Kirjakävelyllä

Syyrian protestanttisella korkeakoululla Beirutissa on ollut tärkeä rooli levanttilaisen älymystön ja poliittisen eliitin kouluttamisessa. Se avasi ovensa vuonna 1866 muuttaen nimensä Beirutin amerikkalaiseksi yliopistoksi (AUB) vuonna 1920. On merkille pantavaa, että YK:n peruskirjan allekirjoittajista vuonna 1945 kaikkiaan 19 oli korkeakoulun alumneja. AUB:n alumnit ovat kuin kuka kukin on -lista Libanonin, Syyrian, Jordania, Palestiinan ja Saudi-Arabian vaikuttajista erityisesti 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. AUB hallitsee edelleen Hamrassa Bliss-kadun (nimetty korkeakoulun ensimmäisen rehtorin mukaan) ja rantabulevardin välistä aluetta. Sen kampusalue muodostaa rauhallisen tyyssijan ruuhkaisessa Beirutissa ja yliopiston korkeatasoinen kirjasto pitää yllä kirjan merkityksen perintöä Lähi-idässä. Aikaisemmin pelkästään perustutkintoon johtanut yliopisto on saanut oikeuden myös muutamaan tohtoriohjelmaan. Kampuksella käydessä kannattaa poiketa AUB:n kirjakaupassa, vaikka se ei valikoimaltaan mikään kultakaivos olekaan. Sieltä voi halutessaan poimia mukaan hiljattain ilmestyneen Betty S. Andersonin kirjoittaman AUB:n historian.

Kirja on pitkään ollut historiaa muovaava tekijä Lähi-idässä ja sen kulttuureissa. Aakkoskirjoitus kehittyi laajempaan käyttöön foinikialaisissa kaupunkivaltioissa konsonanttikirjoituksena samoilla rannoilla AUB:n kanssa. Siitä kirjoituksesta kehittyi myöhemmin sekä aramealainen että kreikkalainen aakkosto. Jo yleisesti käytetty nimitys kirjan kansoista kertoo siitä merkityksestä, mikä kirjoittamisella, kirjoituksella ja kirjalla on ollut ja on edelleen Lähi-idässä. Oli siis hyvin oikeutettua, kirjallisuuteen ja lukemiseen liittyvien nykyansioiden lisäksi, että UNESCO valitsi Beirutin kirjapääkaupungiksi vuonna 2009.

Lähi-itään moderni kustannustoiminta tuli Euroopasta. Beirut muodostui nopeasti kustantamisen ja kirjan painamisen keskukseksi. Lähi-idän ensimmäinen paino perustettiin myös Libanoniin. Tämä kirjan ja lehdistön historia on nähtävissä nykyisessä Beirutin kaupunkikuvassa ja myös siinä, että ilmaisuvapauden suhteen Libanon on Israelin ohella Lähi-idän edistyksellisimpiä valtioita. Toimittajat ilman rajoja -kansalaisjärjestön mukaan Libanon on sananvapauden suhteen Lähi-idän edistyksellisin arabivaltio.

Minulle on muodostunut tavaksi suunnitella kulkureitit eri kaupungeissa kirjakauppojen sijainnin perusteella. Liekö tästä sitten johtunut, että ainakin välillä koin olevani hukassa sekä Damaskoksessa että Ammanissa. Näistä kaupungeista on turha etsiä kirjakaupallisia elämyksiä. Kirjakauppoja kyllä harvakseltaan löytyy, mutta muuta kuin arabiankielistä kirjallisuutta etsittäessä lukuvalikoima jää kovin vajaaksi. Havaintojeni mukaan syyrialaisia ja jordanialaisia lukeminen ei juurikaan kiinnosta. Kirjakauppojen vähäisyys puhuu tämän havainnon puolesta. Masentavaa oli myös havaita se tosiasia, että antisemiittinen kirjallisuus oli niissäkin vähissä kirjakaupoissa varsin näyttävästi esillä. Näyttääkin siltä, että ipadit ja kännykät kuluvat huomattavasti kirjoja enemmän saippuasarjoja satelliittikanavilta seuraavien käsissä.

Ammanin kävijä voi tietysti käydä Books&Cafeessa Jabal Ammanissa vilkaisemassa, löytyykö sen alakerrasta mitään lukemista samalla kun ihailee yläkerran kahvilasta näkymiä vanhaan Ammaniin.

Beirutissa suunnistaminen on Damaskokseen ja Ammaniin verrattuna huomattavasti vaivattomampaa. Sieltä löytyy sekä Suomalaisen kirjakaupan (ei niinkään Akateemisen) tyylisiä kirjatavarataloja kuten Virgin Megastore. Samaan sarjaan niputtaisin Hamra-kadun varrella olevat Librairie Antoinen ja Librairie Orientalen. Näistä molemmista löytyy hyvä valikoima sekä englannin- että ranskankielistä Lähi-itään liittyvää kirjallisuutta mukaan lukien paikallisten kirjailijoiden kirjojen käännöksiä arabiasta edellä mainituille kielille. Saman kadun varrella olevaan Way Inn -kirjakauppaan kannattaa myös poiketa, jos ei muuten, niin ystävällisen ja hyvän palvelun vuoksi.

Beirutista löytyy runsaasti kadunvarsiantikvariaatteja, joista löytöjä voi tehdä kohtuuhintaan. Antikvariaateista nostan esille kaksi. Niistä ensimmäinen lähinnä hyvän valikoimansa ja kohtuullisen hinnoittelunsa puolesta on Book Bazar, jonka löytää helposti Hamraa ristiin rastiin suunnistamalla. Toinen niistä, myöskin Hamrassa, on Ayad's Book Shop, johon löytää suuntaamalla Caribou-kahvilan kulmasta ylöspäin. Kirjakauppaa pitävä Issam Ayad on itsekin kirjailija, jonka kirjoja näkyy olevan katukirjakauppiaiden myyntipöydillä myynnissä. Ayad's Book Shopin arvo on siinä, että siellä voi tehdä löytöjä vanhoista ja loppuunmyydyistä Lähi-itään liittyvistä kirjoista. Kirjat ovat hinnoiteltu arvonsa mukaisesti, joten usein tyydyn niitä vain katselemaan ostamisen sijasta.

Kokonaisuutta ajatellen, ja erityisesti jos Lähi-itä on kiinnostuksen kohteena, paras kävelymatkan kohde on Hamran Gefinor-keskuksessa sijaitseva vuodesta 1960 asti toiminut Librairie Internationale. Sen valikoima on erinomainen. Siinä missä käytännöllisesti katsoen kaikki aikaisemmin mainitut kirjakaupat olivat tarjoilleet ei-oota kurdeja englanniksi käsitteleviin teoksiin, Librairie Internationalen kirjamyyjä kaivoi välittömästi viisi kirjaa hyllyistä esille.

Kyllähän Lähi-idässä kirjakauppoja Beirutinkin lisäksi on, mutta nostaisin sen ykköskohteeksi kirjamatkailijalle väheksymättä muitakaan hyviä alueen kirjakauppoja. Kairon amerikkalaisen yliopiston AUC:n kirjakauppojen valikoimat ovat hyviä ja kattavia. Egyptin kävijän ei kannata jättää niitä väliin.

Aikanaan kuulin Lähi-idässä seuraavan sanonnan, joka urbaanina legendana lienee sisältänyt aimo annoksen totuutta, eräästä vieläkin toimivasta vanhasta kirjakaupasta: "Ludwig Mayer ei ole kirjakauppias, vaan varas". Tällä tietysti viitattiin siihen, että asiakas tunsi tulleensa lähinnä ryöstetyksi sieltä kirjoja ostaessaan. Tässä kirjakaupassa ostoksia tehneet voinevat sanonnan allekirjoittaa, mutta löytöjä sielläkin voi tehdä. Suosittelen sielläkin piipahtamista Lähi-idän kirjakävelyillä.

Tunnelmia Tripolista

Libanonin salafismin syntysijat ovat Tripolissa. Kävin siellä ensimmäisen kerran viitisen vuotta sitten. Vierailu suuntautui vuonna 2007 täydellisesti hävitettyyn Nahr al-Baredin palestiinalaispakolaisleiriin. Se oli hävitetty kolmen kuukauden piirityksen ja taistelun jälkeen maan tasalle. Kiertely leirissä paljasti lohduttoman näkymän. Jäljellä oli vain asuinrakennusten betonisia raunioita ja murskaa. Valtaosa leirin 27000 palestiinalaisesta, kaikkiaan 5900 perhettä, joutui etsimään väliaikaista majoitusta lähistöllä sijaitsevasta Baddawin pakolaisleiristä loppujen joutuessa keksimään itselleen katon pään päälle muualta. Jälleenrakentaminen oli vierailuni aikana suunnitteilla, mutta se on edennyt hyvin hitaasti. Suurin osa leirin aluetta on edelleen suljettua sotilasaluetta. Ensimmäiset palaajat pääsivät takaisin pienelle osalle jälleenrakennettua leiriä vasta huhtikuussa 2011. Jälleenrakentamisen kustannusarvio on 345 miljoonaa dollaria.

Nahr al-Bared symboloi kahtakin asiaa palestiinalaisten pakolaisongelman lisäksi. Ensimmäinen niistä liittyy Libanonin taisteluun radikalismia vastaan. Radikaalia salafismia edustava Fatah al-Islam oli soluttautunut palestiinalaisleirin sisälle. Sen ja Libanonin armeijan välinen yhteenotto Tripolissa johti näiden väliseen sotaan yllä kuvatuin seurauksin. Samaa ryhmittyvää edustavat islamistiset radikaalit taistelevat tällä hetkellä Syyrian sisällissodassa. Libanonin armeija yritti päästä Nahr al-Barediin pesiytyneistä radikaaleista kerralla eroon - tuloksena rauniokasa, pakolaisille kotien menetys ja uusi pakolaisuus sekä edelleen Tripolissa kukoistava islamistinen radikalismi!

Toiseksi Nahr al-Bared symboloi palestiinalaisten ja libanonilaisten kovin vaikeaa yhteiseloa aina vuodesta 1948 lähtien, jolloin kotinsa menettäneet pakolaiset pakenivat Libanoniin. Palestiinalaispakolaisia ei koskaan toivotettu aidosti tervetulleiksi eivätkä he vieläkään koe olevansa tervetulleita. Vielä yli 60:n vuoden jälkeen palestiinalaiset ovat Libanonin kansalaisuutta vailla. Heiltä on myös lakisääteisesti estetty pääsy harjoittamaan tiettyjä ammatteja. Noin puolet Libanonin 400000:sta palestiinalaisesta asuu leireillä. Leirien kurjuus, palestiinalaisten köyhyys ja lohduttomat tulevaisuuden näkymät sekä tasa-arvon puute antavat tilaa radikalismille Nahr al-Baredissa koetun tavoin. Libanon joutui vuoden 1969 Kairon sopimuksen myötä antamaan PLO:lle käytännössä itsehallinnan pakolaisleireille. Sen myötä Libanonin suvereniteetti omalla maaperällään jäi osin vajaaksi.

Fatah al-Islamin toiminta Nahr al-Baredissa muodosti ainakin näennäisen syyn leirin hävitykseen, mutta sen lisäksi kyseessä oli varoitus muille leireille. Libanon halusi näyttää, että sen suvereniteetti ulottuu myös pakolaisleirien sisälle sen niin halutessa. Libanonin armeijalla olisi ollut mahdollisuus toimia Fatah al-Islamia vastaan jo ennen sen soluttautumista pakolaisleiriin. Kysymysmerkiksi jää, miksi armeija ja poliisi ei toiminut aikaisemmin, jolloin Nahr al-Baredin kaltaista hävitystä ei olisi tarvinnut kokea.

Vuonna 2012 Tripolissa alkoi jälleen kuohua. Syyrian sisällissota heitti pitkän varjonsa kaupunkiin. Homsin kaupunki Syyriassa on lähellä Tripolia. Bab al-Tabbanen lähiöstä Tripolissa on lähtenyt sunnaradikaaleja taistelemaan Syyrian sisällissotaan. Osa heistä kuuluu Jabhat al-Nusraan. Taistelijoiden lisäksi samaa reittiä kulkee aseita. Yksi Tripolista lähtenyt rajaa ylittänyt ryhmä joutui Syyrian turvallisuusjoukkojen väijytykseen verisin seurauksin. Bab al-Tabbanen väki päätti kostaa tämän naapurustossa Jabal Mohsen kukkulalla asuville alaviiteille, siis Syyrian Assadin heimolaisille. Marraskuussa kuoli näissä yhteenotoissa 17 ihmistä. Jabal Mohsen ja Bab al-Tabbanen välinen raja Tripolissa noudattaa Syyrian sisällissodan jakolinjoja. Tämän seurauksena erilaisia aseellisia ryhmiä on syntynyt kuin sieniä sateella lisäten jännitystä ja turvattomuutta kaupunkiin.

Satunnainen Tripolin kävijä ei juuri huomaa kaupungissa vallitsevaa jännitystä, vaikka tapahtumat siellä ovatkin saaneet jotkut vertaamaan sitä Pakistanin Peshawariin. Elämä ja arki pyörivät lähi-itämaiseen malliin, ruoka on maistuvaa ja keskustassa tehdään liikennettä puurouttavia katu- ja viemäritöitä. Tripolilaisten sieluista käydään kyllä taistelua. Viime perjantaina liikenne tukkiutui siitä syystä, että maroniittien patriarkka Beshara Rai saapui vierailulle. Kaikki kadut piti tyhjentää autoista vierailun saattueita varten. Ja että Libanonin salafismin syntymäkaupunki ei omiensa puolesta jäisi vähemmälle, pari päivää Rain vierailun jälkeen kaupunkiin saapui viime vuonna parrasvaloihin noussut Saidasta kotoisin oleva salafistisheikki Ahmad al-Assir. Assirilla on tapana sohia mehiläispesiin mennen tullen, olipa kyseessä sitten Hezbollah, Saad Hariri tai Syyrian hallinto. Pari viikkoa sitten hän paistatteli mediajulkisuudessa vieraillessaan Farayyan hiihtokeskuksessa pääasiassa kristittyjen asuinalueella. Joidenkin arvioiden mukaan laskettelu ei kuitenkaan sheikin pääasiallisiin kiinnostuksen kohteisiin kuulu.

Tripolissa, kuten kaikkialla muuallakin, törmää myös erilaisuuden ymmärtämiseen ja yhdessä tekemiseen. Libanonin ehkä tunnetuin ja kansainvälisesti palkituin kuoro Fayha (www.fayhachoir.org) on kotoisin Tripolista ja harjoittelee siellä kolme kertaa viikossa. Kuoro on täydellinen sekoitus eri uskontoihin kuuluvia sunnamuslimeista armenialaisiin asti. Kuoro kasvattaa myös uutta kuorolaissukupolvea. Fayhan kaltainen toiminta, jos mikä, edistää rauhaa ja yhdessä elämistä sekä toimii vastapainona erilaisuutta korostavien rähinöitsijöiden pullisteluun Bab al-Tabbanen ja Jabal Mohsen rajoilla. Fayhan tavoin Tripolissa oleva moderni Safadi-kulttuurikeskus edistää vuorovaikutusta tripolilaisten välillä. Keskuksen kulttuuritarjonta on vilkasta, ja sillä on oma urheilukeskus. Keskus ottaa huomioon yhteiskunnan tunnustetut kipukohdat, sen vuoksi toiminnassa ei sallita mitään uskontoon tai politiikkaan liittyvää.

Bab al-Tabbanen ja Jabal Mohsen sekä toisaalta Fayhan ja Safadin esimerkit Tripolissa kuvaavat osuvasti Libanonissa samanaikaisesti vaikuttavia hajottavia ja yhdistäviä voimia. Tulevaisuus näyttää valoisammalta, mikäli kuorolaulun vetovoima osoittautuu sodan vetovoimaa suuremmaksi.

Rakkauden rajat

Libanonissa naiminenkin on politisoitu. Kholoud Sukkarieh ja Nidal Darwish menivät siviilivihille ensimmäisenä pariskuntana Libanonin maaperällä niiden tuhansien parien jatkoksi, jotka sen Kyproksella ovat käyneet tekemässä. Laki ei hyväksy siviilivihkimistä Libanonissa, ja tästä syystä Kholoudin ja Nidalin liitto odottaa vielä virallista vahvistusta. Se nosti sellaisen myrskyn, että talvisesti aaltoileva välimerikin jää siinä toiseksi. Se ei ole vielä johtanut sisällissotaan, vaikka äänenpainot sitä enteilevätkin. Libanonin kristityt, druusit, shiiat ja sunnat sekä tietysti erityisesti näitä edustavat uskonoppineet ja papisto ovat sodassa siitä, voidaanko lakia muuttaa siviilivihkimisen sallimiseksi. Islaminoppineet jakavat fatwoja (uskonnollisia määräyksiä) leimaten armoa antamatta harhaoppisiksi kaikki ne onnettomat muslimikansanedustajat, jotka uskaltavat tukea siviilivihkimistä.

Kristittyihin lukeutuva presidentti Michel Sleiman twiittasi heti Khouloudin ja Nidalin vihkimisen jälkeen tukensa siviilivihkimisen sallimiseksi sillä perusteella, että se yhdistäisi monitunnustuksellista (18 tunnustettua uskontoa ja uskontosuuntaa) maata kun taas suurmufti sheikki Mohammed Rashid Qabbani varoitti tulikivenkatkuisesti siviilivihkimisen sallimisen vaaroista. Qabbani totesi fatwassaan, että siviilivihkimistä tukevat muslimilainsäätäjät eivät enää olisi muslimeja. Qabbania tuki salafisti sheikki Omar Bakri toteamalla, että siviilivihityistä pareista syntyvät lapset ovat 'laittomia'. Siviilivihkimisen tukijat ovat siis sekä harhaoppisia että luopioita. Libanonin muslimipapisto ei halua tunnustusten välisiä avioliittoja, koska ne sekä rikkoisivat tunnustusten väliset rajalinjat että vähentäisivät uskonnollisten johtajien valtaa (ja tuloja) laumastaan. Kholoud ja Nidal ovat esimerkkejä tästä: molemmat ovat muslimeja mutta islamilaisen maailman shiia-sunna -akselin vastakkaisilta puolilta. Siis väärin naitu.

Siviilivihkimisen sisällissodassa rintamalinjat ovat jakautuneet sitä tukevien kristittyjen ja vastustavien muslimien välillä. Presidentti Sleiman totesi siviilivihkimisen olevan perustuslaillinen oikeus viitaten tällä Taifin sopimukseen vuodelta 1989, joka lopetti 15-vuotisen sisällissodan Libanonissa. Taifin sopimus jatkoi Libanonin poliittista hallintaa tunnustuksellisuuteen pohjautuen vaikka sen tavoitteena oli tunnustuksellisuuden asteittainen päättäminen. Sopimus onnistui kyllä lopettamaan sisällissodan, mutta tunnustusten väliset sovitut jakolinjat elävät ja voivat edelleen hyvin - muodostaen tänään suurimman uhkan Libanonille sekä sisä- että ulkopoliittisesti. Syyrian sisällissodan jakolinjat ulottuvat Libanonin omille jakolinjoille asti. Muslimioppineet ovat sitä mieltä, että yksilön aseman ja oikeuksien sitominen tunnustuksellisuuteen esimerkiksi avioliiton solmimisessa ei sodi oikeusvaltioperiaatteita vastaan. Rajalinjat ovat siis vedetty, Taifista huolimatta ne syvenevät eikä edes rakkauden sallita niitä rikkovan. Libanonilaiset vastasivat välittömästi uskonoppineiden uhkauksiin nopeasti laajenevalla facebook-sivustolla, joka tukee siviilivihkimisen sallimista. Sleimanin twiittaus sai heti 8000 tukevaa kannatusta.

Siviilivihkimistapaus on jälleen kerran osoittanut sen, että Libanonin uskonoppineet silmää räpäyttämättä ja häpeilemättä sekaantuvat politiikkaan. Heitä kiinnostaa enemmän tämänpuoleiset kuin tuonpuoleiset. Kirkot ja moskeijat ovat politisoituneet siinä määrin, että ne ovat omien etujensa nimissä valmiit vetämään maan hajalle.

Siviilivihkimys vie suoraan Libanonin ongelman ytimeen. Kysymys on viime kädessä siitä, ketä ja mitä libanonilaiset kokevat olevansa. Samastuuko libanonilainen ensisijaisesti siihen uskontoon, johon kuuluu vai kansalaisuuteen libanonilaisena?

Vastavihitty pari totesi, että he eivät niinkään syytä Libanonin siviilivihkimisen kiellosta papistoa kuin poliitikkoja, jotka ovat ensisijaisesti alistuneet uskontojensa, ei kansan, edustajiksi. Libanonilaisena olemisen ongelma koskee yhtä paljon niin tavallisia kansalaisia kuin niiden vaaleilla valittuja edustajia. Missä on siviiliyhteiskunta?

Onko Khouloudin ja Nidalin liitosta tulossa libanonilaisten oma arabiherääminen lainatakseni libanonilaisperäisen George Antoniuksen vuonna 1938 julkaistun the Arab Awakening -teoksen nimeä? Libanonissa heräämiseen eivät johda samat syyt kuin Tunisiassa, Egyptissä tai Syyriassa. Maa on paljon vapaampi, maata ei hallita autoritaarisesti ja sanan- ja ilmaisunvapaus toimii. Mutta vanhaan ranskalaisilta kopioituun perustuslakiin, vuodelta 1943 peräisin olevaan kansalliseen sopimukseen (the National Pact) ja sen muutoksiin Taifin sopimuksessa perustuva tunnustuksellisuus pitää maata jatkuvasti kuilun partaalla. Johtaako nuoren rakastuneen parin liitto rikkomaan tunnustusten väliset rajat ja lopulta Libanonin tunnustuksellisen valtiojärjestelmän murtumiseen?

Tunnustuksetonta Libanonia on myös helppo nähdä. Beirutin Hamrassa kävellessä eri uskontokuntiin kuuluvat sekoittuvat libanonilaiseksi katu- ja kauppavilinäksi; Cornichilla eli merenrantabulevardilla aamulenkillä käydessä vastaan tulee niin hunnutettuja kuin hunnuttamattomia lenkkeilijöitä vanhemman sukupolven kerääntyessä katuparlamentteihin istuen mukanaan tuomilla puutarhatuoleilla ja nauttien aamukahvia merellisessä ulkoilmassa. Yhtälailla, käynti druusikylässä libanonilaisten muusikoiden ja taiteilijoiden kanssa vahvistaa uskoa tunnustuksettomaan ja yhteen Libanoniin. Lähes kaikki kokoontuneet taiteilijat olivat taustaltaan Libanonin eri tunnustuksista. Mutta yhtäkaikki, sillä ei ollut mitään merkitystä. Kukaan ei edustanut uskontoaan vaan itseään ihmisinä ja heitä yhdistäviä asioita.

Cornichen lenkillä voi juoksusuuntaa vaihtaa kätevästi Hard Rock Cafeen kohdalla. Sen ulkoseinällä on yllä olevan kuvan Beatlesien kappaleen maksiimi. Siviilivihkimisen sisällissotaan sekaantuneen Libanonin papiston toivoisi kävelylenkillään rantabulevardilla pysähtyvän tämän inhimillisen totuuden edessä ja miettivän sen merkitystä.