Lontoo lienee ollut yksi Lähi-idän tärkeimpiä
kaupunkeja. Ei kaupunkina sinänsä, vaan politiikkana, jota sieltä on tehty.
Osmani-imperiumin kaatumisen jälkeen harjoitettu mandaattipolitiikka Irakissa,
Palestiinassa ja Trans-Jordaniassa heijastuu tämän päivän Lähi-idässä. Mandaattihallinnointi
oli siirtomaapolitiikkaa, vaikkakin hieman uusissa kuoseissa. Britannian
suurvalta-asema Lähi-idässä sortui lopullisesti Suezin sotaan vuonna 1956. Senkin jälkeen se on monella tavalla ollut mukana Lähi-idän tapahtumissa tukien
Yhdysvaltojen rinnalla Irakia sodassa Irania vastaan 80-luvulla, hyökäten osana
kansainvälistä liittoutumaa samaista Irakia vastaan hieman myöhemmin ja
osallistumalla lopulta Saddamin kukistaneeseen hyökkäykseen vuonna 2003 pysyen
osana Irakin miehitysjoukkoja pitkään sen jälkeen. Irakilainen yhteiskunta on onnistuttu
hajottamaan varsin perusteellisesti. Vuoden 1991 jälkeen käsittämättömän
suuri määrä irakilaisia siviilejä on menehtynyt joko suoraan kansainvälisten joukkojen toiminnan kohteena tai
epäsuorasti saartotoimien, mukaan lukien ruokaa öljystä –ohjelma, johdosta. Interventioiden seurauksena menehtyneitä on laskutavasta riippuen vähintään
miljoona viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Vuoden 2003 jälkeen siviilejä on kuollut yli 100 000. Yhteiskunta
rakenteineen on sekoitettu ja arabiliiton kokoonnuttua nyt Bagdadissa maa on
jatkuvan epävarmuuden kourissa. Hajoaako Irak, vai palataanko siellä
autoritääriseen hallintoon?
Tutkijat ovat tästä muiden lailla
epätietoisia. Lontoossa viime viikolla kokoontuneessa Lähi-idän tutkijoiden
konferenssissa eräänlaisena johtopäätöksenä Irakin suhteen oli se, että on
perusteltuja syitä olla enemmän pessimisti kuin optimisti tulevaisuuden
suhteen. Tähän ei vaikuta pelkästään Irakin oma tilanne, mutta myös Syyrian
lähiaikojen kehitys. Se, mitä Syyriassa tapahtuu, ei vaikuta pelkästään
Libanoniin, mutta yhtälailla myös Irakiin ja saattaa olla suuri tekijä Irakin
lähivuosien kehityssuunnan muotoutumiselle. Lännessä nauretaan Lähi-idän
valtioiden esittämille salaliittoteorioille, mutta viimeisen sadan vuoden ajalta
alueen historiaa tutkineille ulkopuolisten toimijoiden vaikutuspyrkimykset ovat
olleet aggressiivisia, joko suorasti tai epäsuorasti. Niiden kautta on kaadettu hallitsijoita,
hallituksia ja jos aina ei ole onnistuttu, niin ahkerasti on ainakin yritetty.
Vehkeily ei ole tullut tietysti aina alueen ulkopuolelta, Lähi-idän valtiot
ovat erikoistuneet sekaantumaan toistensa asioihin pyrkien saavuttamaan
itselleen myönteistä muutosta ja vaikutusvaltaa. Ja useammin kuin
kerran salaliitoille löytyy todellisuuspohjaa viimeistään sitten, kun arkistot
ovat avautuneet ja tutkijat ovat päässeet analysoimaan historiaa. Jos Lontoota ei
Lähi-idässä erityisemmin kiitelläkään, niin sen kiinteät yhteydet Lähi-itään
ovat muodostaneet sinne vahvan Lähi-idän tutkimuksen perinteen. Se on
Britannian perinteiseen Lähi-idän politiikkaan verrattuna ollut ja on edelleen
kiitettävän kriittistä. Ehkä se herättää toiveita siitä, että historian
virheitä ei ole joka vuosikymmen pakko toistaa – politiikassakaan.