Israelin. Yhdysvallat tukivat Iranin ydinvoimalaohjelmaa aina vuoden 1979 vallankumoukseen asti. Ranska ja Iso-Britannia puolestaan tukivat Israelin ydinvoimaohjelmaa. Ero on siinä, että Israel eteni nopeasti käyttövalmiiseen ydinaseeseen, Iran on vasta lähellä sitä. Iran on hyväksynyt ja ratifioinut kaikki joukkotuhoaseita koskevat sopimukset, Israel ei yhtään. Lisäksi Iranissa uskonoppineiden antama fatwa (uskonnollinen lausuma) kieltää ydinaseiden valmistuksen ja käytön. Tämän sitovuudesta voi olla montaa eri mieltä, mutta kokonaan sen merkitystä ei kannata sivuuttaa.

Iran on tarkastuksiin liittyvissä asioissa toiminut luottamusta herättämättömällä tavalla samalla tavalla kuin Irak toimi valvontakomission tarkastusten alaisuudessa. Irakin luottamusta herättämättömästä käyttäytymisestä huolimatta lopputulos oli se, että Hans Blixin johtamien hyvin perusteellisten tarkastusten jälkeen ei voitu todistaa, että Irakilla olisi enää ollut joukkotuhoaseita. Yhdysvaltoja nämä tulokset eivät tyydyttäneet, heille riitti tiedustelutietojen manipulointi ja intohimoinen halu uskoa niiden olemassaoloon perustellakseen haluamaansa sotaa. Irakiin hyökättyään amerikkalaiset käyttivät Fallujassa valkofosforiammuksia, jotka kemiallisten aseiden kieltosopimuksen mukaan ihmisiä vastaan käytettynä ovat kiellettyjä.

Yllämainittu sekä Iranin että Irakin väistely tarkastusten kohteena ollessaan kuvastaa yhtä suurta kuilua Lähi-idän ja muun maailman välillä. Tämä kuilu on luottamuksen puute. Tämä on myös yksi suurimmista esteistä joukkotuhoaseista vapaan vyöhykkeen luomiseksi Lähi-itään. Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että marssijärjestys ei ole ollut looginen.

On vaikea kuvitella, että joukkotuhoaseista vapaan vyöhykkeen perustamiseen on mahdollista päästä ilman riittävää Lähi-idässä vallitsevaa keskinäisluottamusta, joka puolestaan on mahdoton ilman rauhaa. Rauhanneuvottelut ja luottamuksen rakentaminen on asetettava etusijalle. Vasta rauha antaa perustuksen joukkotuhoaseista vapaan vyöhykkeen perustamiseen. Kaikki kulminoituu tällä hetkellä Israeliin ja Iraniin ja ilman niitä vapaata vyöhykettä ei pystytä luomaan. Aseriisunta seuraa rauhaa, ei päinvastoin.

Helsingin henkeä ei pidä unohtaa. Helsingissä järjestetty ETYK-konferenssi vuonna 1975 oli avainasemassa niiden muutosten edistäjänä, jotka johtivat demokratisoitumisprosessiin itäisessä Euroopassa. Vastaavalle Lähi-idän alueelliselle turvallisuuskokoukselle ja -prosessille on huutava tarve. Välttämätöntä luottamusta ei muuten kyetä rakentamaan alueen valtioiden välille. Israel pitää saada vakuutetuksi alueellisen turvallisuusjärjestelmän tarpeesta, jolloin se voi olla valmis panemaan neuvottelupöydälle omat joukkotuhoaseensa. Israel tarvitsee oman turvallisuutensa varmistamiseksi alueellista turvallisuusjärjestelmää arabimaailman heräämisen jälkeisessä ja muuttuneessa Lähi-idässä paljon aikaisempaa enemmän. Sen osoittavat tämänkin viikon tapahtumat Gazassa. Alueellinen turvallisuusjärjestelmä luo aivan erilaiset edellytykset joukkotuhoaseista vapaan vyöhykkeen luomiseksi.

Lähi-idän kansalaisjärjestöjen, ruohonjuuritason toimijoiden ja kansalaisten on vaadittava inhimillisen turvallisuuden nimissä alueellista rauhaa. Nyt jo nähtyjen kansannousujen jälkeen toivoisi alueellista kansannousua rauhan puolesta. Ammanin konferenssin eräs rakentavimmista ehdotuksista tuli egyptiläistä kansalaisjärjestöä edustavalta naiselta, joka esitti aloitteellisuutta kanssakäymiseen israelilaisten kansalaisjärjestöjen kanssa. Kansalaisjärjestöjen ei pidä antautua vallitsevan politiikan vangeiksi vaan niiden on toimittava rohkeasti rajojen ja erilaisten käsitysten yli murtaen luottamuksen rakentumista estäviä muureja.

Miten tästä eteenpäin? Synkältä näyttää. Mikäli alueellisesta turvallisuusjärjestelmästä sopimisen kautta ei päästä rauhaan, joukkotuhoaseet jatkavat leviämistä Lähi-idässä. Iranin lisäksi ydinasekykyä saattavat lähteä tavoittelemaan Saudi-Arabia, Egypti ja Turkki. Joukkotuhoaseista vapaan Lähi-idän sijasta tuloksena voi tulla alueellinen joukkotuhoaseiden leviäminen. Ammanin konferenssissa arabiliiton entinen pääsihteeri Amr Moussa peräänkuulutti uuden turvallisuusajattelun tarvetta Lähi-idässä. Hänen kanssaan oli helppo olla samaa mieltä.

Punaista päin!

Jordanian liikennevalot ovat olleet varoittavan keltaisella jo pari vuotta. Ammanin keskusta hämää satunnaista kävijää. Amerikkalaistyyliset pikaruokalat, Ammanin pintakiilto, katumaasturit sekä ostoskeskusten lasi ja kromi eivät pysty peittämään alleen Jordanian ahdinkoa. Pintakiillon alla on kiehunut jo pitempään. Valtion kassa on tyhjä ja suurin osa jordanialaisista kamppailee tyydyttääkseen arkipäivän tarpeet. Liikennevalot ovat kääntyneet keltaisesta punaiseksi. Pääministeri ilmoitti 13. marraskuuta illalla polttoaineen ja ruuanlaitto- sekä lämmityskaasun radikaaleista 15 - 53%:n hinnankorotuksista. Kovimmat korotukset kohdistuivat kaasuun, jota jokainen kotitalous käyttää. Mielenosoitukset leimahtivat välittömästi samalla tavalla kuin syyskuun alussa, jolloin hintoja edellisen kerran yritettiin nostaa. Silloin kuningas perääntyi nopeasti, hajotti hallituksen ja hinnat palautettiin entiselleen. Nyt ei ole merkkejä perääntymisestä ja jordanialaiset ovat raivoissaan. Kaupungilla ei puhuta muusta kuin hintojen korotuksesta, jotka tulivat juuri talven tullessa ja parlamenttivaalien alla. Ainakin yksi mielenosoittaja on kuollut, kymmeniä poliiseja loukkaantunut, varoituslaukauksia ammuttu ja kyynelkaasua käytetty. Kuningashuone ei ole ottamassa opikseen. Kuinka pitkään punaista päin voi ajaa?

Arabimaailman herääminen autoritaarisuuden kahleista ja sen luomasta pelosta alkoi kaksi vuotta sitten Tunisiasta. Herääminen näytti ohittaneen tai olevan ohittamassa Jordanian yhtälailla kuin muut Persianlahden sunnimonarkiat Bahrainia lukuun ottamatta. Bahrainissa enemmistönä olevien shialaisten mielenosoitukset kukistettiin Saudien tuella ja Yhdysvaltojen ymmärryksellä. Yhdysvallat sietää erinomaisen hyvin kumppaneidensa autoritaarisuutta, olipa kyse sitten Jordaniasta, Bahrainista tai Saudi-Arabiasta. Se kiirehtikin vakuuttelemaan nyt käynnistyneiden mielenosoitusten aikaan Jordaniassa strategista kumppanuutta samalla huomioiden ikään kuin sivulauseessa, että ihmisillä on oikeus rauhanomaisiin mielenosoituksiin.

Myös Jordanian viranomaiset korostivat oikeutta rauhanomaisiin mielenilmauksiin, mutta lähes samassa lauseessa järjestyspoliisin päällikkö lupasi turvautua rautanyrkkiin, mikäli valtion turvallisuutta vaarannetaan. Samalla annettiin ymmärtää, että mielenosoittajien joukossa on rikollisia elementtejä, rikoksia oli mielenosoitusten yhteydessä tehty ja niihin syyllistyneet tultaisiin pidättämään. Mielenosoitusten yhteydessä raivostuneet kansalaiset hajottivat ja yrittivät sytyttää tuleen joitakin hallinnon rakennuksia. Se on tietysti lainvastaista. Mielettömästä turhautumisesta ja raivostumisista lähteneitä tekoja tai niiden syitä ei kuitenkaan korjata pidättämällä ja rankaisemalla niihin syyllistyneitä. Epätoivoisiin tekoihin ajautuneiden ahdingon syyt ovat syvemmällä kuningaskunnan politiikassa. Mikäli niihin ei etsitä ja löydetä todellista ja toimeenpantavaa ratkaisua, mielenosoitukset laajenevat, yhteenotot väkivaltaistuvat ja Jordania huomaa olevansa keskellä samanlaista kansannousua, jota on seurattu muualla Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Kansa on kyllästynyt kosmeettisiin uudistuksiin. Poliisipäällikön puhe rautanyrkkipolitiikasta ei lupaa hyvää. Järjestys pidetään vaikka väkisin, tietysti turvallisuuden nimissä mutta tämä on paras mahdollinen resepti mielenosoitusten lumipalloefektille. Tämä on jo nähty Syyriassa. Sielläkin hallinto on toiminut turvallisuuden nimissä, jota sen mukaan rikolliset ovat vaarantaneet ja rautanyrkkiä on käytetty. Missä ollaan?

Köyhyysrajan alapuolella oleva kansa on saanut tarpeekseen. Heitä on noin 70% jordanialaisista. Hyvin toimeentulevalla osalla kansaa tai niillä, jotka ovat vierastyössä Persialahden valtioissa, ei ole ongelmaa. Vierastyöläiset käyvät köyhempiä kanssakansalaisiaan ärsyttämässä bensaa nielevillä katumaastureilla kesälomien aikaan Ammanin kaduilla. Heille hinnankorotuksilla ei ole mitään käytännön merkitystä.

Valtion tyhjä kassakirstu tietysti vaatii tuloja ja nopeasti, muuten energian tuonti maahan katkeaa ja palkat jäävät maksamatta. Tämä on syy hinnankorotuksiin. Kansainvälisen valuuttarahaston kahden biljoonan dollarin lainaan liittyy ehtoja, jotka pakottavat hintojen korotuksiin. Kansainvälisen valuuttarahaston politiikka on säälimätöntä ja sen vaatimat ehdot osuvat käytännössä kipeimmin köyhään kansaan. Se oli yksi tekijä aikanaan luoden ne olosuhteet, jotka johtivat Jugoslavian hajoamissotaan. Kansalta loppuu rahat, nuorien työttömyys kasvaa ja tämän luoma lopputulos kasvattaa tyytymättömyyttä. Nämä olosuhteet tuovat nuoret kaduille mielenosoituksiin ja tyytymättömyyden ilmaisun keihäänkärjeksi.

Kuningaskunnassa vedotaan kansalaisten ymmärtämiseen. Ymmärtäminen on kansalaiselle vaikeaa ja selitykset menevät huonosti perille kun samaan aikaan ollaan tietoisia yläluokan korruptiosta, väärinkäytöksistä, vastikkeettomista eduista, eläkkeistä ja ilmaisesta energiasta. Opposition mielestä taloudellisesta ahdingosta voi syyttää huonoa hallintoa ja korruptiota. Eivätkä useammat peräkkäiset hallitukset ole tehneet mitään kouriintuntuvaa tämän korjaamiseksi.

Perinteinen yhteiskuntasopimus kuningashuoneen ja eri yhteiskuntaluokkien ja heimojen välillä on toiminut kauan Jordaniassa. Nyt se on rapautumassa, keltainen varoitusvalo on kääntynyt punaiseksi. Kuningashuoneen aikaikkuna aitojen poliittisten uudistusten tekemiseksi on sulkeutumassa. Oppositio, mukaan lukien vahva muslimiveljeskunta, vaatii perustuslaillisempaa monarkiaa ja kansan, ei kuninkaan valitsemaa pääministeriä ja hallitusta.  Yhteiskuntarauha on jo kokenut kolauksen. Jordaniassa on ollut pitkä perinne siitä, että kuningasta ei arvostella. Se on punainen linja, jota ei ylitetä. Sen lisäksi se on vankeusrangaistuksella rangaistava rikos. Näissä mielenosoituksissa tämä tabu on jo rikottu. Punaisen linjan yli on astuttu. Onko tämän rajan ylittäminen sitä rikollisuutta, joka vaatii poliisipäällikön uhkaamaa rautanyrkkiä? Kesän aikana on alkanut ilmaantua kerrostalohuoneistoihin teräsvahvisteisia ovia. Se on merkki siitä, että pysyvään vakauteen ei enää luoteta.

Sisäpihan salaisuus

Perinteisen damaskoslaisen sisäpihatalon ja Syyrian yhteiskunnan välillä vallitsee mielenkiintoinen vertauskuvallinen yhteneväisyys. Tätä pohdin tällä viikolla asuessani Zeitunan talossa. Suomen Lähi-idän instituutin koti sijaitsee Damaskoksen vanhassa kaupungissa Bab Sharqin eli itäisen portin tuntumassa. Vanha kaupunki on yksi UNESCOn maailmanperintökohteista. Instituutin koti on saanut nimensä Zeitunan kujan mukaan, joka liittyy suorana katuna jo Raamatun ajoista tunnettuun katuun.

Rafik Schami kuvailee instituutin kotikujaa kirjassaan Damaskoksen rakastavaiset seuraavasti: Saitun-kuja [Al-Zeituna katu] oli muihin vanhankaupungin katuihin verrattuna lyhyt, leveä ja valoisa ja loppui ennen kuin se ehti muuttua mielenkiintoiseksi. Se oli avonainen kuin kuolleen simpukan kuoret eikä pitänyt sisällään salaisuuksia, ainoastaan koko Lähi-idän katolisen patriarkan istuimen, Syyrian suurimman katolisen kirkon ja katolisen lukion, yhden Damaskoksen kolmesta eliittikoulusta.

Kuja ei sinänsä salaisuuksia piilottanut, mutta sen varrella olevat sisäpihatalot niitä saattoivatkin piilottaa. Instituutin Zeituna-talo on rakennettu 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla kaksikerroksiseksi osittain kivi- ja osittain saviolkitiilirakenteiseksi asuintaloksi, jonka keskellä on avoin sisäpiha. Sisäpihaa koristaa tyypillinen suihkukaivo, eteläseinällä on avoin Iwan-syvennys ja sitä vastapäätä pihan toisella puolella talon koristelluin Qa´a- vierashuone. Tämä talotyyppi muodosti 1800-luvulla noin 70-80% kaikista Damaskoksen vanhan kaupungin taloista.

Zeitunan taloa ei kujalta juuri huomaa. Talo kätkeytyy siihen liittyviin muihin rakennuksiin Schamin mainitsemaa patriarkaattia vastapäätä siten, että kujalle päin erottuvat vain toisen kerroksen kolme ikkunaa ja kujan nurkassa oleva sisäänkäynti. Suurin osa ohi kävelijöistä ei todennäköisesti aavista, mitä sisällä on. Katutasolla ei ole juurikaan ikkunoita, joista kurkistaa sisään. Ovesta sisään astuminen on kuin tulemista toiseen maailmaan. Vastassa on avara ja valoisa sisäpiha, jolla kasvaa muutama sitruspuu. Sisäpihan keskellä on suihkukaivo ja ympärillä ovat nykyiset toimisto- ja seminaaritilat sekä kirjasto. Yläkerrassa sijaitsevat instituutin vierashuoneet ja avaralta tasakatolta on näkymä muille vanhan kaupungin katoille. Kirkon ja moskeijoiden tornit ovat vieressä ja kaukana häämöttää Qasyoun-vuori. Zeitunan talo on vanhan kaupungin kristityssä korttelissa, mutta rajoittuu juutalaiskortteliin. Talo sijaitsee keskellä sitä rikasta etnistä, kulttuurista ja uskonnollista mosaiikkia, josta Syyria on muodostunut.

Damaskoslainen sisäpihatalo kuvastaa osuvasti Syyriaa valtiona. Käynnissä oleva sisällissota on näyttänyt, että se tunnettiin yllättävän huonosti ajatellen sen kokoa ja strategisesti tärkeää sijaintia Lähi-idässä. Autoritaarisia valtioita on vaikeampi tuntea siitä yksinkertaisesta syystä, että ne pysyvät monessa suhteessa ulkopuolisilta suljettuina, vaikka matkustaminen esimerkiksi Syyriaan onkin ollut mahdollista. Tämä Syyrian tuntemattomuus heijastuu ja näkyy siinä, miten siellä käytävään sisällissotaan on suhtauduttu ja mitä sen suhteen on yritetty tehdä. Päällimmäisenä on havainto siitä, että ymmärrys Syyrian valtion luonteesta, historiasta ja niistä tekijöistä, jotka ovat ohjanneet sisällissodan kulkua, on jäänyt huomattavan vajaaksi. Syyria on pysynyt sisäpihana, salaisuutena.

Mielenkiintoista on ollut havaita myös se, että Syyriasta on tullut tuntematon niille syyrialaisille, jotka vuosikymmenten kuluessa ovat muuttaneet ulkomaille. He kyllä edelleen luulevat tuntevansa Syyriaa. Tämä on käynyt erityisesti ilmi yhtä oppositiolinjaa edustavan Syyrian kansallisneuvoston toiminnassa. Tämä kansallisneuvosto on se, jota tunnustamaan monet länsimaat olivat ryntäämässä, jopa painostamassa. Vasta pitkän ajan kuluttua kävi ilmi, että tämä eksiilien muodostama ryhmä ei edustanut laajapohjaisesti Syyriassa asuvia syyrialaisia.

Dilip Hiro, eräs nykyisen Lähi-idän parhaista tuntijoista, toteaa viitaten Irakiin ja sen eksiiliryhmien poliittiseen rooliin sekä erityisesti Yhdysvaltojen nojautumiseen heihin eräässä vaiheessa, että historia osoittaa eksiiliryhmien olevan yleensä niitä, jotka viimeisenä ymmärtävät todellisen tilanteen niissä maissa, joista he ovat lähteneet. Tämä olisi tietysti ollut viisasta muistaa Syyrian kohdalla ja se on viisasta muistaa edelleen.

Tämä selittää osaltaan sitä haparointia, joka Syyrian ulkopuolella on ollut suhteessa kansannousuun ja sitä seuranneeseen sisällissotaan. Salaisuutta, jota ei tunneta, on vaikea käsittää. Syyria ei ole eikä ole ollut Libya, vaikka monet Libya-malliin uskoen pyrkivät johdattelemaan ja ohjaamaan politiikkaan Syyriaan saman mallin monistamiseksi.

Damaskoslainen sisäpihatalo jää salaisuudeksi, mikäli ovesta ei astuta sinne sisälle. Sisälläkin talon historia jää vielä pitkäksi aikaa hämärän peittoon, vaikka rakenteet näkyvät ja suihkulähde solisee. Instituutin Zeitunan talo on vajaan kahden vuosisadan ajan pitänyt sisällään satoja asujia. Heistä ja heidän tekemisistään ei ole juurikaan tietoa. Sama koskee Syyriaa, ulkopuolelta sitä on mahdoton tuntea ja tuntemattomia tekijöitä jää jäljelle, vaikka sitä sisältäpäin pääseekin katsomaan. Syyrian tilanteen analysointi ulkopuolelta on suunnilleen samaa kuin yrittäisi kuvailla Zeitunan taloa siellä koskaan sisällä käymättä.