Brittien tai ranskalaisten
mandaattiajan tekemisistä Lähi-idässä lukeneena ei voi kuin hämmästellä sitä
tietämättömyyttä, jolle näiden valtioiden Lähi-idän politiikka näyttää perustuneen.
Tietämättömyys heijastuu erityisesti politiikassa, sillä tietoa ja kokemusta
alueelta on toki ollut runsaasti. Arkeologista tutkimusta oli tehty pitkään ja ainakin
osittain Vanhan testamentin pohjalta syntynyt kiinnostus Lähi-itää kohtaan oli
suurta. Nykyaikaan verrattuna yllättävän monilla brittimandaattihallinnon
virkamiehillä oli pitkä työkokemus alueelta ja paikallisten kielten, tai
ainakin arabian, kielitaito. Tietoa ja kulttuurista erityisosaamista ja
tuntemusta siis löytyi, mutta miksi se ei näkynyt poliittisessa
päätöksenteossa?
Al-Quds yliopiston rehtori Sari
Nusseibeh panee brittien Lähi-idän osaamisen ja tuntemuksen matalaksi
kirjassaan Once upon a Country, jossa
hän toteaa mandaattihallinnon vastineen vuoden 1929 levottomuuksiin
Länsimuurilla olleen antamalla maan 'tulvia' sotilaita ja lähettämällä sen
jälkeen paikalle ratkaisua etsimään 'asiantuntijoita', joilla ei ollut hitustakaan
käsitystä vallitsevasta tilanteesta. Tätä ensin sotilaat, sitten
'asiantuntijat' mallia toistettiin sitten lukemattomia kertoja uusien kriisien
myötä, ja vähintään yhtä masentavin seurauksin joka kerta. Ja aika usein sitä
toistetaan vieläkin.
Kauaskantoisia päätöksiä ja sopimuksia
tehtiin aina sen hetkisen tilanteen sanelemana, ei pitemmän aikavälin
seurauksia ajatellen. Tilanne ei ole muuttunut mandaattiajan jälkeen. Siinä,
missä Iso-Britannia ja Ranska heiluttivat suurvaltatahtipuikkoa Lähi-idässä ennen
toista maailmansotaa, Yhdysvallat otti tämän roolin sodan jälkeen ja
viimeistään Iso-Britannialla ja Ranskalle nöyryyttävän Suezin kriisin jälkeen.
USA sekaantui siekailematta vallankaappauksiin niin Syyriassa kuin Iranissa. Ei
tietysti ole mikään yllätys, että öljystä tuli Yhdysvaltojen Lähi-idän
politiikkaa ohjaava tekijä Israelin varauksettoman tukemisen rinnalla. Ns.
terrorismin vastainen sota nosti Yhdysvaltain politiikan Lähi-idässä uusiin
älyttömyyden sfääreihin. Siitä tuli sotapolitiikkaa. 9/11 terroristit olivat
lähtöisin Yhdysvaltojen strategisesta kumppanimaasta Saudi-Arabiasta, jossa
Obama on juuri nyt vieraillut Yhdysvaltojen Iranin ja Syyrian politiikasta
ärtynyttä kuningaskuntaa tyynnyttelemässä, ja se kostettiin Afganistaniin
hyökkäyksen lisäksi miehittämällä Irak ilman YK:n turvallisuusneuvoston
hyväksyntää. Kuriositeettina mainittakoon, että Obaman Saudi-vierailulla
ihmisoikeuskysymykset eivät nousseet agendalle, koska se oli jo täynnä muuta
asiaa. Se, missä ihmisoikeudet nousevat kynnyskysymykseksi, ei näytä riippuvan
niinkään ihmisoikeuksien todellisesta tilasta, vaan siitä, mistä maasta on
kysymys ja miten ihmisoikeuskysymyksestä voidaan tehdä poliittinen kysymys.
Yhdysvaltojen Irakin sotapolitiikan laskua
maksetaan vieläkin, se on vaikuttanut välillisesti myös Syyrian sodan
kehitykseen. Sadat tuhannet ihmiset menettivät henkensä joko suoraan tai
välillisesti, yhteiskunnan sosiaalinen koheesio hajotettiin,
elintarviketuotannon omavaraisuus tuhottiin ja koko valtion tulevaisuus
vaarannettiin. Saddam Hussein oli itsevaltainen ja brutaali diktaattori, mutta
se ei voinut olla hyökkäyksen motiivi, sillä Yhdysvalloilla on ollut ja on
edelleen yhtälailla itsevaltaisia hallitsijoita kumppaneina. Ja yksi heistä oli
juuri sama Saddam Hussein, joka Irakin ja Iranin välisen sodan aikana kyllä
kelpasi Yhdysvalloille kumppaniksi. Näissä kumppanuuksissa ihmisoikeudet eivät
ole nousseet kynnyskysymykseksi. Jälkeenpäin on tunnustettu, että miehitys ja
hyökkäys tehtiin väärän tiedon ja tietoisesti vääristellyn tiedusteluaineiston
varassa. Lisäksi on myönnetty, sotapolitiikassa öljyllä oli ratkaiseva rooli.
Tietoon liittyy läheisesti ymmärrys,
joka tietysti syntyy sekä tiedon että kokemuksen tuloksena. Ymmärtämättömyys
suurvaltojen Lähi-idän politiikassa askarruttaa - varsinkin kun se
ymmärtämättömyys tappaa ihmisiä ja polkee ihmisoikeuksia sekä kansainvälisen
oikeuden periaatteita. Pohdiskelen näitä kysymyksiä omassa keskeneräisessä
tutkimuksessani. Joitakin johtopäätöksiä on varsin helppo tehdä, vaikka
yksityiskohtaisempaa analyysia vielä saakin odottaa tutkimuksellisen tiedon ja
poliittisen päätöksenteon suhteesta. Lähi-idästä on tietoa ja ymmärrystä paljon
sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Huippututkijoita ja tunnustettua sekä
arvostettua tutkimusta löytyy, olipa kyse sitten nykyisyydestä tai
muinaisuudesta. Lähi-idän ymmärtämisen motiivi lienee ollut yksi suomalaisen
Wallininkin tavoitteista hänen tutkimusmatkoillaan 1800-luvulla. Tiedon ja
kokemuksen lisäksi on kulttuurista osaamista, ajatus- ja kokemusmaailman
käsittämistä sekä kielitaitoa. Ydinongelmaksi näyttääkin nousevat tiedon ja
politiikan tekemisen kohtaamattomuus.
Tutkimukseen on tietysti myös
suhtauduttava kriittisesti, ei kaikki tietona esitetty ole totta ja
asiantuntijoina esiintyvät erehtyvät enemmän kuin usein. Tutkimuksen ydin on
kärsivällisessä totuuden jyvien seulomisessa akanoista tutkijayhteisön
vuosikymmeniä ja -satoja kestävän oppimisen ja erehtymisen kautta. Kriittisyys
on yksi tutkimuksen perusolemuksista, samoin nöyryys ja erehtymisen tunnustaminen.
Tutkijat eivät ole oikeassa olijoita eikä sellaisena pyri esiintymään. He ovat
etsijöitä, jotka monen tekijän kokonaisuudesta pyrkivät löytämään sen, minkä
voivat osoittaa pitävän paikkansa ja joka saa muun tutkijayhteisön hyväksynnän.
Nykyisin löytyy yhä enemmän ja enemmän
poliittisesti orientoitunutta tutkimusta, tiettyihin poliittisiin suuntauksiin
kytkeytyneitä ajatushautomoita tai valtion ohjaamaa sektoritutkimuksen omaista
tutkimusrahoitusta. Se kytkee tutkimuksen objektiivisuutta kyseenalaistavalla
tavalla joko johonkin poliittiseen suuntaukseen tai valtion politiikan
tekemiseen. Tehdään tutkimusta, jota leimaa hallitusohjelman tukeminen.
Asiantuntijoiksi itseään kutsuvista tulee sektoritutkimuksen palveluksessa
hallituksen politiikan ja valtionhallinnon sätkynukkeja. Tehdään kumileimasintutkimusta
tutkimuksen nimissä.
Kyllä poliittiset päätöksentekijät
tietävät, että tutkittua tietoa on ja sitä löytyy. En usko sen käyttämättä
jättämisen johtuvan siitä, että tietoa ei haluta käyttää. Pikemminkin syy on
siinä, että suurvaltojen päätöksentekoa, olipa kyseessä Lähi-itä tai mikä muu
alue tahansa, ei ohjaa mahdollisen oikeaan ja kestävään toimintaan pyrkiminen
vaan yksinkertaisesti omien sen hetkisten, kuviteltujen tai todellisten, etujen
ajaminen ja edistäminen. Politiikkaa kuvaa lyhytnäköisyys samalla kun tutkimus
ajaa pitkän tähtäimen raiteilla. Politiikan tekeminen ei perustu ymmärrykseen,
vaan etujen ajamiseen. Politiikan tekemisen institutionaalinen muisti on
sidottu joko presidentin tai hallituksen toimikauteen. Jos vielä virkamiehistö
joidenkin maiden tavoin vaihtuu samaa vauhtia hallituksen tai presidentin kanssa,
pyörää joudutaan keksimään joka kerta uudestaan.
Carne Ross valittaa perustellusti
kirjassaan Independent Diplomat:
Despatches from an Unaccountable Elite, että diplomaatit ovat yleensä liian
lyhyitä aikoja sijoituspaikoissaan, ainoastaan vähemmistö heistä hallitsee
paikallisia kieliä ja heidän mukavuuden halunsa panee heidät keskellä expattien enklaavia, jolloin heidän
yhteytensä paikalliseen väestään jäävät vähäisiksi. Tämä tilanne ei ole
hedelmällinen ymmärryksen lisääntymiselle.
Kirjoista löytyy valtavasti arvokasta
ja ymmärrystä lisäävää tietoa myös silloin, kun Lähi-idästä on kysymys; kirjat
vain taitavat olla nykypoliitikoille, jopa ehkä heidän avustajakunnilleen,
liian paksuja, ettei välillä jopa liian vaikealukuisia. Raportteja ehditään
lukea, jos ne ovat korkeintaan parin sivun mittaisia ja riittävän harvalla
rivivälillä kirjoitettuja. Siltä pohjalta on vaikea tehdä tietoon perustuvaa
politiikkaa. Hyvä matka, suuntautui se mihin tahansa, alkaa kirjakaupasta.
Jälkiviisaus on helppoa. Ei ole
mitenkään varmaa, miten paljon älykkäämpi Lähi-idän politiikka olisi muuttanut
Lähi-itää. Näyttäisikö se erilaiselta? Jotakin ehkä tunnustetuista
epäonnistumisista olisi hyvä oppia. Tutkijayhteisön ja poliittisten päättäjien
on lähestyttävä tasavertaisesti toisiaan ilman, että tutkimuksen tekemisen itsenäisyys
vaarantuu. Yhteistyö tuo poliittiseen päätöksentekoon sitä ymmärrystä ja
tietoa, joka on olemassa - mutta joka käyttämättömänä saa poliittisen
päätöksenteon näyttäytymään tyhmänä, ajoittain jopa tuhoisana.
***
 |
| Orontes-joessa Hamassa sijaitsevat Noria-vesipyörät kuvaavat osuvasti ajan kulkua. Aika kulkee vesipyörien tapaan vääjäämättömästi eteenpäin - ja hyvä niin. |
Ensimmäisessä Walla-postauksessa tasan kaksi vuotta sitten 31.3.2012
kirjoitin Lähi-itää Lontoosta-aiheesta. Tämän viimeisen postauksen myötä
kirjoituksia kertyi kaikkiaan 77, joka on hyvä luku päättää tämän Wallan
elinkaari. Yksittäisistä aiheista Syyria ja sen tilanne on ollut useimmiten
kirjoitusten aiheena, mutta kirjoituksia on myös Jordaniasta ja Libanonista
muiden aiheiden ohella. Lähi-idästä voi kirjoittaa aina,
yhtälailla kuin Lähi-idästä ei voi lähteä palaamatta sinne takaisin.
Kirjoittaminen muilla foorumeilla Lähi-idästä jatkuu. Ja kuten totesin, täältä
lähdetään tänne palataksemme. Lämpimät kiitokset kaikille Wallan lukijoille!