Air Algerie

Air Algerien lento AH4016 laajarunkoisella Boeing 737-800 koneella Algerista Beirutiin on ongelmaton. Tosin jo menomatkalla muutamaa päivää aikaisemmin ihmettelin koneen tyhjyyttä; tai pikemminkin sitä, miksi niin suurta konetta käytettiin mitättömälle matkustajamäärälle. Tuntui melkein siltä, että mennen tullen koneessa oli enemmän henkilökuntaa kuin matkustajia. Henkilökunnan määrästä riippumatta palvelun tasosta ei voi tunnustusta antaa. Henkilökunta keskittyi hyvinvointiinsa lepäämällä suuren osan matkan aikaa penkeissä istuen. Ihan varma en ollut siitäkään, oliko kyseessä 737-800 vai 737-600 kone, sillä matkustaman turvaohjeiden mukaan kyseessä oli 600-sarjan tyyppi kun taas lentolipussa luki 800. Tällä nyt ei sinänsä mitään merkitystä ollut, mutta muuten kyseessä oli yksi niitä muistiin jääviä lentoja. Kone oli sisältä lievästikin ilmaistuna nuhjuinen, jopa suorastaan likainen ja tuoksui viemärille. Ruokahalu katosi paluulennolla, kun tarjottimella vaelteli pieniä muurahaisia. Air Algeriesta tuli elävästi mieleen afganistanilaisen Safi Airlinesin koneet, joilla muutaman kerran olen Kabuliin lentänyt. Mutta ei Safin koneissa sentään muurahaisia vaeltanut! Jäin miettimään sitä, että kuvasiko tuo kone ja lento Algeriaa. Afrikan mantereen maantieteellisesti suurin valtio ja lähes 40 miljoonaa asukasta. Runsaasti luonnonvaroja eli kaasua ja öljyä. Varallisuutta siis löytyy. Ehkä se heijastui siinä, että matkustajamäärällä ei oikeastaan ole väliä, mikäli periaatteen vuoksi jotakin reittiä halutaan lentää.

En tunne Maghrebia (Pohjois-Afrikka Egyptistä länteen), vierailin Algeriassa ensimmäistä kertaa. Tästä syystä lienen vertaillut jatkuvasti Algeriaa Mashreqiin (alueet Egyptistä itään eli Lähi-itä). Rakennustyyli pääkaupunki Algerissa on erilainen kuin Mashreqin pääkaupungeissa. Se on välimerellisemmän tuntuinen valkoisine rakennuksineen. Algeriassa puhuttu arabian murre eroaa Mashregin alueen murteista; tosin ranska kuulostaa edelleen olevan Algerian ykköskieli. Makuasioistahan ei voi kiistellä, mutta kyllä maghrebilaisella keittiöllä on vielä pitkä matka mashreqilaisen keittiön tasoon.

Algeria on poliisivaltio, vaikka pitkään voimassa ollut hätätilalaki poistettiin vuonna 2011 arabimaailman kansannousujen myötä. Maata hallitsee kenraalien ja turvallisuuspalveluiden verkosto, josta kansalaiset käyttävät nimitystä le pouvoir (valta). Käytännössä valta on pysynyt tällä verkostolla itsenäisyyden alusta lähtien, joten vallan kärkikaarti on jo ikääntynyt. Algeria on pysynyt suhteellisen suljettuna valtiona. Se ei myöskään ole mikään turistien ykköskohde Pohjois-Afrikassa. En voinut olla vertaamatta Algeriaa Syyriaan, vaikka vertailu ei välttämättä ole aina hedelmällistä. Kuhunkin maahan, kulttuuriin ja valtioon sekä sen väestöön pitää tutustua ennakkoluulottomasti alueen ja kansan omista lähtökohdista lähtien.

Itsenäisyyssodan luomaa kansallista identiteettiä vaalitaan.

Lähihistorian kokemukset lienevät ainakin osittain perusteltuja syitä sulkeutuneisuuteen ja samalla myös varauksellisuuteen ulkopuolisia kohtaan. Irtautuminen verisen sodan jälkeen Ranskasta vasta vuonna 1962 on vielä hyvin vanhemman sukupolven muistissa. Itsenäisyyssota, tai thawra (vallankumous), kuten algerialaiset sitä itse kutsuvat, kesti lähes 10 vuotta. Samanaikaisesti käytiin sisällissotaa eri algerialaisten osapuolten kesken, tai lähinnä ranskanmielisten algerialaisten ja Ranskaa vastustavien välillä. Kansallinen vapautusrintama (National Liberation Front, FLN), joka oli itsenäisyyssodan käynnistäjä, on pysynyt vallassa siitä lähtien. Ranska yritti väkivaltaisin, välillä raakalaismaisin ottein pitää kiinni Algeriasta. Yksi käsittämättömimpiä ranskalaisten tekoja oli noin kahden miljoonan algerialaisen pakkosiirto maan sisällä! Itsenäisyyssodan arvioidaan vieneen hengen noin miljoonalta algerialaiselta vuosina, jolloin Algerian väkiluku oli vain noin neljäsosa nykyisestä eli 10 miljoonaa.

Pääkaupunki Algerin vanha linnoituksen alue Kasba (yksi UNESCOn maailmanperintökohteita Damaskoksen vanhan kaupungin tavoin) oli yksi itsenäisyyssodan keskeisimpiä näyttämöitä, ja sodan kulkuun liittyviä tapahtumia ja muistoja löytyy lähes jokaisesta kadunkulmasta. Sen kapeat, pimeät ja sokkeloiset kujat tarjoavat otolliset olosuhteet sissisodalle. Noin 30 vuoden itsenäisyyden jälkeen Kasbassa taisteltiin jälleen. Siitä tuli hallintoa vastaan taistelevien islamistien tukikohta Algerissa lähes 10 vuotta kestäneessä sisällissodassa. Islamistien voitto parlamenttivaalien ensimmäisellä kierroksella oli liikaa. Toista kierrosta ei järjestetty, armeija kaappasi vallan ja syrjäytti presidentin. Tuloksena sota, jossa eri arvioiden mukaan 50000 - 100000  menetti henkensä algerialaisten tappaessa toisiaan. Islamistit jakautuivat useampiin ryhmittymiin, radikaaleimmat tavoittelivat jopa islamilaista kalifaattia, mutta hävisivät lopulta sodan. Sisällissodasta lähtien turvallisuuskoneisto on pitänyt huolta, että islamistit eivät pääse enää uhkaamaan. Yleinen armahdus on ollut osa sovintoprosessia, vaikka sitä on arvosteltu siitä, että se on samalla mahdollistanut rikoksiin ihmisyyttä vastaan syyllistyneiden hallinnon joukkojen rankaisemattomuuden.

Kasba - itsenäisyys- ja sisällissodan yksi näyttämö Algerissa.

Hallinto pitää kovaa turvallisuutta oikeutettuna, koska se esti islamistien voiton sisällissodassa. Todellisuudessa Algeria lienee onnistunut ostamaan aikaa, mutta mikäli aikalisää ei käytetä oikein hyväksi yhteiskunnan uudistamiseen, niin kovan turvallisuuden luoma tunne jää valheelliseksi. Mikäli maan luonnonrikkauksiin perustuvaa varallisuutta ei kyetä jakamaan yhteiskunnan kaikille tasoilla köyhyyden ja työttömyyden kitkemiseksi aina siten, että se tuntuu Algerin Kasbahissa, niin turvallisuuden tunteen valheuni häviää karuksi heräämiseksi uusiin kansannousuihin.

Osa islamistisista toimijoista järjestäytyi poliittisiksi puolueiksi samalla kun pieni ja radikaali osa on kytkeytynyt osaksi Pohjois-Afrikan al-Qaidaa. Islamilainen pelastusrintama (Islamic Salvation Front, ISF), sisällissodan tunnetuin islamistipuolue, on pysynyt kiellettyjen listalla. Viime vuoden tapahtumat Malissa, terroristien isku Algerian koillisosassa sijaitsevaan Amenasin kaasuntuotantolaitokseen tammikuussa 2013 ja Libyan tilanne kertovat kaikki siitä, että radikaalit islamistit toimivat laajalla mutta vähän asutulla alueella Pohjois-Afrikassa hyödyntäen milloin mittaamatonta saharaa, milloin vuoristoisempia alueita. Pari päivää sitten Algerian turvallisuusviranomaiset tappoivat helikopteri-iskulla Algerian alueella liikkuneen Pohjois-Afrikan al-Qaidan kolmosjohtajan. Epävakautta lisäävät myös Algerian ja Marokon tulehtuneet suhteet Länsi-Saharan suhteen. Ei ole myöskään mahdotonta, että myös alueen hallitukset käyttävät islamistisiksi leimattuja puolisotilaallisia ryhmiä etujensa ajamiseksi alueella, joka on räjähdysherkempi luonnonrikkauksista käytävän kilpailun kuin al-Qaidan vuoksi.

Mutta koska en edelleenkään voi olla vertaamatta Algeriaan Mashreqiin ja täsmällisemmin ottaen Syyriaan, niin väistämättä mieleen nousee kysymyksiä Algerian ja Syyrian sisällissotien yhtäläisyyksistä - myös mahdollisen lopputuloksen suhteen. Molempia valtioita yhdistää Ranskan hallinnon perintö - ja sitä myötä myös hallinnon voimankäyttöön perustuva hallintomalli. Algeria oli osa Ranskaa, Syyria sen mandaatti. Sekä Algeriassa että Syyriassa sisällissodat ovat asemoituneet islamistien ja autoritaaristen hallintojen välisiksi yhteenotoiksi. Alkuasetelmat sisällissotiin olivat erilaiset - Algeriassa islamistien vaalivoitto, Syyriassa oikeutettu kansannousu yhteiskunnallisten uudistusten puolesta - mutta sodan kuluessa rintamalinjat ovat samankaltaistuneet. Järjetön ja silmitön raakuus leimaa kumpaakin sotaa. Puolisotilaalliset ryhmittymät yhtälailla sekä hallintojen että kapinallisten puolella ovat syyllistyneet massamurhiin molemmissa sisällissodissa. Erojakin löytyy. Siinä missä Syyria on väestöllisesti hyvin heterogeeninen, Algeria on huomattavasti yhtenäisempi. Se on käytännössä sunnimuslimimaa. Algerian sodassa ei myöskään ollut Syyrian sodan alueellista ulottuvuutta. Algerian sota oli enemmän aito sisällissota kuin Syyrian sota.

Algeriassa kova turvallisuus voitti, yleinen armahdus mahdollisti sodan osapuolten paluun yhteiskuntaan. Kysymys kuuluukin, että ollaanko Syyriassa matkalla kohti kovan turvallisuuden voittoa? Syyrian hallinto on opiskellut huolellisesti Algerian kokemuksia sen omien aikaisempien kansannousujen kokemusten lisäksi. Myöskin YK:n ja Arabiliiton erityisedustajalla Lakhdar Brahimilla on algerialaisena erinomainen mahdollisuus kokemusperäiseen vertailuun sisällissodista. Hän voi hyödyntää sitä rauhan saavuttamisessa. Algerialaiset valtaosin väsyivät ja kyllästyivät sisällissotaan. Kyllästyminen näkyy edelleen, suurin osa heistä kyselyiden mukaan vierastaa edelleen uskonnon ja politiikan yhdistämistä. Se tiedetään kokemuksesta tulenaraksi yhdistelmäksi. Syyrian hallinto lienee vakuuttunut, että sota on sotimalla voitettavissa Algerian esimerkin tavoin. Myös syyrialaisten sotaväsymys mahdollisesti edesauttaa tätä lopputulosta.

Vanha viisaus siitä, että voittamalla sota ei voiteta rauhaa, pitää edelleen paikkansa. Rauhan voittaminen vaatii eri menetelmiä. Yleinen armahdus Algerian malliin on välttämätön yhteiskunnan jälleenrakentamiseksi myös Syyriassa. Yhtälailla, pluralistisempi poliittinen osallistuminen on välttämätön, tässä voi seurata myös Algerian esimerkkiä. Mikäli sodan lopputulos ei mahdollista kansallista sovintoprosessia ja luottamuksen jälleenrakentamista, niin voiton hedelmät ovat mätiä jo kypsyessään. Sota voittamalla saadaan aikalisää Algerian malliin, mutta jos valtaa jää edelleen pitämään hämärä le pouvoir, niin tulos jää keskeneräiseksi niin Algeriassa kuin Syyriassa. Ongelmat siirtyvät ratkaisun sijasta tulevaisuuden epävakauksiksi.