Rohkeat naiset ovat lähteneet
Lähi-itään! Agatha Christien, Gertrude Bellin ja Selma Lagerlöfin seuraan
liittyy ansaitusti myös suomalainen Hilma Granqvist. Siinä, missä Agatha oli
arkeologimiestään Max Mallowania Syyriassa ja Irakissa seuraava kirjailija,
Gertrude Bell seikkailija, poliittinen avustaja ja vakoilija, Jerusalemiin
sijoittuvan romaanin kirjoittanut Selma Lagerlöf ensimmäinen Nobelin
kirjallisuuden palkinnon voittanut nainen, Hilma oli ennen kaikkea tutkija. Tietysti
ei voi olla panematta merkille sitä, että kaikkia näitä Lähi-itään lähteneitä
sankarittaria yhdisti kirjoittaminen. Christie naputteli nyt jo hieman
nukkavierussa, mutta silloin ulkomaalaisten suosiossa olleessa Aleppon
Baron-hotellissa Idän pikajunan arvoitusta. Kirjoittaminen kertoo siitä, että nämä
naiset katselivat tarkoin ympäröivää maailmaa - Lähi-idässä tietysti alueen
maita ja ihmisiä - ja tekivät sen pohjalta ylös kirjattavia huomioita.
Ei ole mikään itsestään selvyys, että
20-luvulla suomalainen nainen lähtee yksin tutkimusmatkalle Palestiinaan. Mutta
Hilma lähti. Matka Palestiinaan oli osa Hilman Saksassa suoritettuja opintoja
ja Palestiinassa hän osallistui saksalaisten teologien järjestämälle arkeologian
kurssille. Matkan seurauksena hän päätti jäädä tekemään antropologista
kenttätyötä pieneen muutaman sadan asukkaan Artasin muslimikylään Beetlehemin
tuntumassa vuonna 1925 (postauksen kuvat talosta, jossa Hilma Artasissa asui).
Hilma teki perustellun päätöksen kylän valinnassa. Se ei sijainnut liian
kaukana Jerusalemista, mutta oli siitä huolimatta elänyt omaa kyläelämäänsä
vuosisatoja. Havainnointiin ja haastatteluihin perustuvan tutkimuksen rajaus
oli onnistunut kylän riittävästä pienuudesta johtuen. Artas sijaitsi wadissa,
joka sai riittävästi vettä talvisateiden ansiosta ja jonka pohja oli
hedelmällistä viljelykselle.
Hilma Granqvist keskittyi tutkimaan
Artasin muslimikylän ihmisten ja perheiden elämänkaarta. Tästä tutkimuksesta
syntyi vuosina 1931-1965 kaikkiaan viisi teosta, jotka käsittelivät
palestiinalaisten elämänkaarta kehdosta hautaan (syntymä, lapsuus, avioliitto,
kuolema ja hautaus). Hilmalla oli Artasissa muutaman hengen
tutkimusavustajaryhmä ja hän dokumentoi tutkimuksensa huolellisesti
paikallisella Palestiinan arabian kielellä. Säilyneet dokumentit ja
muistiinpanot muodostavat lähdeaineistoa vielä monelle tutkimukselle.
Mielenkiintoista on huomata, että vaikka Hilman omana tutkimuskohteena oli kylä
ihmisineen ja heidän elämänsä ja tapansa, niin arabiankielinen lähdeaineisto
tarjoaa uutta tietoa myös paikallisen arabian murteen tutkimukseen. Kirjoitetun
lähdeaineiston lisäksi Hilma oli ahkera valokuvaaja, joka ikuisti
tutkimuskohteensa ottamalla noin 1000 valokuvaa. Hilma Granqvist oli monessa
mielessä aikaansa edellä, moderni tutkija, joka joutui taistelemaan
vakiintuneita tutkimustraditioita tai -toiveita vastaan silloisessa
miesvaltaisessa tutkijayhteisössä. Hilmalle esitettiin opiskeluvaiheessa
Helsingissä tutkimusta Vanhan testamentin naisista; matka siitä Artasin kylään elämään
ja tutkimaan palestiinalaisen muslimiyhteisön ja erityisesti sen naisten elämää
ei ollut pitkä pelkästään maantieteellisesti, mutta myös rohkea harppaus
akateemisesti vastoin silloisia teologisväritteisiä Lähi-idän tutkimussuuntauksia.
Vastavirtaan uimisella oli seurauksensa, Hilmaa ei koskaan valittu Suomessa
pätevyyttään vastaaviin yliopistotehtäviin.
Hilman tutkimusmetodeilla oli tärkeä
rooli Britanniassa kehittyneessä uudemmassa antropologisessa
tutkimussuuntauksessa, jossa kenttätyöllä ja osallistuvalla havainnoinnilla on
erityinen merkitys. Hilma itse korosti ihmisten keskellä elämisen ja asumisen
merkitystä tutkimuskeinona. Hänen huomionsa ja havainnointinsa Artasin kylässä
toimivat esimerkkinä antropologisen tutkimuksen lisäksi keinolle ymmärtää
paremmin Lähi-itää. Osallistuva havainnointi vaatii asumista ja elämistä
tutkimusalueella sekä paikallisen kielen ja tapojen oppimista ja tuntemista.
Lähi-idän ymmärtäminen ulkopuolisille,
sen omista asujista puhumattakaan, tuntuu lähes ylivoimaisen vaikealta.
Ymmärtämisen, tai pikemminkin ymmärtämättömyyden, ongelma heijastuu näkyvästi
kansainvälisessä Lähi-idän politiikassa. Viime vuosikymmeninä tämä on nähty selvästi
esimerkiksi Irakin kohdalla, vaikka esimerkkejä voisi luetella lukuisia alkaen mandaattihallinnoista.
Kansainvälisen politiikan epäonnistumisen taustalta löytyy usein hämmästyttävää
tietämättömyyttä Lähi-idästä, sen kulttuureista, uskonnoista, tavoista ja
kielistä. Päätöksiä tehdään kaukana ja usein politiikkojen toimesta, jotka eivät
koskaan ole alueella käyneet. Toki lähetystöt syöttävät alueelta tietoa
poliittisen päätöksenteon tueksi yhtälailla kuin tutkijoiden tutkimuksiin
perehdytään ulkoministeriöissä, mutta yhtäkaikki, tutkitun tiedon hyödyntäminen
päätöksenteon tueksi jää ainakin tulosten perusteella kovin vajaaksi. Politiikkaa tietysti tehdään usein
enemmän etujen, vaikka näennäisten tai kuviteltujen, ehdoilla eikä ymmärryksen
perusteella.
Lähi-itää ei tunne kukaan, eikä voikaan
tuntea, täydellisesti. Hilman huomiointiin perustuvat metodit tarjoavat Lähi-idän
ulkopuolelta tuleville niitä välineitä, jotka auttavat ymmärtämään paremmin
alueen ihmisiä ja elämää heidän omista lähtökohdistaan lähtien. Olennaista
siinä on alueella asuminen ja eläminen, havainnointi ja kielten oppiminen. Ne ovat
kaikki avaimia syvempään ymmärrykseen ja sitä kautta myös aitoon Lähi-idän
elämän ja kulttuurien sekä ihmisten arvostukseen.