Syyrian solmu on kiristynyt reilun
vuoden ajan. Rauhanomainen kansannousu kääntyi kesän 2011 kuluessa aseelliseksi
kapinaksi, jonka tavoitteena on Assadin hallinnon kaataminen. Hallinnon turvautuminen
yksioikoisesti väkivaltaan oli yksi tekijä, joka lopulta johti sisällissotaan.
Assadilla oli kolmen kuukauden aikaikkuna viime keväänä uudistusten
toteuttamiseen, mutta se turvautui mielikuvituksettomasti kansannousun
kukistamiseen samalla tavalla, johon Bashar al-Assadin isä oli turvautunut
kolme vuosikymmentä sitten. Muslimiveljeskunta uhkasi hallintoa viitisen vuotta
Haman kansannousuun 1982 asti. Nämä muistikuvat ja tapahtumien samankaltaisuus kolmen
vuosikymmenen takaa ovat ohjanneet nykyhallinnon toimintaa kansannousun
kukistamisessa.
Hallinnon vastuu väkivallasta on
kiistaton, mutta vastuuta jakavat myös aseisiin tarttuneet kapinalliset.
Homsissa sijaitsevaa Baba Amrin kaupunginosaa ei olisi tuhottu helmikuussa
nähdyllä tavalla, mikäli aseelliset ryhmittymät eivät olisi käyneet siviilien
keskuudesta taistelua hallinnon joukkoja vastaan. Aseellisten kapinallisten
toiminta on ollut täysin muuta kuin siviilien suojelua, vaikka sitä sellaisena
on mielellään tarjottu arabikevään vahvassa vaikutuksessa edelleen elävälle
kritiikittömälle valtamedialle. Kapinallisten modus operandi on ollut maa-alueiden ja kaupunginosien valtaaminen
sekä iskut turvallisuusjoukkoja vastaan.
Hafez al-Assadista mainion elämänkerran
kirjoittanut Patrick Seale totesi hiljattain esitelmässään, että Syyrian
nykyhallintoa on horjutettu, mutta sen pystyssä pysyminen ei ole vielä uhattu.
Kansainvälinen yhteisö, erityisesti Yhdysvallat ja Ranska arabiliiton ohella,
ja ainakin Qatarin vielä toimiessa sen puheenjohtajana, on Syyrian eri oppositioiden
tavoin aliarvioinut hallinnon vastustuskyvyn. Historian valossa sen ei olisi
pitänyt olla yllätys. Vuosikymmenien kuluessa yhteen hitsattu turvallisuuskoneisto
eri instituutioineen, Ba’ath-puolue ja presidentti lähipiireineen muodostavat
kokonaisuuden, joka joko seisoo tai kaatuu yhdessä. Syyrian oppositiot eivät
vielä ole kyenneet tätä hallinnon tukijalkaa vakavasti horjuttamaan. Sitä ei
kaada myöskään kansainväliset saartotoimet, vaikka ne vaikeuttavat tavallisten
syyrialaisten elämää. Syyriassa ei leipä lopu ensimmäisenä, siitä pitävät
huolen varsin hyvin satoa tuottavat pellot ja viljelykset.
Syyrian solmua ei vielä ole avattu.
Ihmishenkiä on menetetty jo liikaa, eikä paluuta kansannousua edeltävään
Syyriaan ole. Syyria on konfliktissa ja konfliktiin on etsittävä ratkaisua.
Väkivallan hyväksyminen, oppositioidenkaan käyttämänä, ei edistä
konfliktinratkaisua. Syyrian ystävien Istanbulin kokouksessa antama tunnustus
Syyrian kansallisneuvostolle hämmästyttää. Samainen neuvosto lupasi maksaa
palkkaa kapinallisille, toisin sanoen se pyrkii kiihdyttämään aseellista
taistelua. Syyrian kansallisneuvoston tuki Syyriassa asuvien syyrialaisten
keskuudessa on edelleen rajattu – maasta muuttaneisiin ei niin vain luoteta. Sen
todellisesta edustuksellisuudesta ei ole mitään näyttöä. Erityisesti
länsimainen media on uhrannut objektiivisuutensa Syyrian tapahtumista
raportoitaessa ja valitettavinta siinä on se, että media näyttää helposti
ohjaavan myös kansainvälisen politiikan päätöksiä. Opposition esittämät väitteet
esitetään usein sellaisinaan todenperäisyyttä tarkistamatta; toisaalta
hallinnon raportointiin suhtaudutaan lähtökohtaisesti epäillen. Sumutusta on
tapahtunut sekä hallinnon että oppositioiden puolelta ja se on omiaan
tiukentanut Syyrian solmua.
Poliittinen ratkaisu, jossa
myönnytyksiä joutuvat tekemään sekä hallinto että eri oppositioryhmät, on
ainoa keino säästää ihmishenkiä ja estää rikokset ihmisyyttä vastaan. Kofi Annan on tehnyt erinomaista
työtä ja edistystä on nähtävissä. Väkivalta ei pääty 10. huhtikuuta, kuten YK
edellyttää, mutta sen asteittainen väheneminen edistää solmun aukaisua. Sen
lopullinen avautuminen edellyttää kansainvälisen yhteisön painostusta sekä
hallintoa että oppositioita kohtaan: vain kaikkien osapuolien pidättäytyminen
aseiden käytöstä voi johtaa poliittisten uudistusten alkuun. Kaaoksen varaan,
johon Syyria ilman konfliktinratkaisua joutuu, ei ihmisoikeuksia
eikä demokratiaa rakenneta.