Auto on Lähi-idässä tärkeä, missäpä se ei sitä olisi? Kävellessäni Damaskoksen
vanhan kaupungin suoralla kadulla asunnoltani instituutille seurasin sitä
hartautta, jolla autoista pölyjä pyyhittiin. Autonpesijöiden ammattikunta on
varsin mittava. Ahtailla kaduilla he pyöräilevät vesisäiliö tavaratelineen
päällä auton luota toisen luokse pesten ne parikin kertaa viikossa. Monen
perheen elanto tulee perheenpään autonpesijän ammatista. Autojen koristelu on
myös mielikuvituksellista ja aina vuoden vaihteeseen asti näytti siltä, että
suurin osa autoista oli koristeltu presidentin kuvilla takaikkunassa. Nyt nämä
kuvat ovat hävinneet, eikä välttämättä poliittisena kannanottona. Presidentin
kuva nykyisessä tilanteessa saattaisi johtaa auton vandalisointiin ja sen
vuoksi kuvat on poistettu. Kyllä auto ja sen selviytyminen on aina aina
politiikkaa tärkeämpi.
Ruuhkia on Damaskoksessakin, mutta kaupunkisuunnittelun ansiosta siitä
selviää Ammania helpommin. Amman on autoilijalle kestämätön, mutta toisaalta ilman
autoa ei pääse oikein mihinkään. Ammanilaiset näyttävätkin viettävän
huomattavan osan päivästä autossa. Kaupungin nopea kasvu on aiheuttanut sen,
että liikenteen sujuminen on jäänyt toiselle sijalle. Ainoastaan perjantainen
pyhäpäivä on helpompi. Julkinen liikenne takseja lukuun ottamatta on onneton,
jalankulkijoiden huomioiminen on olematon jalkakäytävien puuttuessa kokonaan
suuresta osasta Ammanin uusimpia kaupunginosia. Tai mikäli niitä on tehty,
niiden keskelle on istutettu järjestelmällisesti puita tehden kävelemisen
vaikeaksi, ellei mahdottomaksi.
Jordanialainen oman kulttuurinsa asiantuntija on kirjoittanut, että autolla
ajava on arvoltaan jalankulkijan yläpuolella ja pakokaasua niellen henkensä
kaupalla katuja ylittäessä sen kyllä huomaa. Kamelikaravaanit ovat korvautuneet
autoilla ja varallisuutta mitataan nyt autojen määrällä ja koolla.
Autokierteestä on vaikea päästä eroon, kun paikasta toiseen liikkuminen vaatii
kulkuvälinettä, mutta vaihtoehtoja autojen lisäksi ei ole. Yrityksiä julkisen
liikenteen kehittämiseksi on tehty. Jordanian yliopiston suunnasta keskustaan
päin tulevan kadun keskellä on keskeneräinen leveä pikalinjakaista, jota
julkisen liikenteen linja-autojen oli tarkoitus käyttää. Hanke kaatui
korruptioepäilyihin. Muistoksi jäi nyt käyttämätön kaista, joka omiaan kaventaa
myös autoliikenteelle jääneitä kaistoja tehden ruuhkat entistä pahemmiksi.
Autoton Amman jäänee haaveeksi, mutta eihän autoista muuallakaan eroon olla
päästy.
Toisaalta, kaikessa ruuhkaisuudessakin on huomannut, että niin ammanilaiset
kuin damaskoslaiset ovat oppineet joustavan liikennekulttuurin. Ajaminen on
jatkuvaa neuvottelua kanssakuljettajien kanssa, neuvottelua käydään ääni- ja
käsimerkein omat ajoaikeet muille viestittäen ja muiden aikeita itse seuraten.
Tätä tehdään hyvässä yhteisymmärryksessä, ei aggressiivisesti. Autoilusta
lieneekin tullut yksi sosiaalisen kanssakäymisen ja toinen toisensa
ymmärtämisen muoto. Tätä dialogikykyä toivoisi tietysti nyt politiikkaakin,
erityisesti Syyriassa mutta myös Jordaniassa.