Amna Suraka-museo Suleymaniassa
Kurdistanin itsehallintoalueella muistuttaa ihmisen kyvystä pimeisiin tekoihin.
Museo tunnetaan myös punaisena museona (väri viittaa rakennusten punertaviin
seiniin). Amna Suraka herättää samoja tunnelmia ja mietteitä, joita joutuu
pohdiskelemaan myös Yad Vashemissa ja Srebrenicassa. Srebrenican pikkukaupungin
laitamilla on muistomerkki ja hautausmaa niille noin 9000 Bosnian muslimille,
jotka tapettiin muutaman päivän aikana kesällä 1995. Yksittäisen ihmisen
julmuus henkilöityy Hitlerin lisäksi Stalinissa. Stalinin syntymäkaupungissa
Gorissa, Georgiassa, on Stalin-museo. Sen pihalla on hänen käytössään ollut
junavaunu. Tutustuessani vaunuun mietiskelin niitä
julmuuksia, joihin varsin askeettisen vaunun käyttäjä vuosikymmenien aikana
syyllistyi. Julmuus ilmeni hämmästyttävän monin tavoin myös sotarikosten todistusaineistossa, jota analysoin etsiessäni kytköksiä epäiltyihin Haagin
YK-sotarikostuomioistuimessa. Nämä ovat lähihistorian esimerkkejä ihmisen
kyvystä pahuuteen. Julmuuden harjoittaminen ei rajoitu vain tiettyihin
maantieteellisiin ilmansuuntiin tai poliittisiin järjestelmiin. Tekijöitä, ja
tekoja, löytyy kaikkialta.
Amna Suraka pitää Anfalin muistoa elossa.
Se oli Saddam Husseinin hirmukampanja Irakin kurdeja vastaan vuosina 1986-88.
Yksi kampanjan tukikohdista oli Amna Suraka. Se majoitti muuriensa sisälle mukhabaratin, turvallisuuspoliisin,
keskuksen. Toimintansa vuosina se tuli tunnetuksi Irakin kurdien pidätys- ja
kidutuskeskuksena. Suleymanian kurdit nousivat kansannousuun kaupunkinsa
keskellä olevaa tukikohtaa vastaan vuonna 1991 ja valloittivat sen verisen
taistelun jälkeen Saddamin poliisilta.
 |
| Amna Surakan peilikäytävä |
Museokierros alkaa peilikäytävästä,
jossa seiniin ja kattoon on kiinnitetty 182000 peilisirpaletta muistoksi samasta
lukumäärästä Anfalissa kuolleita kurdeja. Kattoon kiinnitetyt noin 4500 pientä
lamppua kuvaavat tuhottujen kurdikylien määrää Irakissa. Kurdikansaan
kohdistettu katastrofi oli kokonaisvaltainen, kylät tuhottiin, elinkeinon
mahdollisuudet hävitettiin, maa-alueet miinoitettiin, miespuolinen väestö
joutui pidätys- ja kidutuskeskuksiin, maanpakoon tai tapetuksi. Anfalin
viimeisiä hirmutekoja oli Saddamin hallinnon kemiallisin asein tekemä hyökkäys
kurdikylä Halabjaan lähellä Iranin rajaa.
Yhteistä näille pimeyden teoille,
riippumatta julmuuden asteesta tai uhrien lukumäärästä, on niiden yhteys sotaan
tai ainakin voimakkaaseen yhteiskunnalliseen murrokseen. Sota, tavalla tai
toisella, muodosti puitteet holokaustiin, Srebrenicaan, Anfaliin ja amerikkalaisten
käyttämään vesikidutukseen ns. sodassa terrorismia vastaan. Sota terrorismia
vastaan tarjosi sodankäyntimallin Lähi-idän autoritaarisille hallinnoille.
Ja sitä mallia jotkut hallinnot halukkaasti käyttävät kuten uutisista
päivittäin saamme lukea. Sotaa terrorismia vastaan ei pyhitä se, kuka sitä käy.
Se on yhtä pahaa kaikkien käymänä. Julmuutta on myös galtungilainen
rakenteellinen väkivalta. Siitä valitettava esimerkki on edelleen jatkuva
palestiinalaisalueiden miehitys. Stalinin hirmutyöt ajoittuivat väkisin tehdyn yhteiskunnallisen murroksen ja toisen maailmansodan aikaan. Ei ole siis mikään
uutinen, että ideologian, vainoharhaisuuden ja vallanhalun edessä ihminen on valmis
polkemaan lähimmäisensä, siis viime kädessä myös itsensä, kaikki oikeudet ja
jopa elämän.
 |
| Amna Surakan kidutusmenetelmiä |
Julmuuksien muistomerkit pysäyttävät ajattelemaan sitä, kuka niihin yleensä pystyy. Vaikka yksittäisiä hirmuhallitsijoita
on helppo nimetä, tekoja tekemään on tarvittu tuhansia, jopa satoja tuhansia
ihmisiä. Christopher Browning kirjoitti erinomaisen kirjan tavallisesta
saksalaisesta 101. reservipoliisipataljoonasta, joka taisteli miehitetyssä
Puolassa toisessa maailmansodassa. Kirja on suomennettu nimellä Aivan tavallisia rivimiehiä (Ordinary Men). Tämä oli nimittäin
Browningin johtopäätös. Julmuuksiin, murhiin ja raakuuksiin syyllistyneet
ihmiset olivat meidän kaikkien kaltaisia tavallisia ihmisiä. Tavallisia
perheenisiä, aviopuolisoita, työläisiä. Kunnon ihmisiä. Olosuhteet, propaganda
ja pelko sekä kuuliaisuus käskyille tekivät näistä tavallisista ihmisistä
julmuuden välikappaleita. Tavalla, jota he eivät varmasti olisi voineet
kuvitella ennen sotaa. HS kirjoitti hiljattain väitöskirjatutkimuksesta, joka
osoitti Suomen jatkosodan aikaisen papiston kuuluttaneen pyhää sotaa. Pyhä sota
oikeutti tappamaan. Missään sodassa ei ole mitään pyhää. Pahaa niistä löytyy
aivan riittävästi.
Todistamaamme ihmisen pimeyttä ei pidä
yleistää kollektiiviseksi syyllisyydeksi. Julmuus ei myöskään ole mikään
maantieteelliseen alueeseen, sen enempää Lähi-itään kuin Eurooppaan, liitettävä
ominaisuus puhumattakaan minkään uskonnon erityisestä roolista väkivallan
synnyttäjänä. Kukaan ei synny toimimaan pimeyden välikappaleena, kiduttajana,
karkottajana tai murhaajana. Samat kunnon irakilaiset, kurdit, turkkilaiset,
palestiinalaiset, syyrialaiset, saksalaiset, puolalaiset, venäläiset,
israelilaiset ja suomalaiset, jotka rauhan olosuhteissa ja normaalissa elämässä
ovat esimerkillisiä ihmisiä, kohteliaita, työteliäitä, lähimmäisestä ja perheistään
huolta pitäviä - voivat olosuhteiden muuttuessa toimia tavalla, josta peilautuu
vain pimeys.