Kyselyn kertomaa

Jordanian parlamenttivaalit ovat siis pidetty. Vaalilaki ja oppositiopuolueiden boikotti johtivat odotettuun lopputulokseen. Uusi parlamentti näyttää samalta kuin entinenkin. Jordanian beduiiniheimot ja itsenäiset liikemiehet olivat vaalien voittajia. Äänestäjien määrää on vaikea arvioida, mutta äänioikeutetuista ilmeisesti vain noin 40% rekisteröityi äänestäjiksi ja heistä vain reilut 40% kävi uurnilla. Tämä tarkoittaa todella pientä äänestysprosenttia, jos sitä verrataan äänioikeutettujen kokonaismäärään. Vaalit eivät näytä ratkaisseen mitään Jordaniassa, tosin kukaan ei vakavissaan niin odottanutkaan. Vaikein on nyt edessä. Erityisesti muslimiveljeskunnan ja heidän kannattajien, yhtälailla kuin Jordanian palestiinalaisten, kärsivällisyys on koetuksella. Kuningashuone joutuu myös arvuuttelemaan, miten pitkään Jordanian islamistit tyytyvät etsimään yhteiskuntasopua rauhanomaisesti. Syyrian sisällissota on radikalisoimassa islamisteja Jordaniassa ja heitä on jo tavattu Syyrian taistelukentillä.

Mutta miten suomalaiset näkevät Jordanian tilanteen? Tein kesällä 2012 nimettömän kyselyn 14 suomalaiselle, jotka olivat jonkin aikaa Jordaniassa. He kaikki olivat tutustuneet maan historiaan ja nykytilaan. Kyselyyn vastaajat olivat akateemisesti koulutettuja ammatinharjoittajia ja yliopisto-opiskelijoita.

Kysymykset kyselyssä olivat väitteenomaisia. Viidessä eri väitteessä kysyttiin todennäköisyyttä maanlaajuisiin mielenosoituksiin poliittisten uudistusten ja korruption kitkemiseksi kesään 2013 mennessä, mielenosoitusten mahdollisuutta kääntyä väkivaltaisiksi, Jordanian kykenevyyttä rauhanomaisiin poliittisiin muutoksiin, Jordanian sovittelevan yhteiskuntapolitiikan riittävyyttä estämään arabikevään kaltaiset mielenosoitukset ja viimeisenä väite, että Jordaniassa ei ole vakavia yhteiskunnallisia haasteita.

Kaikki kyselyyn vastaajat olivat yhtä mieltä siitä, että Jordaniassa on vakavia yhteiskunnallisia haasteita. Suurin osa vastaajista oli myös sitä mieltä, että maanlaajuisia mielenosoituksia koetaan Jordaniassa kesään 2013 mennessä. Väkivaltaisiksi mielenosoitusten ennusti voivan kääntyvän kaikki vastaajat kahta lukuun ottamatta. Sen sijaan puolet vastaajista oli myös sitä mieltä, että Jordanialla on kyky toteuttaa demokraattiset uudistukset ja korruption kitkemisen rauhanomaisesti. Noin kaksi kolmasosaa vastaajista oli myös sitä mieltä, että Jordanian historiallinen ja sovitteleva yhteiskuntapolitiikka ei riitä sinänsä estämään mielenosoitusten kaltaista liikehdintää.

Suomalaiset Jordanian kävijät tutustuivat maahan monella eri tavalla ja tasolla, kuten esimerkiksi kuvan maisemissa maanläheisesti Wadi Rumin beduiinileirillä. Sen lisäksi he osallistuivat paikallisten asiantuntijoiden luentoihin Jordanian historiasta ja yhteiskunnasta. Tältä pohjalta he myös arvioivat kyselyn väitteitä. Mitä niistä sitten voi päätellä?

Jos ajatellaan pelkästään marraskuussa 2012 nähtyjä mielenosoituksia, jotka johtivat kolmen ihmisen kuolemaan ja satojen pidätyksiin, niin mielenosoitusten todennäköisyyden puolesta arvioineet olivat oikeassa. Väkivaltaa käytettiin. Ja kesään 2013 on vielä matkaa. Lisäksi mielenosoitukset ovat jatkuneet myös vaalien jälkeen kymmenissä eri paikoissa Jordaniassa. Täysin pessimistejä Jordanian suhteen ei kuitenkaan oltu, sillä maan nähtiin niin halutessaan kykenevän toteuttamaan uudistukset ilman, että arabikevään kaltainen liikehdintä niihin pakottaa.

Vielä ei luonnollisesti tiedetä, mihin Jordanian tulevaisuus vie. Suomalaisten arviot lienevät kuitenkin varsin kohdallaan. Maalla on edessä suuria haasteita, mutta sillä on edelleen mahdollisuus selvitä niistä rauhanomaisemmin kuin mitä Libyassa, Tunisiassa, Egyptissä tai Syyriassa on nähty. Muutokset ovat kuitenkin välttämättömyys. Viime viikon vaalien tulos ei rohkaise tämän suhteen. Vaalit eivät riittäneet valamaan luottamusta kansalaisiin. Pikemminkin päinvastoin, tyytymättömyys jatkaa kasvua. Nyt jäädään seuraamaan uuden parlamentin ja valittavan hallituksen otteita toimeenpanevan vallan jäädessä edelleen vahvasti kuninkaalle.

Suomen Lähi-idän instituutille on luonnollisesti ilahduttavaa, että Suomesta löytyy tämänkin verran Jordaniaa pintaa syvemmältä (vaikka ei olisi sukeltanutkaan Aqabassa, mutta maistellut kuitenkin hiekkakuopassa haudutettua kanaa) tuntevia. Tämänkaltaisen Lähi-idän tuntemisen välittäminen on yksi instituutin tehtävistä Jordaniankin kaltaisten Lähi-idän maiden kohdalla, jotka eivät niin usein suomalaisen median kynnystä ylitä.

Kiitokseni kaikille kyselyyn osallistuneille!

Vaalilailla valtaan

Vaalitsunami on iskenyt Lähi-itään! On suorastaan vaikea löytää valtiota, jossa tätä demokratian toteuttamistapaa ei harjoitettaisi tänä vuonna. Israelissa äänestettiin eilen, Jordaniassa tänään. Lisäksi vaalit ovat tulossa Iraniin, Egyptiin, Libyaan, Irakiin, Qatariin, palestiinalaisalueille ja tietysti Libanoniin. Kysymys kuitenkin kuuluu, että miten valtaa näissä vaaleissa jaetaan ja kuka sitä viime kädessä käyttää? Jordanian ja Libanonin vaaleja odottaessa on syntynyt tunne, että taistelua käydään vaalilaista, ei varsinaisista vaaleista.

Hamas voitti yllättäen palestiinalaishallinnon parlamenttivaalit tammikuussa 2006. Euroopan unioni kehui vaaleja hyvin järjestetyiksi, avoimiksi ja rehellisiksi. Se piti palestiinalaisalueiden vaaleja tärkeänä askeleena demokraattisten instituutioiden rakentamiseksi. Vaalivoittaja Hamas ei suostunut lupaamaan luopumista väkivallasta Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin vaatimuksesta (vaikka oli jo jonkin aikaa noudattanut tulitaukoa) yhtä vähän kuin Israel on ollut valmis luopumaan miehitetyistä alueista. Kiitokseksi tästä Gaza asetettiin saartoon ja kaikki ovet dialogiin Hamasin kanssa suljettiin. Tätä vaaleissa demokratian harjoittamiseen osallistuneen tavallisen palestiinalaisen oli vaikea ymmärtää.

Jordaniassa ja Libanonissa puhuttavat eniten vaalilait. Niitä halutaan muuttaa, mutta muuttaminen on aina äärimmäisen vaikeaa jonkun poliittisen ryhmittymän vastustuksen vuoksi. Sekä Jordanian että Libanonin vaalilaissa kiistanalaisia kohtia ovat vaalipiirien koot ja parlamenttipaikkojen määrä vaalipiireittäin. Maiden välillä on eroja myös vaalijärjestelmissä, mutta keskustelu on kovin samansisältöistä. Jordaniassa oppositiopuolueet boikotoivat vaaleja mukaan lukien muslimiveljeskunnan poliittinen siipi (Islamic Action Front). Heidän mielestään nykyinen vaalilaki ainoastaan vahvistaa perinteisten heimojen valtaa poliittisten puolueiden kustannuksella. Jordanian oppositio  haluaisi myös kaventaa kuninkaan lakiasäätävää ja toimeenpanevaa valtaa. Tätä sekä kuningashuone että heimot yrittävät vaalilain sisällöllä estää.

Jordanialaiset katsovat katujen varsille pystytettyjä parlamenttiehdokkaiden mainoksia ja sen lisäksi, että naisia näkyy niissä kuvissa ehdokkaina kovin vähän, mainokset näyttävät suunnilleen samanikäisten liikemiesten kuvagallerialta. Näitä ehdokkaina tuntuu olevankin. Kadulla puhutaan, että liikemiehet yrittävät nousta parlamentaarisen koskemattomuuden piiriin. Äärimmilleen vietynä voi todeta, että korruptoituneet liikemiehet pyrkivät 'pesemään rahansa' nousemalla parlamenttiin vaalien kautta. Jordanialaiset ovat hyvin tästä tietoisia. Se ei herätä paljon luottamusta tulevaisuuden suhteen uudenkaan parlamentin ja pääministerin valinnan jälkeen. Siitä huolimatta, että kuningas on voittavia puolueita luvannutkin konsultoida pääministerin valinnassa.

Libanonissa käytännöllisesti katsoen jokainen hallitus on yrittänyt muuttaa vaalilakia. Vaalipiirien lisäksi tapetilla on myös vaalijärjestelmä. Keskustelu vaalilaista käy kuumana nyt muutama kuukausi ennen vaaleja. Vaaleja siis käydään Lähi-idässä ja demokratiaa ollaan ainakin toteuttavinaan. Viime kädessä valtaa pitävät ne ryhmittymät, jotka vaalilakien, vaalipiiri- ja ehdokaspaikkajakojen turvin onnistuvat petaamaan suotuisimman aseman. Tärkeintä ei tunnukaan olevan itse vaalit ja mahdollisuus äänioikeutetuille äänestää haluamaansa ehdokasta, vaan vaalilaki. Vaalilakien manipulointiin kätkeytyvä edustuksettomuus varmistaa tyytymättömyyden jatkumisen - vaalien jälkeenkin. Kansalaiset kokevat, että mikään ei muutu koska mikään ei muutu!

Kertomuksia kriiseistä

Toukokuussa 2012 perustettu tiedeinstituuttifoorumi osallistui viime viikolla tieteen päiville ja tieteiden yöhön Helsingissä. Tieteen päivien teema oli kriisi - uhka ja alku. Tämän teeman ympärille keskittyivät myös tiedeinstituuttifoorumin järjestämät kaksi paneelikeskustelua yliopiston pienessä juhlasalissa. Suomen ulkomailla toimivat tiedeinstituutit ovat olleet keskellä erilaisia kriisejä viimeisten vuosien aikana. Japanin instituutti oli todistamassa maanjäristystä ja sen seurauksena tapahtunutta ydinvoimalan säteilyvuotoa, Ateenan instituutti on ollut keskellä talousmyllerrystä ja sen seurauksena tapahtuvaa suurta yhteiskunnallista muutosta Kreikassa. Lähi-idän instituutti on puolestaan ollut arabimaailman muutoksen myllerryksessä. Historiallisempaa näkökulmaa kriiseihin toivat Rooman ja Saksan instituutit Madridin instituutin keskittyessä tarkastelemaan ETA:n luopumista väkivaltaisesta toiminnasta.

Tieteen päivillä tuli usein esille se helposti unohtuva tosiasia, että kriisit eivät välttämättä ole merkitykseltään negatiivisia. Ne voivat merkitä tieteen päivien teeman mukaisesti myös uutta alkua. Kriisi, olipa sen taso ja viitekehys mikä tahansa, merkitsee muutosta totuttuun ja ravistelua arkielämään. Se pakottaa katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Huomion arvoista tiedeinstituuttifoorumin keskusteluissa oli se, että yhteiskuntia ravistelevien kriisien vaikutukset, seuraukset ja opetukset ovat yllättävän samankaltaisia riippumatta siitä, tapahtuivatko ne Roomassa yli 2000 vuotta sitten, tai Kreikassa ja Lähi-idässä nyt. Kriiseillä on paljon yhteisiä tunnusmerkkejä ja ne käynnistävät samankaltaisia yhteiskunnallisen, yhteisöjen ja ihmiselämän muutosten tapahtumaketjuja. Tuntuu jopa siltä, että kriisit ovat välttämättömiä muutosten käynnistämiseksi. Kriiseissä ikävintä ovat niiden aiheuttamat sodat ja väkivaltaisuudet, jotka sitten näkyvät inhimillisenä kärsimyksenä hyvin monella eri tasolla.

Lähi-idän instituutin puheenvuorossa toin esille joitakin arabimaailman muutokseen liittyviä näkökohtia. Yhtälailla, pyrin myös hieman arvioimaan sitä, mitä tämä uusi vuosi tuo Lähi-idässä tullessaan.

Nuoren nöyryytetyn miehen polttoitsemurhaa Tunisiassa oli mahdoton ennakoida etukäteen samoin kuin sitä, että siitä muodostui arabimaailmaa herättänyt tekijä. Taustalla olleet perussyyt olivat kuitenkin tunnettuja. Kansalaisten kokema arvottomuus, autoritaariset hallinnot, työttömyys, ja köyhyys. Tutkimus ei kuitenkaan pysty ennustamaan, eikä se ole edes sen tehtävä, näitä polttoitsemurhan kaltaisia yksittäisiä tapahtumia. Kansannousut - äänestäminen jaloin - ei myöskään ole mitään uutta Lähi-idässä. Mielenosoituksiin lähteminen on ollut perinteinen tapa osoittaa tyytymättömyyttä hallintoja vastaan. Autoritaarinen hallintomalli on ollut tapa hallita Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maita ja kansoja. Mandaattivallat näyttivät aikanaan tämän mallin esimerkkiä ja sitä itsenäistyneiden valtioiden johdot harjoittivat epävakauden, muutoksen ja itsenäisyyksien rakentamisen vuosikymmeninä. Autoritaarisuutta on tietysti monenlaista, eikä se rajoitu pelkästään Lähi-itään tai suoraan näkyviin hallinnan muotoihin ja keinoihin. Markkinavoimien valta on usein hyvin autoritaarista, jopa totaalitaarista, puhumattakaan Berliinin muurin hajoamisen jälkeen USA:n harjoittamasta globaalista sotilaallisten interventioiden hallintomallista (military governance) Amin Maaloufia lainatakseni. Pelko on jatkuvasti ollut autoritaaristen hallintojen hallitsemisen väline. Tämä on murtunut arabiheräämisen myötä. Kansalaiset ovat kääntäneet selkänsä pelolla hallitsemiselle. Tätä vapautumista on tukenut sosiaalisen median räjähdysmäisesti kasvanut rooli. Turvallisuutensa pönkittämiseen keskittyneet hallinnot havaitsivat, että heidän tiedonjaon monopoli hävisi.

Mitä sitten kolmannelle vuodelle kääntyvä uusin arabiherääminen tuo tullessaan? Tähän asti se ei juuri ole koskettanut Palestiinaa eikä sitä konfliktia, mikä sillä Israelin kanssa on. Arabimaailman myllerryksen suurin yksittäinen merkitys Israelille oli viitisen vuotta panttivankina olleen Gilad Shalitin vapautus. Yleinen merkitys puolestaan kertoo kasvavasta uhasta Israelin lähiympäristössä. Epävakaus on lisääntynyt ja on enemmän kuin todennäköistä, että arabiherääminen saavuttaa vielä myös palestiinalaiset. Israel ei pelkää mitään niin paljon kuin laajaa, väkivallatonta palestiinalaisten kansannousua. Palestiinaa ei saa tehtyä tekemättömäksi lisäämällä siirtokuntien rakentamista.

Jordaniaa kannattaa seurata. Se on vasta heräämässä arabikevääseen. Siinä ei valtiona ole mitään sellaista poikkeavaa, mikä saisi sen purjehtimaan kansannousujen aaltojen yli tekemättä ja toteuttamatta kansalaisten aidoiksi kokemia ja tuntemia poliittisia uudistuksia. Vaalit ovat ensi viikolla, niitä oppositiopuolueet boikotoivat. Jordanian aikaikkuna uudistusten tekemiseen ei kestä ikuisesti.

Syyriasta olen kirjoittanut useasti. Tilanne (vihaan 'tilanteen' sanomista tilanteeksi, koska kyseessä on paljon enemmän kuin 'tilanne') huononee edelleen, toivottomuuteen on helppo vaipua. Inhimillisen kärsimyksen loppua ei ole näkyvissä. Ratkaisu parempaan suuntaan vaatii kompromisseja kaikilta osapuolilta. Niitä pitää tavallisten syyrialaisten takia tehdä. Tämän vuoden aikana tulee vielä uusi YK/arabiliiton esitys, joka pitää sisällään rauhanturvaoperaation jossakin laajuudessa. Kansainvälisen yhteisön ei pidä vetää siltä mattoa alta.

Unohtaa ei sovi myöskään Saudi-Arabiaa, Persianlahden valtioita eikä tietysti Irania. Tämä luettelo kuvannee parhaiten sitä, että arabiherääminen yhtälailla kuin iranilaisten ja kurdien tulevaisuus on vielä voimakkaassa muotoa etsivän muutoksen vaiheessa. Patrick Seale on ennustanut näistä muutoksista suurimpia Lähi-idässä sitten osmani-imperiumin hajoamisen jälkeen. Hän ei liene kovin paljon väärässä.

Tiedeinstituuttifoorumia perustettaessa yhdeksi tavoitteeksi asetettiin osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun tutkimuksen perustalta. Tähän on nyt osallistuttu sekä tiedefoorumissa keväällä että tieteen päivillä syksyllä. Seuraavaksi tiedeinstituuttifoorumi jatkaa tätä keskustelua Turun kirjamessuilla lokakuun alussa.

Vapauden vääristymiä

Vapaus on kaikille ihmisille suhteellinen ja kokemusperäinen asia. Freedom Housen mukaan Syyria ei ole vapaa maa. Eikä se sitä monessa suhteessa varmasti ollutkaan, eikä ole vieläkään. Poliittinen vapaus oli tarkasti rajoitettua, se rajoittui käytännössä hallitsevan puoluekoalition puolueiden toimintaan. Hallinnon vastaiseen oppositioon kuuluminen ja siinä toimiminen saattoi viedä 'valtion turvallisuuden vaarantamisesta' telkien taakse. Toisaalta on hyvä muistaa, että kehitys esimerkiksi poliittisten vankien määrän suhteen ei ollut toivoton. Heidän määränsä oli vähenemässä. Poliittisten vankien määrä lienee ollut Syyrian sisällissodan alkaessa muutamia satoja. Syyria ei tässä suhteessa poikennut muista arabivaltioista Lähi-idässä, niistäkään, jotka ovat olleet lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen kumppaneita.

Vapauteen kuuluu myös vapaus pelosta. Se on yksi inhimillisen turvallisuuden perusteista YK:n kehityksen ohjelman (UNDP) määritelmän mukaan. Pelolla oli eri asteita Syyriassa, mutta politiikkaan osallistumattomien syyrialaisten arkielämää se ei paljon haitannut. Syyrian kaltainen autoritaarinen hallinto käyttää lähes poikkeuksetta pelon luomista yhtenä hallitsemisen välineistä, ja se institutionalisoitiin valtion turvallisuuselinten toiminnassa. Pelko eli mukana syyrialaisten elämässä, välillä vahvemmin, välillä heikommin, milloin tietoisempana, milloin tiedostamattomana. Se nousi vahvimmilleen Hafez al-Assadin hallinnon turvautuessa koviin otteisiin muslimiveljeskunnan vuosia kestäneen kansannousun tukahduttamisessa 30 vuotta sitten. Silloin myös poliittisen vankien (lähinnä muslimiveljeskunnan jäseniä) määrä nousi moninkertaiseksi. Suurin osa näistä vangeista oli jo vapautettu Bashar al-Assadin noustessa valtaan. Hän jatkoi vapauttamisten linjalla muutaman sadan jäädessä kaltereiden taakse.

Lehdistö- ja ilmaisunvapaus pysyivät rajoitettuina, vaikka lieventymistä näiden suhteen oli tunnistettavissa viimeisenä vuosikymmenenä ennen sisällissotaa. Hallinto kesti jo jonkinasteista kritiikkiä ja sosiaalisen median kanavien käyttö mahdollistettiin pitämättä siitä suurta ääntä. Mielenkiintoinen yksityiskohta lienee se, että facebookin käyttö vapautettiin siitä erikseen ilmoittamatta samaan aikaan kun nykyinen sisällissota kansannousuna käynnistyi. Syyrialaiset tunnustivat myös sosiaalisen vapauden ainakin johonkin rajaan asti. Maassa vallitsi sekä virallisesti että käytännössä uskonnon vapaus eikä ketään vainottu uskonnon perusteella. Naiset saivat äänioikeuden sekä mahdollisuuden olla parlamenttiehdokkaana vuonna 1953 ensimmäisenä arabivaltiona Lähi-idässä. Syyria ei myöskään kääntänyt selkäänsä muille hädänalaisille. Irakin sodan seurauksena Syyriaan siirtyi lähes miljoona Irakin pakolaista.

Huomattavin vapautuminen Syyriassa koettiin talous- ja yrityselämän suhteen. Yksityisyrittäjyyden säännöstelyä vapautettiin ja se näkyi selvästi suurimmissa kaupungeissa ja erityisesti Damaskoksessa. Ravintolat, hotellit, ja matkamuistomyymälät kukoistivat. Talouselämän vapautumisen pimeänä puolena korruptio vahvistui siinä määrin, että siitä tuli yksi suurimmista, ellei suurin, kansalaisten tyytymättömyyden aiheista. Sen vastustaminen oli kansannousun alun suurimpia kadulle motivoivia tekijöitä.

Jotkut syyrialaiset kärsivät puutteesta, mutta köyhyyttä ei ollut samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Egyptissä. Vapaus puutteesta on myös yksi inhimillisen turvallisuuden perusvapauksista. Keskiluokka vahvistui ja monet kaupunkilaiset kokivat elävänsä normaalia elämää. Yhtenä viime vuosien suurimpana ongelmana oli Syyrian koillisosaa koetellut kuivuus, joka aiheutti maanviljelijöille ahdinkoa ja johti monien kylien autioitumiseen sekä sisäiseen muuttoliikkeeseen.

Monet syyrialaiset ovat todenneet, että yhteiskuntaa kuristanut pelko hellitti, ihmiset kykenivät hengittämään vapaammin. Se ei tehnyt Syyriasta vapaata yhteiskuntaa, pelko oli edelleen osa sen arkipäivää. Kehitys parempaan oli hidasta, mutta se oli tunnistettavissa. Syyrialaisten ei tarvinnut pelätä arkipäivän ja oman turvallisuutensa puolesta. Damaskoksen vanhassa kaupungissa oli yöaikaan liikkuessa turvallisempi olo kuin Helsingin rautatieasemalla.

Vapaudella, tai sen puutteella, on siis useita sisältöjä ja merkityksiä Syyriassa kuten kaikkialla muualla. Keskustelin erään Syyriasta Jordaniaan sisällissodan vuoksi muuttaneen kanssa siitä, mitä syyrialaiset tarkoittavat vapaudella. Häntä ei kiinnostanut niinkään se, mitä poliittinen vapaus on, vaan mitä vapaus naisen näkökulmasta kotona, arkielämässä ja yhteiskunnassa tarkoittaa. Kertomukset siitä, että aseellisen opposition 'vapauttamilla' alueilla naiset kokivat turvallisemmaksi pitää huivia ei vakuuttanut oppositioiden vaatiman vapauden luonteesta. Ja nämä ajatukset tulivat uskontoa harjoittavan muslimin mielipiteinä.

On myös merkkejä siitä, että oppositiotoimijat kontrolloivat mielipiteen ilmaisua hallitsemillaan alueilla ja jopa Syyrian ulkopuolelle paenneiden pakolaisten keskuudessa. Jääkin hämäräksi, mikä vaikkapa Aleppon ympäristössä toimivien islamistisempien oppositioliikkeiden käsitys vapaudesta on. Heidän hallitessaan valta kyllä vaihtuisi, mutta vapauden lisääntymisestä, sen missään ulottuvuudessa, ei ole mitään takeita. Nykyinen sisällissota ei takaa suurempaa vapautta syyrialaisille. Syyrialaiset ovat epätietoisia ja kokevat ainakin osittain joutuneensa petetyksi. Osuva kuvaus tästä löytyy uusimmassa the New York Review of Books (Vol. LIX, No. 20) lehdessä olevasta Charles Glassin artikkelista "Aleppo: How Syria Is Being Destroyed".

Syyria on menossa ojasta allikkoon. Se on historiansa, väestöpohjansa ja sijaintinsa johdosta maa, jolla ei ole oikotietä onneen. Tätä kuviteltua oikotietä ei raivaa edes aseiden käyttäminen hallinnon vastaisessa sodassa. Lopputuloksesta kärsivät kaikki syyrialaiset, kehityksessä siirrytään vuosikymmeniä taaksepäin, inhimillinen kärsimys ja pelko kasvavat. Vapauden saavuttaminen jää utopiaksi, jäljelle jää vain sen vääristymiä. Vapaus oli Syyriassa suhteellista, mutta se ei puuttunut täysin. Vakaus, jos sitä turvallisuuden ilmentymänä kuvataan, merkitsi monelle syyrialaiselle paljon. Menetettyä vakautta kaivataan. Jopa vapautta enemmän.