Johtunee nopeatempoisesta mediasta ja
uutisten pinnallisuudesta, että YK:n turvallisuusneuvoston viime perjantaina
hyväksymää yksimielistä päätöslauselmaa 2118 pidettiin monessa haastattelussa
ensimmäisenä Syyriaa koskevana päätöslauselmana. Sitä pidettiin tästä syystä myös
läpimurtona. Syyriaa lähemmin seuranneet toki muistavat kolme yksimielistä
päätöslauselmaa viime vuodelta eli päätöslauselmat 2042, 2043 ja 2059. Ehkä negatiiviseksi
koetut uutiset muistetaan myös paremmin, sillä toistuvasti muistutetaan niistä Syyriaa
koskevista päätöslauselmaehdotuksista, jotka Venäjä ja Kiina ovat
veto-oikeudellaan torjuneet.
En allekirjoita sitä usein esitettyä
väitettä, että erityisesti YK on epäonnistunut Syyrian konfliktin suhteen. YK
ei ole myöskään syypää siihen, että kuolonuhreja on niin paljon (joista noin
kaksi kolmasosa taisteluihin osallistuneita). Kyllä syylliset löytyvät Syyrian
konfliktin eri osapuolten joukosta. Mikäli syyllisyyttä halutaan jakaa, sitä
voidaan ulottaa niihin valtioihin, jotka ovat tukeneet taistelujen jatkumista
Syyriassa.
YK on yhtä kuin jäsenmaidensa summa.
Siihen liittyvät hyvin tunnetut rajoitteet, joita esimerkiksi nykyisestä
turvallisuusneuvoston koostumuksesta, ja erityisesti pysyvien jäsenmaiden
veto-oikeudesta syntyy. Toisaalta, monessa tapauksessa nämä rajoitteet toimivat
kansainvälisen oikeutuksen veräjänvartijana ja estävät parhaimmillaan YK:n
päätöslauselmilla ratsastamisen suurvaltaista, mutta nurkkakuntaista politiikkaa
ajettaessa. Pahimmillaan päätöslauselma voi oikeuttaa toimintaan, josta
itsestään tulee uhka kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle.
YK:n toiminta Syyrian konfliktin
ratkaisemiseksi on ollut johdonmukaista. Arabiliiton tarkkailuoperaation
epäonnistumisen eli alueellisen ratkaisupyrkimyksen jälkeen vetovastuu siirtyi
luontevasti YK:lle. YK:n turvallisuusneuvoston yksimielisesti hyväksytyt
päätöslauselmat liittyvät erityisedustaja Kofi Annanin rauhansuunnitelmaan, sen
toteuttamiseen ja toteuttamista valvovan YK:n tarkkailuoperaation UNSMISin
(United Nations Supervision Mission in Syria) perustamiseen ja mandaattiin.
Kofi Annanin aloittaessa työnsä tilanne Syyriassa oli vakava, mutta silloiset
noin 6000 kuolonuhria nykyiseen yli 100 000 verrattuna tuntuvat siedettäviltä luvuilta.
YK:ta ei voida moittia siitä, että
rauhansuunnitelman toimeenpanoa eivät halunneet konfliktin syyrialaiset
osapuolet (hallinto ja eri oppositiot) sen enempää kuin ne YK:n jäsenvaltiot,
jotka tukivat eri osapuolien taistelua Syyriassa sovitusta tulitauosta
huolimatta. Annanin suunnitelma on edelleen se, jonka perustalle poliittinen
ratkaisu on rakennettavissa. Silloisen suunnitelman yksi heikko kohta oli YK:n tarkkailuoperaation
pienuus. Sillä ei ollut mahdollisuutta 24/7 tapahtuvaan tarkkailuun koko
Syyrian alueella. Se olisi ollut välttämättömyys, mutta jo tuon operaation
kokemukset kertoivat tarkkailijoiden läsnäolon hillitsevästä vaikutuksesta. Todennäköisesti
silloisessa Syyrian tilanteessa isäntävaltio ei olisi antanut suostumustaan vahvemmalle
operaatiolle.
Päätöslauselma 2118 on läpimurto, koska
se onnistui reilun vuoden kestäneen poliittisen umpikujan rikkomiseen
tilanteessa, jossa Syyria oli vain muutaman päivän päässä ilmaiskuista. Toteutuessaan
iskut olisivat olleet laajempia, mitä medialausunnoissa annettiin ymmärtää. Se
olisi lukinnut oven poliittiselta ratkaisulta pitkäksi aikaa eteenpäin.
Vaikka uuden päätöslauselman ytimessä
on Syyrian purkaminen kemiallisista aseista, siinä on myös selvä viittaus sekä
Annanin suunnitelman toimeenpanosta
keskustelleeseen ulkoministerikokoukseen Genevessä kesäkuun lopulla 2012
(Geneve I) ja sille jatkona toimivaan uuteen Geneven kokoukseen (Geneve II),
jossa ovat mukana sekä Syyrian hallinnon että oppositioiden edustajat. YK:n
linja on pysynyt johdonmukaisena Annanin suunnitelmasta lähtien ja tällä
linjalla on ollut turvallisuusneuvoston yksimielinen tuki. Annanin
suunnitelmaan pohjautuva ja toivottavasti Geneve II myötä sovittava ratkaisu tarvitsee
tuekseen laajan YK-operaation. YK:n mandaatilla myös EU voi lähteä Syyriaan mukaan
tukemaan rauhan rakentamista. Rauhan rakentamisen edellytys, ja yksi
vaikeimmista haasteista Syyriassa, on luottamuksen palauttaminen kansalaisten
välille. Sotilaallinen YK-operaatio ei sitä tee, se valvoo tulitauon
noudattamista ja tarvittaessa maan sisäisiä tulitaukolinjoja. EU:lla on sen
sijaan runsaasti kokemusta siviilitarkkailuoperaatioista, mukaan lukien Syyrian
kanssa samanlaisia elementtejä sisältänyt Jugoslavian hajoamissota. Näitä
voidaan YK-operaation tukena ja YK:n mandaatilla hyödyntää erityisesti
luottamuksen rakentamiseksi syyrialaisten välille. Luottamuksen rakentamisessa
tarvitaan ulkopuolisten läsnäoloa. EU-operaatio olisi tavallaan
rauhanvälittämistä ruohonjuuritasolla jokaisessa Syyrian maakunnassa. Lähtökohtana
Syyria-operaatioille voi olla 50 000 YK:n rauhanturvaajaa ja 500 EU:n siviilitarkkailijaa. Suomella on erinomaiset edellytykset olla näissä
molemmissa mukana.
Mistä syystä Obamaa on sitten syytä
onnitella? Sodan aloittamisesta päättäminen ei kerro mitään hyvästä, viisaasta
tai rohkeasta johtajuudesta. Sen sijaan aitoa johtajuutta ja rohkeutta vaatii päätös
olla lähtemättä sotaan. Tätä Obama osoitti kriittisellä hetkellä, hetkellä,
jolloin häntä painostettiin aloittamaan hyökkäykset säilyttääkseen
uskottavuutensa. Obama oli varomaton 'red line' lausunnossaan, mutta ei antanut
vetää itseään katastrofiin, joka historian kirjoissa olisi vienyt häneltä
uskottavuuden rippeetkin. Tällä päätöksellä Obama alkaa vähitellen kerätä niitä
ansioita, joista hänet ennenaikaisesti rauhan Nobelilla palkittiin.
Uskottavuutta lisää myös viime viikolla alkanut liennytyshenkinen dialogi
Iranin kanssa. Nämä ovat niitä tekoja, jotka ovat edellytyksiä
Syyrian käsittämättömän kärsimyksen lopettamiseen.