Vanhan sanonnan mukaan ei ole olemassa yhtä, vaan monta
Afrikkaa. Sillä kuvataan Afrikan moninaisuutta. Sama sanonta pätee tietysti
Lähi-itäänkin. Ei ole yhtä Lähi-itää, vaan se muodostuu rikkaasta
erilaisuudesta. Mutta jos mihin, niin sanonta pätee Euroopan unioniinkin. EU
näyttäytyy Lähi-idässä monena erilaisena toimijana. Tämä lienee yksi syy
siihen, että EU:sta syntyvä mielikuva Lähi-idässä on varsin sekava.
EU:n nettisivut antavat kuvan aktiivisesta ja
osallistuvasta toimijasta Lähi-idässä. EU on mukana Lähi-idän rauhanprosessissa
yhtenä kvartetin toimijana. Sillä on myös alueellinen ulottuvuus Välimeren
unionissa (the Union for the Mediterranean). Tämän lisäksi EU:lla ja
Persianlahden yhteistyöneuvoston mailla on niin sanottu alueiden välinen
ulottuvuus. Lisäksi kahdenvälisiä suhteita on niiden maiden kanssa, jotka
syystä tai toisesta eivät ole osallisia edellä mainituissa yhteistyöelimissä. Näitä
maita ovat Iran, Irak ja Jemen. On naapuruuspolitiikkaa, assosiaatiosopimuksia
(kahdenvälisiä yhteistyösopimuksia) sekä tietysti EU:n diplomaattisena
toimijana Euroopan ulkosuhdehallinto (European External Action Service - EEAS),
joka toteuttaa EU politiikkaa Lähi-idässä mukaan lukien turvallisuuspolitiikka
ja kehitysapu.
So far so
good. Mutta mitä Lähi-idässä ajatellaan EU:sta? Mikä on siitä
syntyvä mielikuva? Mitä EU:sta tiedetään? EU:sta syntyvä mielikuva ei ole kovin
rohkaiseva. Mielikuvissa muodostuu käsitys hajanaisesti, epäyhtenäisesti ja
joskus epäjohdonmukaisesti toimivasta unionista. Joidenkin yksittäisten
EU-maiden näkyvyys on paljon suurempi ja mielikuvat niistä selvempiä kuin EU:n
näkyvyys ja siitä muodostettu käsitys. Toisaalta, joissakin tapauksissa EU
näyttää kärsivän joidenkin jäsenvaltioidensa vanhoista synneistä Lähi-idässä. Mandaattiajan
historia ja öljy-yhtiöiden toiminta varjostaa edelleen sekä Ranskaa että
Iso-Britanniaa ja niiden EU-jäsenyydestä vedetään joskus huoletta
linkki nykyiseen EU:hun. Yhdellä EU:n vetureista eli Saksalla on äärimmäisen synkkä
holokaustin historia takanaan eikä sitä unohdeta Israelissa; ne varjot
heitetään helposti koko EU:n päälle. Vaikka näiden lähihistorian syvien
varjojen yhdistäminen nykyiseen EU:hun ei ole rationaalista, tunnetasolla ne
elävät edelleen ja tunteilla on aina oma tehtävänsä mielikuvien syntymisessä.
EU-alue on tärkeä kauppakumppani monelle Lähi-idän maalle
yhtälailla kuin Lähi-itä on merkittävä alue kaupallisten ja energiasuhteiden
osalta EU:lle. Taloudellisella sektorilla EU on jättiläinen, mutta
tämä toiminta on varsin teknistä ja mekaanista sekä joskus eräiden EU-maiden
kahdenvälisten kauppasuhteiden ohjaamaa. Lisäksi tämä sektori on tavallisten
Lähi-idän kansalaisten silmissä suhteellisen näkymätöntä vaikka EU:n tunnuksiin
sen rahoittamissa hankkeissa törmääkin. Ehkä yleisimmin tietoisuuteen nousee
se, että EU on palestiinalaishallinnon suurin rahoittaja.
Jos EU on talouspuolella jättitoimija, niin se ei ole
sitä ulkopolitiikassa. Rauhanprosessiin osallistuminen on siitä näkyvä, tai
pikemminkin näkymätön, esimerkki. EU:n osallistuminen kvartettiin USA:n,
Venäjän ja YK:n lisäksi on kuin vapaamatkustajana toimimista. EU:lla on Lähi-idän rauhanprosessissa oma erityisedustaja, joka edustaa EU:ta kvartetissa, mutta siihenpä se
sitten jää. Toimintaa ei leimaa millään tavalla EU:n oma poliittinen tahtotila
ja yleisesti rauhanprosessiin liittyvissä asioissa EU:sta syntyy mielikuva
Yhdysvaltojen politiikan myötäilijänä. Lähi-idän kysymyksissä sisäisesti
jakautuneen EU:n politiikka on väistämättä vesittynyttä. Oiva esimerkki tästä
oli EU maiden jakautuminen Palestiinan tunnustamiskysymyksessä YK:ssa.
Hamasin noustua vaalien voittajaksi vuonna 2006 EU ensin ylisti vaalien rehellisyyttä, avoimuutta ja onnistumista vain asettaakseen vähän myöhemmin osana kvartettia Gazan taloussaartoon. Tämä oli selvä viesti
palestiinalaisille siitä, että EU on Yhdysvaltojen talutusnuorassa. Sama koskee EU:n suhteita ja saartotoimenpiteitä Iranin suhteen. Siinä, missä
taloudellisella sektorilla EU näyttää toimivan itsenäisesti, poliittisella
sektorilla EU:n itsenäisyys on lähinnä kauniita korulauseita. Se rummuttaa
yhdenmukaista EU-politiikkaa Lähi-idässä, mutta lopputulos jää auttamatta
vaisuksi sen vaatiessa 27 valtion unionissa yhteistä päätöstä.
Selvimmin Lähi-idässä nousee esille tyytymättömyys EU:ta
kohtaan siitä, että sen katsotaan pelaavan kaksilla korteilla ja olevan
kaksinaismoralistinen. Double-standards
on toistuvasti esille nouseva mielikuva EU:n politiikasta. Hyvässä muistissa on
se tosiasia, että EU tuki ja teki yhteistyötä autoritaaristen hallintojen (Egypti,
Tunisia, Libya muutamia mainitakseni) kanssa samalla, kun se toisaalta toitotti
demokratian ja ihmisoikeuksien merkitystä. Kauppasuhteita Israelin kanssa on
kehitetty ja laajennettu, vaikka assosiaatiosopimus edellyttää ihmisoikeuksien
kunnioittamista ehtona suhteiden kehittämiselle. Hamasista jo mainitsinkin
yllä, mutta Hezbollah on pysynyt edelleen terroristijärjestölistan ulkopuolella
vaikka toiminnallisesti ne ovat hyvin samankaltaisia. Tämä osoittaa
yhdenmukaisuuden puutetta riippumatta siitä, mikä Hamasin ja Hezbollahin
suhteen olisi rakentavinta politiikkaa.
Näihin politiikan epäyhtenäisyyksiin ja tasapuolisuuden puutteeseen Lähi-idän kansalaiset
kiinnittävät erityistä huomiota. Ne eivät jää huomaamatta täysin riippumatta siitä, että
jotkut syntyneistä mielikuvista ovat enemmän kuvittelua kuin totta. Mielikuvien
muodostumiselle ei ole millään tavalla välttämätöntä toimijan, kuten tässä
tapauksessa EU:n, päätösten taustat. Vahvat mielikuvat syntyvät useimmiten epäolennaisiltakin vaikuttavien tekijöiden synnyttäminä. EU:sta Lähi-idässä
muodostuneet mielikuvat syövät sen uskottavuutta ja mahdollisuuksia. Pahimmillaan
mielikuvana vahvistuu käsitys EU:sta, jonka puheet ja vaatimukset demokratiasta
ja ihmisoikeuksista ovat tyhjää retoriikkaa ilman sisältöä.
International Crisis Groupin Peter Harling kiteyttää
lännen toiminnan, ja sen mukana EU:n, ristiriitaisuuden
osuvasti Lähi-idässä. Länsi on periaatteellinen ja vaativa suhteessa Hamasiin
ja Iraniin, mutta suhteessa Yhdysvaltojen politiikkaan Lähi-idässä ja Israeliin
EU toimii pragmaattisesti ja myötäilevästi. Tämä nähdään, se koetaan ja
tunnetaan eikä ole mikään ihme, jos sitä pidetään kaksinaismoralistisena.
Onko sitten mitään tehtävissä tämän mielikuvan
muuttamiseksi? Sitä eivät muuta EU:n julkisuuskampanjat tai filmifestivaalit
Lähi-idän pääkaupungeissa tai pienimuotoiset kansalaisjärjestöjen kanssa
tehtävät projektit. Ne tavoittavat vain pienen osan yhteiskuntaa, ja siitäkin
usein vain eliitin. Se ei riitä muuttamaan Lähi-idän kansalaisten yleisesti jakamaa
mielikuvaa kaksinaismoralistisesta toimijasta.
Jotkut Lähi-idässä perään kuuluttavat EU:lta toimintaa,
joka tuntuu ja näkyy enemmän kansalaisten perustarpeita tyydyttävänä tai niiden
tarpeiden tyydyttämiseen mahdollistavana toimintana. Eräät muslimiveljeskuntaan
kuuluvat ovat myös esittäneet, että EU on sen erilaisuudesta syntyvästä
unionista ja sosiaalisen integraation toteutumisesta johtuen Yhdysvaltoja
mielekkäämpi keskustelukumppani muslimienemmistöisten arabivaltioiden kanssa. EU
tunnustetaan siis myös eräänlaisena mallina, josta on mahdollista oppia jotakin
yhtälailla erilaisuuksista koostuvassa Lähi-idässä.
EU:lla on näitä yllämainittuja tunnustettuja positiivisia
mielikuvia, mutta eikö EU edes itse huomaa omia vahvuuksiaan Lähi-idässä? EU:lle
myönnettiin rauhan Nobel-palkinto viime vuonna. Sitä ei myönnetty tämän
hetkisen EU:n politiikan vuoksi vaan siitä syystä, että EU:hun johtanut kehitys on
sen alueella kantanut hedelmää sodattomuutena toisesta maailmansodasta lähtien.
Valtioiden välisessä läheisessä yhteistyössä on todistetusti vahvuutta ja valtioiden
välisten konfliktien syntymistä estäviä tekijöitä. Tämän EU:n vahvuuden olettaisi synnyttävän
positiivisia, jopa toteutumiseen asti toivottavia, mielikuvia Lähi-idässä. Nyt EU haparoi kuin eksyksissä oleva autiomaan vaeltaja Lähi-idässä. Auttaisiko sitä tasavertaisessa yhteistyössä Lähi-idän valtioiden kanssa paluu omille juurilleen, joiden ensisijaisena tavoitteena on estää alueen valtioiden välisten konfliktien syttyminen?