Syyria on hajonnut. Olivatpa sen rajat miten pitkään tahansa nykyisillään,
entistä Syyriaa ei enää ole eikä sitä enää tule. Syyria on hajonnut niiden
uskonnollisten, alueellisten ja sosiaalisten jakolinjojen mukaisesti, jotka
olivat sille ominaisia osmanivaltakunnan viimeisinä vuosikymmeninä.
Syyrialaisilla ei ole koskaan ollut yhtenäistä syyrialaista kansallista
identiteettiä viimeistä neljää vuosikymmentä ja sinä aikana syntyneitä ja kasvaneita
lukuun ottamatta. Autoritaarisen hallinnon luoma kansallinen identiteetti on
nyt sirpaleina. Tämä on myös Syyrian nykyistä hallintoa vastustavien
oppositioiden ongelma. Ongelmat kiteytyvät niihin vanhoihin jakolinjoihin,
jotka sisällissota on elvyttänyt. Oppositioilla ei ole keinoja palauttaa
Syyriaa kansallisen yhtenäisyyden, tai edes yhteisen kansallistunteen pariin,
vaikka nykyinen hallinto syrjäytyy.
Syyrian kansallisneuvosto (Syrian
National Council) on näkyvin Istanbulista ja Pariisista toimiva yhden
oppositioryhmän kattojärjestö, mutta sillä ei ole välttämättä suurimman osan
syyrialaisista tukea. Sitä lähellä olevat syyrialaiset älymystöaktivistit
julkaisivat vajaa kaksi viikkoa sitten U.S. Institute for Peace ja the German
Institute for International and Security Affairs instituuttien tukemina The Day
After –projektin raportin siitä, miten uuden Syyrian instituutiot rakennetaan
ja uudistetaan Assadin hallinnon syrjäytymisen jälkeen (The Day After Project: Supporting a Democratic Transition in Syria).
Oppositioiden ahdinkoa kuvaa se, että vain päivä raportin julkaisemisen jälkeen
Syyrian kansallisneuvoston puhemiehenä toiminut nainen erosi turhautuneena
kansallisneuvoston toimintaan.
Kansannousun käynnistymisen takana Syyriassa eivät olleet järjestyneet
oppositiotoimijat. Damaskoksen kevään (2001) ja Damaskoksen julistuksen (2005)
jälkeen oppositioaktivistien toiminta oli rajoitettua ja sirpalemaista. Presidentin
vaihtumisen jälkeen vallinnut toive vapaammasta Syyriasta hävisi kuin tuhka
tuuleen. Vapauden uhka oli tullut liian suureksi presidentin ympärillä valtaa
pitävälle perheelle ja turvallisuuskoneiston ytimelle. Se oli myös hetki,
jolloin silloinen nuori presidentti koki valtansa rajat, ja joka varmisti voimaan
ja tukahduttamiseen perustuvan politiikan jatkumisen. Nuorempi Assad sai toisen mahdollisuuden Deraan tapahtumien jälkeen keväällä 2011, mutta viikkoja
kestäneen epäröinnin jälkeen lopputulos oli sama kuin kymmenen vuotta aiemmin.
Poliisivaltion voimankäyttöön ja tukahduttamiseen perustuva
turvallisuuspolitiikka sai jatkua uudistusten sijasta. Se sinetöi lopullisesti
Assadien dynastian kohtalon.
Hallinnon mielenosoittajia vastaan käyttämä voima ja ensimmäiset
kuolonuhrit mielenosoittajien joukosta nostivat nyt tunnetut oppositiovoimat
toimintaan. Syyriassa toimiva kansallinen koordinaatiotoimisto (National Coordination Bureau)
perustettiin kolmisen kuukautta kansannousun alettua ja tuo yllämainittu ja
tunnetumpi Syyrian kansallisneuvosto vasta syksyllä 2011. Siihen mennessä
kansannousu oli kääntynyt jo väkivaltaiseksi molemmin puolin. Vaikka hallinto
oli ja on edelleen jatkuvasti vastuussa suurimmasta osasta väkivaltaa,
joidenkin oppositioryhmien tarttuminen aseeseen varmisti lopullisesti maan
suistumisen sisällissotaan ja sisäiseen hajoamiseen. Eräät armeijasta loikanneista
perustivat vapaan Syyrian armeijan. Jos oppositiojärjestöjä olisi vain nämä
kolme, niin tilanteesta saattaisi vielä löytää jotakin toivoa. Kaksi
yllämainittua poliittisen opposition kattojärjestöä koostuu kukin yli
kymmenestä niihin löyhästi liittyvistä ryhmistä ja itsenäisiä aseellisia
oppositioryhmiä on jo satoja. Lisää uusia ryhmiä syntyy jatkuvasti. Ne eivät ole missään yhtenäisessä opposition johdossa, vaan
toimivat niin kuin parhaaksi näkevät. Ainoa oppositioita yhdistävä tekijä on
tavoite nykyisen hallinnon kaatamisesta.
Suunnitelmat, kuten alussa mainittu The Day After –raportti, sisältävät
luonnoksia ja ajatuksia niistä uudistuksista, jotka ovat välttämättömiä
kaikissa siirtymäkautta läpikäyvissä yhteiskunnissa poliittisine uudistuksineen
ja eri instituutioiden, mukaan lukien turvallisuussektori, uudistuksineen.
Raportissa on myönteistä sen paikallinen omistajuus. Uudistukset halutaan
suunnitella ja toteuttaa syyrialaisjohtoisesti ja Syyrian olosuhteet sekä sen
erikoispiirteet huomioiden. Tällä hetkellä näyttää siltä, että olosuhteet tämän
raportin kaltaisten toimien toimeenpanoon tai edes niiden käynnistämiseen
puuttuvat täysin. Se edellyttäisi väkivallan käytön lopettamista kaikilta
osapuolilta Annanin suunnitelman mukaisesti, mutta tahtotila siihen puuttuu
sekä näiltä oppositioilta että hallinnolta yhtälailla kuin osalta
kansainvälistä yhteisöä.
Yhden asian raportti olisi voinut kirjata selvemmin esille. Pariisiin
loikannut prikaatikenraali ja presidentin entinen ystävä Mustafa Tlass, joka
oli yksi tasavaltalaiskaartin komentajista, on esittänyt sen selvimmin. Hänen
mukaansa taisteluja ei saada loppumaan, mikäli alaviittivähemmistö ei saa
riittäviä takeita turvallisuudestaan ja tulevaisuudesta uudessa Syyriassa.
Sisällissodan myötä valtaosa hallinnon voimankäytön välineistä on alaviittijohtoisten
turvallisuuspalveluiden ja armeijan hallussa. Selkä seinää vasten he jatkavat
taistelua, mikäli heillä ei ole varmuutta turvallisuudestaan Tlassin
suositusten mukaisesti. Tämän suosituksen huomioiminen sekä oppositioiden että
kansainvälisen yhteisön suunnitelmissa olisi mahdollisesti yksi keino väkivaltakierteen
katkaisemiseksi samalla kun se nopeuttaisi nykyisen hallinnon syrjäytymistä.
Alaviittien ei olisi enää välttämätöntä tukea hallitsevaa dynastiaa.
Oppositioilta toivoisi nykyistä selvempää suunnitelmaa myös siitä, että
miten uuden Syyrian rakentamiseen käytännössä on mahdollista päästä.
Yllämainitun raportin yltiöoptimistiset aikataulut instituutioiden rakentamisen
eri vaiheille eivät riitä. Tilausta olisi oppositioiden rauhansuunnitelmalle,
joka pitäisi sisällään selvän suunnitelman nykyisen väkivallan päättämiselle
myös aseellisen opposition puolelta. Sitä tuo raportti ei tuo esille. Voimistuva
väkivallan käyttö oppositioiden puolelta ulkopuolisella tuella pitkittää sotaa
ja tavallisten syyrialaisten kärsimystä sekä murentaa oppositioiden oikeutusta
ja tukea. He voittavat lopulta sodan, mikäli nykyisen hallinnon kaatumista
pidetään sen mittarina, mutta rauhan he ovat jo hävinneet.