Armas Salonen kirjoittaa maanviljelyksestä seuraavasti vuonna 1945
julkaistussa kirjassaan Kaksoisvirran maa eli kuvauksia ja kuvia Babylonian ja
Assyrian kulttuurista nuolenpäätekstien ja kaivaustulosten perusteella: ”varsinkin
eteläinen Kaksoisvirtainmaa, Babylonia, joka on syntynyt virtain mukanaan
kuljettamasta savimaasta, oli niin rehevää ja hedelmällistä, että siellä
maanviljelys itsestään muodostui tuottavimmaksi elinkeinoksi.”
Ohra oli Kaksoisvirtainmaassa yleinen viljakasvi. Salonen viittaa
historioitsija Herodotokseen, joka oli väittänyt Babylonian maan olevan
viljanviljelykseen kaikista sopivimman antaen säännöllisesti 200-, jopa
300-kertaisen sadon. Tämä oli tietysti liioittelua, kuten Salonen toteaa, mutta
siitä huolimatta babylonialaisten omien satopöytäkirjojen mukaan ohrasato oli
noin 13-kertainen, joka jo sinänsä osoitti todeksi ylistykset Babylonian maan
hedelmällisyydestä. Tosin hieman epäselväksi Salosen kirjasta jää se, mihin
tuotannon määrää verrattiin. Ohran ohella Babyloniassa kasvoi vehnää. Lisäksi
pelloilla viljeltiin seesamia, papuja, herneitä ja sinappia.
Käydessäni keväällä Irakin pohjoisosan Kurdistanin itsehallintoalueella
kiinnitin huomiota maaperän rehevyyteen. Ei ollut mitään syytä epäillä sen
hedelmällisyyttä sen enempää tänään kuin muinaisuudessa. Ei siis ole mikään
ihme, että maanviljelys keksittiin näillä suotuisan ilmanalan seuduilla noin
10000 vuotta sitten ja kastelujärjestelmät kehittyivät nopeasti niille
alueille, joissa vettä luonnostaan ei ollut riittävästi. Ruoka- ja ravintoturvallisuus
on tunnetusti yksi inhimillisen turvallisuuden perusulottuvuuksista.
Miten sitten on mahdollista, että suurin osa tämän alueen maista tuo nyt
valtaosan elintarvikkeista lännestä? Pienviljely on häviämässä, ruuan puute
lisääntyy ja nälkä kasvaa. Jos alussa viittasin Salosen teokseen, niin viljelyn nykyisestä vaiheesta kirjoittaa erinomaisen selvästi libanonilainen
Rami Zurayk juuri julkaistussa kolmannessa painoksessa kirjastaan Food, Farming,
and Freedom: Sowing the Arab Spring. Irakista tehtiin 20 vuodessa viljan
ylituottajasta viljan tuoja, jonka viljasta ja muusta ravinnosta tuodaan tällä
hetkellä jopa 80%. Syyrian ruokaturvallisuus oli yksi Lähi-idän parhaita ja
omavaraisimpia viime vuoteen asti, mutta tämän sodan jälkeen sekin lienee
lännelle otollinen valtio myydä ruokaa. Zuraykin mukaan tämä Lähi-idän
alue on tällä hetkellä maailman suurin ruoan tuoja ja yli 50% kulutetuista
kaloreista on tuontitavaraa. Mittavat maataloustuet Yhdysvalloissa ja EU:ssa
vääristävät pahiten maailman ruokakauppaa ja se on johtanut pienviljelyn
katastrofaaliseen kutistumiseen kehitysmaissa. Lukuisten pienviljelijöiden
elanto on mennyt, he ovat joutuneet muuttamaan suurkaupunkien
esikaupunkislummeihin eikä tarvitse ihmetellä, jos osa heistä altistuu
radikalisoitumiselle.
Kaikki tämä lisää inhimillistä turvattomuutta ja varmistaa sen, että
Lähi-idässä soditaan jatkossakin. Neoliberalismi, yksityistämisohjelmat,
kansainvälisen valuuttarahaston ja maailmanpankin ohjelmat muiden ohella tukevat
inhimillisen turvattomuuden kehitystä. Hedelmällinen maaperä ja suotuisa
ilmasto viljelykseen ei ole hävinnyt Kaksoisvirtainmaan ajoista mihinkään, vika
jokapäiväisen leivän puutteeseen löytyy jostakin muualta. Toki Syyriaa
koetellut kuivuus muutama vuosi sitten johti omalta osaltaan maanviljelyksen ja
maanviljelijöiden ahdinkoon, mutta kuten Zurayk osuvasti toteaa, siitä tuskin
voi syyttää maan hallintoa.