Libanonissa naiminenkin on politisoitu. Kholoud Sukkarieh
ja Nidal Darwish menivät siviilivihille ensimmäisenä pariskuntana Libanonin
maaperällä niiden tuhansien parien jatkoksi, jotka sen Kyproksella ovat käyneet
tekemässä. Laki ei hyväksy siviilivihkimistä Libanonissa, ja tästä syystä
Kholoudin ja Nidalin liitto odottaa vielä virallista vahvistusta. Se nosti
sellaisen myrskyn, että talvisesti aaltoileva välimerikin jää siinä toiseksi.
Se ei ole vielä johtanut sisällissotaan, vaikka äänenpainot sitä enteilevätkin.
Libanonin kristityt, druusit, shiiat ja sunnat sekä tietysti erityisesti näitä
edustavat uskonoppineet ja papisto ovat sodassa siitä, voidaanko lakia muuttaa
siviilivihkimisen sallimiseksi. Islaminoppineet jakavat fatwoja (uskonnollisia
määräyksiä) leimaten armoa antamatta harhaoppisiksi kaikki ne onnettomat
muslimikansanedustajat, jotka uskaltavat tukea siviilivihkimistä.
Kristittyihin lukeutuva presidentti Michel Sleiman
twiittasi heti Khouloudin ja Nidalin vihkimisen jälkeen tukensa siviilivihkimisen
sallimiseksi sillä perusteella, että se yhdistäisi monitunnustuksellista (18
tunnustettua uskontoa ja uskontosuuntaa) maata kun taas suurmufti sheikki
Mohammed Rashid Qabbani varoitti tulikivenkatkuisesti siviilivihkimisen
sallimisen vaaroista. Qabbani totesi fatwassaan, että siviilivihkimistä tukevat
muslimilainsäätäjät eivät enää olisi muslimeja. Qabbania tuki salafisti sheikki
Omar Bakri toteamalla, että siviilivihityistä pareista syntyvät lapset ovat
'laittomia'. Siviilivihkimisen tukijat ovat siis sekä harhaoppisia että
luopioita. Libanonin muslimipapisto ei halua tunnustusten välisiä avioliittoja,
koska ne sekä rikkoisivat tunnustusten väliset rajalinjat että vähentäisivät
uskonnollisten johtajien valtaa (ja tuloja) laumastaan. Kholoud ja Nidal ovat
esimerkkejä tästä: molemmat ovat muslimeja mutta islamilaisen maailman shiia-sunna
-akselin vastakkaisilta puolilta. Siis väärin naitu.
Siviilivihkimisen sisällissodassa rintamalinjat ovat
jakautuneet sitä tukevien kristittyjen ja vastustavien muslimien välillä.
Presidentti Sleiman totesi siviilivihkimisen olevan perustuslaillinen oikeus
viitaten tällä Taifin sopimukseen vuodelta 1989, joka lopetti 15-vuotisen
sisällissodan Libanonissa. Taifin sopimus jatkoi Libanonin poliittista
hallintaa tunnustuksellisuuteen pohjautuen vaikka sen tavoitteena oli tunnustuksellisuuden
asteittainen päättäminen. Sopimus onnistui kyllä lopettamaan sisällissodan,
mutta tunnustusten väliset sovitut jakolinjat elävät ja voivat edelleen hyvin -
muodostaen tänään suurimman uhkan Libanonille sekä sisä- että ulkopoliittisesti.
Syyrian sisällissodan jakolinjat ulottuvat Libanonin omille jakolinjoille asti.
Muslimioppineet ovat sitä mieltä, että yksilön aseman ja oikeuksien sitominen tunnustuksellisuuteen
esimerkiksi avioliiton solmimisessa ei sodi oikeusvaltioperiaatteita vastaan.
Rajalinjat ovat siis vedetty, Taifista huolimatta ne syvenevät eikä edes rakkauden
sallita niitä rikkovan. Libanonilaiset vastasivat välittömästi uskonoppineiden uhkauksiin
nopeasti laajenevalla facebook-sivustolla, joka tukee siviilivihkimisen
sallimista. Sleimanin twiittaus sai heti 8000 tukevaa kannatusta.
Siviilivihkimistapaus on jälleen kerran osoittanut sen, että
Libanonin uskonoppineet silmää räpäyttämättä ja häpeilemättä sekaantuvat
politiikkaan. Heitä kiinnostaa enemmän tämänpuoleiset kuin tuonpuoleiset. Kirkot
ja moskeijat ovat politisoituneet siinä määrin, että ne ovat omien etujensa
nimissä valmiit vetämään maan hajalle.
Siviilivihkimys vie suoraan Libanonin ongelman ytimeen. Kysymys
on viime kädessä siitä, ketä ja mitä libanonilaiset kokevat olevansa. Samastuuko
libanonilainen ensisijaisesti siihen uskontoon, johon kuuluu vai
kansalaisuuteen libanonilaisena?
Vastavihitty pari totesi, että he eivät niinkään syytä
Libanonin siviilivihkimisen kiellosta papistoa kuin poliitikkoja, jotka ovat ensisijaisesti
alistuneet uskontojensa, ei kansan, edustajiksi. Libanonilaisena olemisen ongelma koskee yhtä
paljon niin tavallisia kansalaisia kuin niiden vaaleilla valittuja edustajia. Missä
on siviiliyhteiskunta?
Onko Khouloudin ja Nidalin liitosta tulossa
libanonilaisten oma arabiherääminen lainatakseni libanonilaisperäisen George
Antoniuksen vuonna 1938 julkaistun the Arab Awakening -teoksen nimeä?
Libanonissa heräämiseen eivät johda samat syyt kuin Tunisiassa, Egyptissä tai
Syyriassa. Maa on paljon vapaampi, maata ei hallita autoritaarisesti ja sanan-
ja ilmaisunvapaus toimii. Mutta vanhaan ranskalaisilta kopioituun
perustuslakiin, vuodelta 1943 peräisin olevaan kansalliseen sopimukseen (the
National Pact) ja sen muutoksiin Taifin sopimuksessa perustuva
tunnustuksellisuus pitää maata jatkuvasti kuilun partaalla. Johtaako nuoren
rakastuneen parin liitto rikkomaan tunnustusten väliset rajat ja lopulta Libanonin
tunnustuksellisen valtiojärjestelmän murtumiseen?
Tunnustuksetonta Libanonia on myös helppo nähdä. Beirutin
Hamrassa kävellessä eri uskontokuntiin kuuluvat sekoittuvat libanonilaiseksi katu-
ja kauppavilinäksi; Cornichilla eli merenrantabulevardilla aamulenkillä
käydessä vastaan tulee niin hunnutettuja kuin hunnuttamattomia lenkkeilijöitä
vanhemman sukupolven kerääntyessä katuparlamentteihin istuen mukanaan tuomilla
puutarhatuoleilla ja nauttien aamukahvia merellisessä ulkoilmassa. Yhtälailla,
käynti druusikylässä libanonilaisten muusikoiden ja taiteilijoiden kanssa
vahvistaa uskoa tunnustuksettomaan ja yhteen Libanoniin. Lähes kaikki
kokoontuneet taiteilijat olivat taustaltaan Libanonin eri tunnustuksista. Mutta
yhtäkaikki, sillä ei ollut mitään merkitystä. Kukaan ei edustanut uskontoaan
vaan itseään ihmisinä ja heitä yhdistäviä asioita.
Cornichen lenkillä voi juoksusuuntaa vaihtaa kätevästi
Hard Rock Cafeen kohdalla. Sen ulkoseinällä on yllä olevan kuvan Beatlesien
kappaleen maksiimi. Siviilivihkimisen sisällissotaan sekaantuneen Libanonin
papiston toivoisi kävelylenkillään rantabulevardilla pysähtyvän tämän
inhimillisen totuuden edessä ja miettivän sen merkitystä.