Seitsemän sisarusta

Seitsemän sisarusta voisi nimensä perusteella olla perhetarina. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan nimellä viitataan kirjaan The Seven Sisters, joka aikansa klassikkona kertoi öljy-yhtiöistä, niiden kehittymisestä ja harjoittamasta politiikasta (Anthony Sampson: The Seven Sisters. The Great Oil Companies & the World They Shaped. Bantam Books, kahdeksas painos 1980).

Nämä seitsemän sisarusta olivat Exxon (Esso), Mobil, Gulf, Texaco, Socal, British Petroleum (BP) ja Shell. Näistä viisi oli amerikkalaisia, yksi brittiläinen (BP) ja yksi brittien ja alankomaalaisten yhteisomistuksessa (Shell). Nämä seitsemän sisarusta kasvoivat yksiksi lähihistorian suurimmista liikeyrityksistä. Niiden suuruus ja vauraus sekä vaikutusvalta perustui öljyntuotantosopimuksiin Lähi-idässä. Öljy-yhtiöt toimivat yrityksinä kuin valtioita valtioissa. Jotkut kartat esittivätkin Lähi-idän jaettuna sen mukaisesti, mikä tai mitkä öljy-yhtiöt hallitsivat alueiden öljykenttiä ja -sopimuksia.

Mandaattiaikana Ranska ja Britannia käyttivät mandaattivaltuutuksen suomaa valtaa alueiden hallitsemiseksi. Mandaattiajan päätyttyä vallankäytön muoto muuttui, mutta öljy-yhtiöiden kautta niin Britannia kuin Yhdysvallat jatkoivat ulkopuolisen isännän otteella Lähi-idässä siitä huolimatta, että yhtiöiden ja niiden isäntävaltioiden ulkopolitiikka pyrittiin ainakin paperilla pitämään toisistaan erillään. Tarvittaessa junailtiin vallankaappauksia. Iranissa syrjäytettiin vuonna 1953 öljytuotannon kansallistanut pääministeri Mohammad Mossadeq. Sillä hetkellä öljy ja sen saanti Iranista maailman markkinoille painoi enemmän kuin se, että Mossadeq oli modernin Lähi-idän ensimmäisiä, ellei ensimmäinen liberaali hallitsija. Hän uskoi demokratiaan, oikeuteen, oikeudenmukaisuuteen ja suvereniteettiin. Silloinkaan Yhdysvallat ja Britannia eivät nähneet öljyä pitemmälle.

Öljyntuottajamaiden järjestön OPECin perustamisen jälkeen tuottajamaiden sana alkoi painaa tuotantomääristä ja öljynhinnoista sovittaessa. Seitsemän sisaruksen valta kaventui. Mutta öljy pysyi yhtälailla ei pelkästään varallisuuden kartuttajana ja valtioiden kassakirstujen täyttäjänä, vaan strategisena aseena, johon tarvittaessa turvauduttiin horjuttamalla maailman vakautta. Tämä kävi kouriintuntuvasti selville öljyä tuottavien arabimaiden rajoitettua öljyn tuotantoa painostaakseen Israelia tukevia Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia vuoden 1973 sodan seurauksena.

Öljyä käytetään hallinnan välineenä. Saudi-Arabia olisi väkilukuineen vaikutusvallaltaan lähinnä vain hiekkaa ja heimoja (unohtamatta tietysti islamin pyhiä paikkoja), jos sen hiekan alla ei sattuisi olemaan yhdet maailman suurimmista ja helpoimmin hyödynnettävistä öljyesiintymistä. Öljy on jo tehnyt Saudi-Arabiasta uhittelevan valtion, joka toteuttaa aikaisempaa hyökkäyksellisempää alueellista politiikkaa. Öljyn lisäksi se tietysti kertoo valtion piilevästä sisäisestä heikkoudesta, epävarmuudesta ja muutoksen pelosta. Eikä tietysti ole sattumaa, että sen kilpakumppani Iran on myös yksi öljyrikkaimmista valtioista - kilpailua käydään Persianlahden johtavan valtion asemasta.

Muu maailma on jo pitkään ollut riippuvainen Lähi-idän öljystä ja maakaasusta. Saudi-Arabia, Irak, Iran, Libya ja Algeria eivät ole mitä tahansa valtioita. Öljyä hyödyntäessä ja poratessa ei juuri paikallisia kulttuureita arvostettu tai ajateltu. Heimot saivat tarvittaessa pakata telttansa ja muuttaa uusille asuinalueille valtausten ja porausalueiden tieltä. Ihmisen elämä oli öljyn rinnalla kovin arvotonta - tai ainakin niiden ihmisten, jotka öljystä eivät itse hyötyneet eivätkä välillisesti tai välittömästi sitä käyttäneet ja joiden valtaa öljy ei pönkittänyt.

Liuskekaasu ja -öljy ovat olleet paljon uutisissa. Yhdysvaltojen on mainostettu jopa tulevan omavaraiseksi energian suhteen. Riippuvuus Lähi-idästä mahdollisesti pienenee liuskekaasun lisääntyvän hyödyntämisen myötä, vaikka todellista tietoa tai kokemusta liuskekaasusta on vielä suhteellisen vähän. Tämä on kuitenkin yksi tekijöistä, joka lisää Saudi-Arabian hermostuneisuutta. Tarvitseeko Yhdysvallat sitä strategiseksi kumppanikseen, jos sen öljyä ei tarvita? Liuskekaasun hyödyntämisen pitkäaikaiset vaikutukset ovat vielä varsin tuntemattomia puhumattakaan sen hyödyntämisen ympäristövaikutuksista. Tosin ympäristöhaitoille viitattaneen kintaalla samalla tavalla kuin niille heimoille, jotka Arabian aavikoilla joutuivat telttansa pakkaamaan öljy-yhtiöiden tieltä.

Näitä pahvitauluja katseltiin alakoulussa luokan seinällä.

Öljy on myös sodankäynnin väline ja syy. Sen vuoksi soditaan; ja sitä tarvitaan sotimiseen. Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin vuonna 2003 ei tapahtunut suinkaan al-Qaidan lyömiseksi tai terrorismin nujertamiseksi. Yhdysvaltain keskuspankin pitkäaikainen johtaja Alan Greenspan tunnusti muistelmissaan, että Irakin sota käytiin pitkälti öljyn takia. Ei liene sattumaa tätä ajatellen, että Bushien perhe on ollut mukana öljybisneksessä jo 50-luvulta lähtien.

Öljy- ja kaasusopimukset ovat nousseet uutisiin myös viimeisten kuukausien aikana Lähi-idässä, mutta alueilla, joita ei perinteisesti ole totuttu mieltämään energiaesiintyminä Lähi-idässä. Mielikuvituksellisesti Leviataniksi nimetty merenalainen maakaasuesiintymä löydettiin vuonna 2010 ja se sijaitsee Haifan edustalla itäisellä Välimerellä osana laajempaa Israelin, Palestiinan, Libanonin ja Syyrian edustalla sijaitsevaa Levantin pohjukkaa.

Israelin mukaan Leviatan sijaitsee sen yksinoikeudellisella talousvyöhykkeellä. Israelin ja Libanonin aluevesiraja on kuitenkin kiistanalainen, eivätkä energiaesiintymät kunnioita aluevesirajoja. Libanon on käynnistänyt tarjouskilpailun aluevesillään olevien esiintymien hyödyntämisistä kaasu- ja öljy-yhtiöille. Merellä tehtäviä porauksia ei ole vielä Libanonin hallituksen toimesta hyväksytty ja määrät energian määrästä ovat arvauksia. Levantin pohjukan esiintymät ulottuvat koko rannikon pituudelta aina Gazan edustalta Syyrian edustalle. Jos Leviatan-nimi tuntuu mielikuvitukselliselta yhdelle osalle tätä esiintymää, mielikuvitusta ei tarvita sen käsittämiseen, että nämä löydöt tarjoavat vähintään yhtä paljon polttoainetta konflikteille kuin energian tuotantoon.

Leviatan-termin keksijät maakaasuesiintymän yhteydessä lienevät ajatelleet sen nykymerkitystä valaana, mutta Lähi-idän muinainen mytologia tarjoaa sille myös valasta vivahteikkaimpia merkityksiä. Jobin kirja kirjoittaa Leviatanista seuraavasti: sen kidasta lähtee tulisoihtuja, sinkoilee säkeniä. Sen sieraimista käy savu kuin kihisevästä kattilasta ja kaislatulesta. Sen puhallus polttaa kuin tuliset hiilet ja sen suusta lähtee liekki. Jobin kirjan Leviatan on merihirviö, eräänlainen pahaa ja sen voimaa symboloiva lohikäärme.

Mitä nämä viimeiset uutiset alueen energiarintamalta sitten ovat? Gazprom on käynyt neuvotteluja israelilaisten kanssa osallistumisesta Leviatanin esiintymän hyödyntämiseen. Venäjä on jo allekirjoittanut sopimuksen Palestiinan itsehallintoalueen kanssa maakaasun ja öljyn hyödyntämisestä niin Gazan edustalta kuin länsirannalta. Samoin venäläinen energiayhtiö Soyuzneftegaz teki joulun alla mittavan sopimuksen Syyrian hallituksen kanssa maan edustalla Välimerellä sijaitsevien esiintymien porauksesta ja kehittämisestä. Kilpajuoksu Lähi-idän energiavarannoista jatkuu, aavikoilta ollaan siirtymässä vain merelle. Suurvaltojen vaikutusvaltaa pönkitetään energiayhtiöiden kautta. Energiaa tarvitaan, mutta Lähi-idässä sen olemassaolo on tuonut toisille siunausta, toisille kirousta. Energiavarantoja, sen tuottamista ja hallintaa ei pidetä erossa vallasta ja sen käytöstä. Siinä missä Lähi-idän poliittisen hallinnan palapelin palat ovat tällä hetkellä sekaisin ja uudessa palapelin kokoamis- tai hajottamisvaiheessa, Lähi-idän energiapelin pakat ovat yhtälailla etsimässä paikkaansa. Aurinkokin porottaa ja uusien maakaasuesiintymien huumassa tuntuu siltä, että sen hyödyntäminen tuntuu jatkuvasti jäävän pikkutekijöiden näpertelyksi.

Seitsemän sisarusta -kirja päättyi jo vuosikymmeniä sitten seuraavaan lauseeseen silloisen öljykriisin jälkitunnelmissa: The real lesson of the crisis can only be:  we have met the enemy - it is us. Kirjan sanoma on tänään vähintään yhtä ajankohtainen kuin silloin. Tuleeko modernista Leviatanista myönteisiä tunteita herättävä meren valas vai tulta ja tulikiveä syöksevä merihirviö? Energian käyttäjinä me kaikki teemme energiapolitiikkaa, myös Lähi-idässä.

Rapautuvat rajat

Irakin Al-Qaida on ottanut tammikuun alkupäivinä ainakin osittain hallintaansa Ramadin ja Fallujan kaupungit Bagdadin länsipuolella. Järjestö on käyttänyt nimeä islamilainen valtio Irakissa, mutta lisännyt siihen Syyriaa tarkoittavan ash-Sham -sanan viime keväänä. Silloin ISIS (Islamic State in Iraq and al-Sham), jolla lyhenteellä järjestö tunnetaan, ulotti toimintansa syvälle Syyriaan. Ash-Sham maantieteellisenä alueena viittaa joko Damaskoksen kaupunkiin tai koko Syyro-Palestiinan alueeseen. ISISin lisäksi Fallujassa taistelee myös muita heimotaustaisia sunnalaisia islamistiryhmiä. ISISin toiminta näissä kaupungeissa on suora haaste pääministeri Nouri al-Malikille ja hänen shiia-vetoiselle hallitukselle Bagdadissa.

ISIS on haastanut Syyriassa muut Assadin vastaiset aseelliset, mukaan lukien islamistiset oppositiotoimijat. Sen toiminta on ulottunut lähes kaikkialle Syyriaan, vaikka vahvimmillaan se on pohjoisessa Syyriassa halliten käytännössä Raqqan maakunnan pääkaupunkia Raqqaa ja ulottaen vaikutusvaltansa aina Aleppoon ja Idlibin maakuntaan asti. Samanaikaisesti ISISin vallattua Ramadin ja Fallujan Syyrian eri islamilais-salafistisista aseellisista ryhmittymistä muodostuva Syyrian islamilainen rintama on aloittanut sodan ISISiä vastaan Aleppossa, Idlibissä ja Raqqan maakunnassa. Sunnalaiset oppositiossa taistelevat islamistiset järjestöt sotivat nyt toisiaan vastaan pohjoisessa Syyriassa. ISISin osittain hallitsema alue on maantieteellisesti laaja. Se ulottuu Fallujasta ja Ramadista Irakin ja Syyrian vastaisen rajan yli Eufratin jokiuomaa myötäillen - aivan kuin rajaa ei olisikaan - Aleppoon ja Idlibiin saakka. ISISin alueellinen levittäytyminen perustuu enemmistönä olevien sunnaheimojen, joiden heimoalueet ylittävät valtiorajat, tukeen. Syyrian sisällissota on antanut sysäyksen nykyiset valtiorajat kyseenalaistavalle kehitykselle.

Kehitys ei suinkaan alkanut vasta vuoden 2011 kansannoususta. Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin vuonna 2003 on tärkeä merkkipaalu tässä kehityksessä. Sen seurauksena valtion instituutiot yhtä lailla kuin yhteiskuntaa ylläpitävät sosiaaliset verkostot hävitettiin tai ne hävisivät. Syntyi tyhjiö, jota nyt koettavalla tavalla radikaalit, salafistiset ja islamistiset toimijat täyttävät. Irakista tuli virallisesti Irakin federaatio, joka sinetöi myös Kurdistanin itsehallintoalueen syntymisen. Yhdysvaltain käymä terrorismin vastainen sota tuli al-Qaidalle kuin taivaan lahjana. Tuskin mikään on sitä enempää edesauttanut terroristijärjestöjen toimintamahdollisuuksien lisääntymistä Lähi-idän sydänmailla ja lähes käden ulottuvuuden päässä islamille tärkeistä Damaskoksen ja al-Qudsin (Jerusalemin) kaupungeista.

Osmani-imperiumin rajat Lähi-idässä olivat vilayetien - suhteellisen laajojen hallinnollisten alueiden - rajoja. Vilayetit puolestaan jakautuivat sanjakeihin,  pienempiin hallinnollisiin yksiköihin. Hallinnolliset rajat muuttuivat lähes jatkuvasti. Nykyisen Syyrian alueelle syntyivät Aleppon ja Damaskoksen hallinnolliset alueet, myöhemmin Aleppon, Syyrian ja Beirutin hallinnolliset alueet. Syyrian vilayetiin kuuluivat muiden ohessa Jerusalemin ja Gazan sanjakit. Libanonin vuoristo ja Jerusalem muodostettiin vielä imperiumin loppuvuosikymmeninä omiksi erityisiksi hallinnollisiksi alueiksi.

Sykes-Picot -sopimuksen myötä 1916 ranskalaiset ja britit vetivät hajonneet imperiumin rajat ja etupiirit uusiksi. Britit pitivät öljyn vuoksi Irakista kiinni Trans-Jordanian lisäksi ranskalaisten saadessa Syyrian (ja nykyisen Libanonin) sekä Irakin pohjoisosan etupiireikseen. San Remon konferenssissa 1920 päätettiin lopullisesti mandaattijaosta. Mandaattihallintojen murentuessa ja uusien kansallisvaltioiden itsenäistyessä mandaattirajoista tuli uusia valtiorajoja. Kehitys kulki alueiden Lähi-idästä kansallisvaltioiden Lähi-itään.

Brittien lupaukset arabien itsenäisyydestä palkintona tuesta osmani-imperiumia vastaan ja arabikapinan nostamisena jäivät täyttymättä ja täyttämättä. Hashemiittiprinssi Faisal (Mekan hallitsijan, sheriffin kolmas poika) saapui arabikapinan johtajana perustamaan arabivaltiota Damaskokseen vuonna 1918. Syyrian kansalliskongressi kruunasi hänet hänet kuninkaaksi vain vähän ennen kuin San Remon konferenssi päätti Syyrian olevan Ranskan mandaattia. Ranskalaisia vastaan käydyn Faysalunin taistelun seurauksena kuningas Faisal joutui pakenemaan ja britit istuttivat hänet muodollisesti itsenäisen Irakin kuninkaaksi oman mandaattinsa alaisuuteen. Faisalin tavoitteena oli ollut pan-arabialaisen, itsenäisen sunna- ja shiiamuslimeista koostuvan arabivaltion, tai arabivaltioiden muodostaman konfederaation luominen, jossa myös muilla vähemmistöillä kuten kristityillä ja juutalaisilla olisi ollut kansalaisoikeudet. Se oli se ymmärrys arabivaltiosta, joka hänelle oli syntynyt myös brittilupausten johdosta. Se olisi pitänyt sisällään nykyisen Irakin ja Syyrian alueet mukaan lukien Palestiina ja Jordania.

Lähi-idän tämänhetkisen myllerryksen myötä kansallisvaltioiden perinteinen merkitys heikkenee. Lähi-itään on syntymässä alueita, jotka eivät ole valtioiden suvereenissa hallinnassa. Niitä ovat ISISin täyttämä tyhjiö Irakissa ja Syyriassa, Siinain niemimaalla varsin vapaasti mellestävät al-Qaidaan liittosuhteessa olevat heimot ja kurdien itsehallintoalueet (Irakissa virallisesti, Syyriassa de facto). Puhumattakaan siitä, että itsenäiseen Libanoniin ei perusteta hallitusta ilman vihreää valoa sekä Teheranista että Riyadhista. Hallituksen muodostamisen vaikeutta ei tarvitse ihmetellä, kun lupa tarvitaan alueellisen valtataistelun vastakkaisilta keskuksilta. Tämä kehitys osoittaa vanhojen valtiorajojen merkityksen rapautuvan. Siirrytään uuteen alueellistumisen vaiheeseen tavalla, jossa kansallisvaltioiden valta pääkaupunkitasolta heikkenee. Alueellistumisessa heimojen sisäinen yhteys ja niihin samastuminen sekä lojaliteetti nousevat näkyviin tavalla, joka on jäänyt vuosikymmeniksi katveeseen autoritaarisissa kansallisvaltioissa. Tämä kehitys muokkaa yhteiskuntia uusiksi siitä huolimatta, että vanhat valtiorajat vielä kartalla pysyvätkin.

Viitteellisiä havaintoja Lähi-idästä tänään. Vihreä väri kuvaa huomattavaa al-Qaidan
toimintaa, sininen kurdialueita, keltainen ja punainen Iranin ja Saudi-Arabian
alueellista valtataistelua sekä niiden kytköksiä.

Karttoja ei siis ainakaan vielä tarvitse piirtää uusiksi. Valtiorajat eivät vielä ole häviämässä, tai valtiot hajoamassa eri valtioiksi sen enempää Syyriassa kuin Irakissa. Valtioiden hajoamisen sijasta niihin syntyy hieman osmani-imperiumin aikaa muistuttavia hallinnollisesti autonomisia alueita. Luodut rajalinjat ovat jakaneet yhteiskuntia väkisin, koska ne ovat rikkoneet luonnollisten heimo- ja uskontokuntalojaliteettien rajat. Lähi-itä on kuin tilkkutäkki, jossa eri uskontokuntiin ja etnisiin ryhmiin kuuluvat ihmiset asuvat sekaisin huolimatta siitä, että eri ryhmät nauttivat enemmistöasemasta eri alueilla. Tästä syystä rajoja vetämällä ei pystytä luomaan homogeenisia alueita. Lojaliteetit kulkevat ihmisten ja heidän heimoihin tai uskontokuntiin kuulumisen mukana, ei valtiorajojen määrittämänä. Ranskalaiset tekivät kriisinhallintayrityksen Syyriassa jakamalla mandaattialuettaan pienempiin yksiköihin ja yrittämällä luoda kullekin etniselle tai uskontokuntaiselle ryhmälle oman alueen. Yritys kaatui omaan mahdottomuuteensa. Lähi-idän etnisestä ja uskontokuntaisesta monimuotoisuudesta johtuen kansallisvaltioiden hajoaminen ei lisää rauhan edellytyksiä.

Rauhaa ei rakenneta rajoja piirtämällä, siirtämällä tai uusia luomalla. Lähi-idän kyllästäminen väkivallalla, eikä pelkästään syyrialaisten tai irakilaisten vaan myös kansainvälisten sotaa käyvien liittoutumien toimesta, on antanut elintilaa ISISin kaltaisille islamilaista kalifaattia synnyttäville äärijärjestöille. Niiden elintila syntyy väkivallasta ja veren vuodatuksesta. Rauha on ainoa ratkaisu viedä elintila ja -kyky ISISin kaltaisilta rajoja ylittävältä terroristijärjestöltä. Ne ajatukset, joita Faisal pohti arabialueen tulevaisuudesta ratsastaessaan arabikapinan kärjessä Damaskokseen, saattavat nousta ajankohtaisiksi nykyistä Lähi-itää muokkaavan myllerryksen myötä. Ainakin jossakin muodossa.