28. elokuuta 2012

Terveiset Tampereelta


Suomen toinen Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tutkimuksen tieteellinen kokoontuminen järjestettiin viime viikonloppuna Tampere-talon erinomaisissa tiloissa. Viime vuonna pidetyn Helsingin kokoontumisen tavoin kollokvio keräsi noin 120 osallistujaa, mikä kertoo Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tutkimuksen kiinnostavuudesta suomalaisten tutkijoiden ja opiskelijoiden keskuudessa. Opiskelijoiden aktiivisuudesta kertoo myös hiljattain perustettu Lähi-idän opiskelijat ry.

Helsingin yliopisto on lisännyt modernin Lähi-idän tutkimuksen suuntautumisvaihtoehdon perinteisen seemiläisten kielten ja kulttuurien linjan lisäksi Lähi-idän tutkimuksen linjaan. Se on tarpeellinen lisä aikaisemmin tarjolla olleisiin Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan opintoihin. Varsinkin kun siinä ei rikota sitä hyvää ja välttämätöntä perinnettä, joka edellyttää jonkin seemiläisen kielen taitoa siitä huolimatta, että varsinaisesti ei niiden tutkimukseen syvennykään. Arabian kielen tai muiden seemiläisten kielten osaaminen on välttämättömyys Lähi-idän tutkimukselle ja asiantuntemukselle.

Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tutkimuksen kollokvio kerää poikkitieteellisesti koolle tutkijat, jotka tekevät alueeseen liittyvää tutkimusta joko Suomen yliopistoissa tai ulkomailla. Tampereen kokoontuminen osoitti selvästi, että Suomessa perinteisesti vahvalla Lähi-idän tutkimuksella ja opiskelulla on lupaava ja laajapohjainen tulevaisuus. Seuraavan kerran kokoontunemme Turussa kesällä 2014. Vuonna 2013 osallistumme Lundissa pidettävään pohjoismaisen Lähi-idän tutkimuksen seuran konferenssiin.

Mitkä olivat sitten Tampereen terveiset? Vierailevien luennoitsijoiden pääluennot kattoivat hyvin lähes koko arabiankielisen Pohjois-Afrikan sekä Levantissa Syyrian. Kollokvion pääteema liittyi ymmärrettävästi vuoden 2011 murrostapahtumien arviointiin. Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka on sananmukaisesti historiallisessa tienhaarassa eikä vielä pystytä arvioimaan selvästi, mihin matka tästä tienhaarasta kulkee. Matka alueen eri mailla kulkenee hieman eri suuntiin, mutta yleisväri näyttää aikaisempaa islamistisemmalta Pohjois-Afrikassa Tunisiasta Egyptiin. Sitä ei pidä tulkita uhaksi vaan pikemminkin luonnolliseksi kehitykseksi arabinationalismin ja autoritaarisuuden vuosikymmenten jälkeen. Huolestuneita äänenpainoja kyllä kuultiin siitä, mihin se mahdollisesti konservatiivisimmissa muodoissa voi johtaa esimerkiksi naisten asemaa ajatellen.

Olisi oikeastaan aika yllättävää, jos uskonnollisemman yhteiskuntamallin vuoro ei olisi nyt. Tähän viittasi myös Arab Reform Initiativen Salam Kawakibi esitelmässään Syyriasta. Hänen mukaansa on ollut virheellinen tulkinta pitää esimerkiksi syyrialaista yhteiskuntaa maallisena, vaikka se virallisesti valtiona sellainen on ollutkin. Jopa joillekin alueen asukkaille uskonnollisten puolueiden menestyminen on tullut yllätyksenä, kuten Slimane Hachi esitelmöidessään Algeriasta totesi. Uskonnoilla on ollut syyrialaisten keskuudessa vahva sija virallisesta politiikasta huolimatta. Kriisien aikana uskonnon merkitys korostuu, sehän nähtiin selvästi myös Jugoslavian hajoamisprosessissa. Henkilökohtaista ja yhteisöllistä turvaa haetaan syvään juurtuneista perinteistä, jotka ovat paljon vanhempia ja vahvempia kuin nykyiset valtiojärjestelmät hallintojärjestelmineen ja rajoineen. Valtiojärjestelmät jäävät aina toiselle sijalle keinotekoisina luomuksina sen aidon kokemisen rinnalla, joka ihmisissä on ja jota he kokevat. Se ohjaa myös ihmisten käyttäytymistä (kenen joukoissa seisot) hädän hetkellä.

Jotkut Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maista ovat nykyisessä tienristeyksessä ajaneet täyden kolarin. Libyan sota, johon Nato osallistui siviilien suojelun nimissä sen vaadittua noin 1000-2000 kuolonuhria, vaati lopulta arviolta noin 30 000 ihmisen hengen. Syyrian sisällissota on nyt jo vaatinut yli 20 000 ihmisen hengen eikä loppua ole näkyvissä. Minkään valtion kansannousu ei ole ollut pelkästään sen sisäinen asia, vaikka kansannousut kansalaisten hyvin oikeutetuista tarpeista nousikin. Suurvalloilla on ollut öljyn löytymisestä lähtien alueella niin suuri panos, että se vaikuttaa kaikissa tilanteissa. Globaalia valtataistelua käydään tulenaralla alueella, jonka sydämeksi nyt lähes kaikkien jakolinjojen keskellä oleva Syyria on joutunut. Valitettavinta kaikessa on se, että tulevat ratkaisut, tai tie niihin, ei välttämättä auta ensisijaisesti ratkaisemaan alueen ihmisten perusongelmia kuten nuorisotyöttömyyttä, nälkää ja arvottomuuden tunnetta, jotka ovat luoneet kipinän muutoksille.

Nämä ovat kaikki niitä kysymyksiä, joita Tampereen terveisinä pohdittiin. Akateemista yhteisöä ja tutkimusta tarvitaan entistä enemmän myös Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan osalla. Sen tehtävänä on mennä pintaa syvemmälle, analysoida ja pitää ääntä niistäkin asioista, jotka eivät aina politiikan tekijöitä tai hallintojen virkamiehistöjä miellytä. Objektiivisuuteen tutkimuksessa pyritään aina, vaikka tutkijat ihmisinä eivät koskaan siihen pääsekään. Mahdollisuudet objektiivisuuteen ovat tutkijoilla kuitenkin poliittisia päätöksentekijöitä paremmat siitä yksinkertaisesta syystä, että tutkimuksella ei tarvitse yrittää miellyttää ketään sen enempää kuin kerätä ääniäkään. Jo yksin tästä syystä Tampereen kaltaisia tapaamisia tarvitaan.

19. elokuuta 2012

Viljaa vailla


Armas Salonen kirjoittaa maanviljelyksestä seuraavasti vuonna 1945 julkaistussa kirjassaan Kaksoisvirran maa eli kuvauksia ja kuvia Babylonian ja Assyrian kulttuurista nuolenpäätekstien ja kaivaustulosten perusteella: ”varsinkin eteläinen Kaksoisvirtainmaa, Babylonia, joka on syntynyt virtain mukanaan kuljettamasta savimaasta, oli niin rehevää ja hedelmällistä, että siellä maanviljelys itsestään muodostui tuottavimmaksi elinkeinoksi.”

Ohra oli Kaksoisvirtainmaassa yleinen viljakasvi. Salonen viittaa historioitsija Herodotokseen, joka oli väittänyt Babylonian maan olevan viljanviljelykseen kaikista sopivimman antaen säännöllisesti 200-, jopa 300-kertaisen sadon. Tämä oli tietysti liioittelua, kuten Salonen toteaa, mutta siitä huolimatta babylonialaisten omien satopöytäkirjojen mukaan ohrasato oli noin 13-kertainen, joka jo sinänsä osoitti todeksi ylistykset Babylonian maan hedelmällisyydestä. Tosin hieman epäselväksi Salosen kirjasta jää se, mihin tuotannon määrää verrattiin. Ohran ohella Babyloniassa kasvoi vehnää. Lisäksi pelloilla viljeltiin seesamia, papuja, herneitä ja sinappia.

Käydessäni keväällä Irakin pohjoisosan Kurdistanin itsehallintoalueella kiinnitin huomiota maaperän rehevyyteen. Ei ollut mitään syytä epäillä sen hedelmällisyyttä sen enempää tänään kuin muinaisuudessa. Ei siis ole mikään ihme, että maanviljelys keksittiin näillä suotuisan ilmanalan seuduilla noin 10000 vuotta sitten ja kastelujärjestelmät kehittyivät nopeasti niille alueille, joissa vettä luonnostaan ei ollut riittävästi. Ruoka- ja ravintoturvallisuus on tunnetusti yksi inhimillisen turvallisuuden perusulottuvuuksista.

Miten sitten on mahdollista, että suurin osa tämän alueen maista tuo nyt valtaosan elintarvikkeista lännestä? Pienviljely on häviämässä, ruuan puute lisääntyy ja nälkä kasvaa. Jos alussa viittasin Salosen teokseen, niin viljelyn nykyisestä vaiheesta kirjoittaa erinomaisen selvästi libanonilainen Rami Zurayk juuri julkaistussa kolmannessa painoksessa kirjastaan Food, Farming, and Freedom: Sowing the Arab Spring. Irakista tehtiin 20 vuodessa viljan ylituottajasta viljan tuoja, jonka viljasta ja muusta ravinnosta tuodaan tällä hetkellä jopa 80%. Syyrian ruokaturvallisuus oli yksi Lähi-idän parhaita ja omavaraisimpia viime vuoteen asti, mutta tämän sodan jälkeen sekin lienee lännelle otollinen valtio myydä ruokaa. Zuraykin mukaan tämä Lähi-idän alue on tällä hetkellä maailman suurin ruoan tuoja ja yli 50% kulutetuista kaloreista on tuontitavaraa. Mittavat maataloustuet Yhdysvalloissa ja EU:ssa vääristävät pahiten maailman ruokakauppaa ja se on johtanut pienviljelyn katastrofaaliseen kutistumiseen kehitysmaissa. Lukuisten pienviljelijöiden elanto on mennyt, he ovat joutuneet muuttamaan suurkaupunkien esikaupunkislummeihin eikä tarvitse ihmetellä, jos osa heistä altistuu radikalisoitumiselle.

Kaikki tämä lisää inhimillistä turvattomuutta ja varmistaa sen, että Lähi-idässä soditaan jatkossakin. Neoliberalismi, yksityistämisohjelmat, kansainvälisen valuuttarahaston ja maailmanpankin ohjelmat muiden ohella tukevat inhimillisen turvattomuuden kehitystä. Hedelmällinen maaperä ja suotuisa ilmasto viljelykseen ei ole hävinnyt Kaksoisvirtainmaan ajoista mihinkään, vika jokapäiväisen leivän puutteeseen löytyy jostakin muualta. Toki Syyriaa koetellut kuivuus muutama vuosi sitten johti omalta osaltaan maanviljelyksen ja maanviljelijöiden ahdinkoon, mutta kuten Zurayk osuvasti toteaa, siitä tuskin voi syyttää maan hallintoa.

12. elokuuta 2012

Turvattomuutta turvallisuudesta


Arabimaailman inhimillisen kehityksen raportti vuodelta 2009 määritteli, että inhimillinen turvallisuus (human security) on vapautta niistä jatkuvista, pitkittyneistä ja kokonaisvaltaisista uhista, joita vastaan ihmiset ovat suojattomia. YK:n pääsihteeri Boutros Boutras Ghali käytti termiä ensimmäisen kerran vuonna 1992 kehottaen kokonaisvaltaiseen inhimillisen turvallisuuden lähestymistapaan, joka vastaisi konflikteja synnyttäviin olosuhteisiin mukaan lukien taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset kysymykset. Inhimillisen kehityksen raportti 1994 kiteytti inhimillisen turvallisuuden vapaudeksi elää vapaana pelosta ja puutteesta. YK:hon perustettiin inhimillisen turvallisuuden yksikkö. Kanada ja Japani nostivat inhimillisen turvallisuuden osaksi ulkopolitiikkaansa. Myös Suomi edisti inhimillisen turvallisuuden ajattelua EU-puheenjohtajakaudellaan. Inhimillisen turvallisuuden keskiöön nostettiin ihminen ja yhteisöt valtiokeskeisen turvallisuuden sijasta. Yksilön ja yhteisöjen vapaus pelosta ja puutteesta estää tehokkaimmin niiden olosuhteiden syntymistä, jotka synnyttävät väkivaltaa.

Inhimillisen turvallisuuden ajattelun ja toimeenpanon kehittyminen kompastui 9/11 iskujen johtamaan kovan turvallisuusajattelun maihinnousuun ja aggressiiviseen levittämiseen presidentti Bushin kaudella, jolloin vastakeinoksi todellista tai kuviteltua vihollista vastaan otettiin puolustusbudjettien kasvattaminen, tiedustelukeinojen tehostaminen, asejärjestelmien kehittäminen, asekauppa ja kumppanimaiden kyllästäminen turvallisuutensa (ja Yhdysvaltojen) turvallistamiseksi sekä vakauden säilyttämiseksi. Tämä politiikka on jättänyt jälkeensä lähinnä savuavia raunioita Afganistanissa ja Irakissa, lisännyt inhimillistä turvattomuutta ja luonut niitä olosuhteita, joista poliittinen väkivalta ja sodat ammentavat voimaa. Tämä turvallisuusoppi ei turvannut läheisimpiä kumppanimaita Lähi-idässä. Egyptin ja Tunisian hallitsijat kaatuivat sotilasavusta, neuvonantajista, koulutusohjelmista ja aseista huolimatta.

Inhimillinen turvattomuus eli ihmisten toivoton elämä sekä pelossa että puutteessa, työttömyys, arvottomuuden kokemus, ruuan puute, korruptio ja poliisin pelko loivat ne olosuhteet, jotka sytykkeen saatuaan leimahtivat hallintoja kaataviksi vallankumouksiksi. Alle 25-vuotiaiden työttömyys on joissakin Lähi-idän maissa aina 50% yltävä, hallintojärjestelmät olivat korruptoituneita siirtäen maiden varallisuuden pienen hallinto- ja liikemieseliitin käsiin. Tyytymättömyyden ilmaisuja vastaan oli vuosikymmenien kuluessa kehitetty orwellimaiset tiedustelu- ja valvontajärjestelmät.

Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan autoritaariset hallinnot perustivat, ja jotkut perustavat edelleen, harvainvaltansa kovan turvallisuuden järjestelmään. Siihen kuuluu oleellisena osana asekaupan lisäksi kokonaiset turvallisuusalan koulutusohjelmat, neuvonantajat ja yksityisten turvallisuuspalveluja myyvien yritysten käyttö. Siihen liittyvät myös yhteiset sotaharjoitukset. Toukokuun lopulla Jordania isännöi Yhdysvaltojen johtamaa Eager Lion-sotaharjoitusta, johon osallistui Persianlahden yhteistyöneuvoston monarkioiden ohella yhteensä parikymmentä maata. Harjoituksen painopiste oli erikoisjoukkojen toiminnassa kansainvälistä terrorismia ja rikollisjoukkoja vastaan. Suomeksi sanoen Yhdysvaltojen johdolla harjoiteltiin kansannousujen kuriin pistämistä. Amerikkalaisanalyytikon mukaan tavoitteena oli vakuuttaa Persianlahden monarkiat ja Jordanian kuningas siitä, että Yhdysvallat ei hylkää heitä kuten hylkäsi Mubarakin. Pari viikkoa tämän jälkeen lähes samat maat, tällä kertaa NATO mukana, harjoittelivat samoja asioita Turkissa Anatolian Eagle-harjoituksessa.

Yhdysvaltojen asekauppa Egyptiin jatkui lähes välittömästi Mubarakin kaatumisen jälkeen. Saudi-Arabia on yksi tärkeimmistä Lähi-idän öljyvaltioista ja Yhdysvaltojen kumppaneista, joka rakentaa turvallisuuttaan öljyn, aseiden ja harvainvallan varaan. Yhdysvaltoja ei häirinnyt, että Saudi-Arabia osallistui Bahrainin levottomuuksien tukahduttamiseen. Yrittihän siellä enemmistö vaatia niitä samoja oikeuksia itselleen, joita Syyrian enemmistö vaatii. Venäjä puolestaan on ollut tärkein aseviejä Syyriaan ja Libyaan. Pieni Suomikin ponnistelee mukana Saudi-Arabian turvaamisessa tekemällä pienimuotoista asekauppaa järjestelmillä, jotka ovat oikein käteviä nopeaa liikkumista vaativiin operaatioihin. Toivottavasti niitä ei tarvita itäisen Saudi-Arabian öljyrikkailla alueilla, mikäli pienimuotoiset levottomuudet kasvavat kansannousuksi. Harvainvaltaisten valtioiden brutaali voimankäyttö on linjassa sen kovan turvallisuusopin uskomuksen kanssa, että vakaus tulee voimasta. Yhdysvallat on näyttänyt mallia monelle Lähi-idän autoritaariselle maalle yrittämällä panna asiat järjestykseen voimatoimin. Se, miten se on edistänyt inhimillistä turvallisuutta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia, on vielä näkemättä.

Inhimillinen turvattomuus kansannousujen perussyynä kyllä tiedetään, mutta se tietoisuus tai ymmärrys ei ylety vallitsevaan politiikkaan. Inhimillinen turvallisuus on nostettava uudistuksissa etusijalle. Sen toimeenpano auttaa välttämään väkivaltaan perustuvat muutokset. Saudi-Arabia, Jordania ja Libanon voivat tehdä paljon inhimillisen turvallisuuden edistämiseksi vielä kun siihen on mahdollisuus. Lähi-idän suurin turvallisuusuhka on inhimillisen turvallisuuden vaje.

4. elokuuta 2012

Aleppon ahdinko


Syyrian kapinalliset murhasivat yli 30 ja haavoittivat yli 50 tykistökadettia Aleppossa 16. kesäkuuta. Tämän olisi voinut hyvin kuvitella tapahtuneen tänä kesänä, jos ajatellaan vaikkapa videopätkää Assadin tukijoiden summittaisesti teloituksesta muutama päivä sitten Aleppossa. Kadettien murha tapahtui Syyrian edellisen aseellisen kapinan aikaan vuonna 1979. Nykyisen presidentin isä pani pisteen tuolle muslimiveljeskunnan kapinalle Hamassa 1982. Pisteen paneminen tarkoitti historiallisen Haman täydellistä hävittämistä ja kuolleita, joiden tarkkaa määrää ei tiedetä vieläkään. Heitä arvioidaan olleen 10000-20000 välillä.

Aleppossa vierailleet ulkomaalaiset viimeisen kahden sadan vuoden aikana ovat kuvanneet kaupunkia eri tavoin. Kuvauksissa esille nousevat kaupungin ja sen asukkaiden moninaisuus. Kahvihuoneet, kylpylät (hammamit) ja kauppakujat muodostivat kaupungin sydämen ja toimivat kaupunkilaisten kohtaamispaikkoina. Kaikki arvostivat musiikkia. Muslimit, kristityt ja juutalaiset elivät kauppakeskukseksi kehittyneessä suurkaupungissa osmanihallinnon alla sopuisaa elämää. 100 vuotta sitten T.E. Lawrence kuvasi kaupungin henkeä kompromissia etsiväksi. Aleppon kävijä voi edelleen käydä samassa Baron-hotellin baarissa, jossa Lawrence istui viettämässä aikaa ja jonka huoneessa 202 hän yöpyi. Viereisessä huoneessa 203 Agatha Christie kirjoitti puolestaan ensimmäisen osan Idän pikajunan arvoituksesta.

Aleppossa ja Baronissa käynnistäni on yli kaksi vuotta, mutta kaupunkia hallitseva linnoitus (citadel), piirtyy edelleen hyvin mieleeni. Vanhan kaupungin viliseviä kauppakujia ja maailmankuulua oliivisaippua ei voi unohtaa. Oliivisaippua on yksi tunnetuimpia ja vanhimpia aleppolaisia kauppa- ja kulutustarvikkeita. Sen terveysvaikutuksia voivat kaikki saippuaa käyttävät kokea. Vihaan ja kostonhaluun ei oliivisaippuankaan parantavat vaikutukset riitä, eikä se suojaa luodeiltakaan.

Kesäkuussa Damaskoksessa käydessäni näytti vielä siltä, että Assadia vastustavat kapinalliset olivat valinneet pääkaupunki Damaskoksen valtataistelun kohteeksi. Oliko se vielä liian kova pala purtavaksi kapinallisille, vai vain hallinnon joukkojen huomion vetämistä Damaskokseen ennen Aleppon valtaamiseen ryhtymistä. Konfliktin historiaa ajatellen Aleppo on luonnollisempi kohde vallattavaksi kuin Damaskos. Aleppo sijaitsee Turkin rajan läheisyydessä ja kapinalliset ovat hallinneet jo kuukausia siitä Turkin rajalle ulottuvia alueita. Hyökkäyksen valmistelu Aleppoon oli siis paljon yksinkertaisempaa kuin keskittyminen Damaskokseen. Aleppon kaatuminen kapinallisten hallintaan tekisi siitä Syyrian Benghazin.

Aleppon taistelut ovat kertausta sille, jota on jo totuttu näkemään Syyrian puolitoista vuotta kestäneen sisällissodan aikana. Taistelut ja väkivalta tuotiin Aleppon kaupunkiin, se ei syntynyt siellä kaupunkilaisten oman tahtotilan seurauksena. Aseelliset kapinalliset tietävät vetävänsä hallinnon aseellisen koston puoleensa tavalla, joka jättää kaupunkilaiset avuttomiksi maalitauluiksi. Se taktiikka toimii, saa laajaa kansainvälistä mediajulkisuutta samalla kun pakottaa syyrialaiset, usein vastoin tahtoaan, tämän valtataistelun uhreiksi.

Syyriassa on kysymys valtataistelusta. Piste. Vanhemman Assadin hallinto ja Haman murskaaminen juurrutti syvän kostonhalun erityisesti sunnalaisten syyrialaisten sydämeen ja sitä kostoa haetaan nyt hänen pojaltaan. Kysymys ei ole ollut rauhanomaisesta kansannoususta enää vuoteen. Eivätkä kapinalliset valtataistelussa halua rauhaa, he haluavat sotaa ja sodan keinoin Assadin hallinnon kukistamista. Eikä kysymys ole enää vain valtataistelusta Syyriassa, kysymys on valtataistelusta Lähi-idässä, jossa myös suurvallat ovat puolensa valinneet. Syyrian särkeminen nähdään strategisena tavoitteena shiialaisen islamilaisen maailman (lue Iran) heikentämiseksi eikä siinä valtataistelussa paljon tavallisen syyrialaisen henki maksa. Kofi Annanin työ kilpistyi tähän. Tahtoa YK:n turvallisuusneuvoston hyväksymän Annanin suunnitelman toimeenpanoon ei ollut millään osapuolella Syyriassa, eikä Syyrian ulkopuolella. Tahtoa sen toteuttamiseen olisi sen sijaan todennäköisesti ollut niillä tavallisilla syyrialaisilta, joilla ei enää aikoihin ollut sanan sijaa sen suhteen, mitä maassa tapahtuu. Annanin suunnitelman toimeenpano olisi estänyt sen uuden alueellisen etupiirijaon järjestelyn, joka on nyt monen Lähi-idän sunnalaisen valtion, Turkin ja Yhdysvaltojen tavoitteena. Aleppon ahdinko on yksi luku tässä Lähi-idän etupiirijaossa, jota nyt verellä piirretään.

10. heinäkuuta 2012

Lähi-itä lähellä


Lähi-itä (the Near East) maantieteellisenä terminä on brittiluomus. Sillä tarkoitettiin lähinnä osmanivaltakuntaan kuuluvia alueita ja myöhemmin Iso-Britannian mandaattihallintoon kuuluvia alueita, jotka olivat maantieteellisesti Eurooppaa lähimpänä. Egypti, Palestiina, Transjordania ja Irak kuuluivat tähän Lähi-itään. Terminologia on yleensä lähes poikkeuksetta kiistanalaista eikä aina muisteta, mihin kaikki termit – olipa ne maantieteellisiä tai muita – perustuvat. Lähi-itä on ainakin suomenkielessä vakiinnuttanut paikkansa tarkoittamaan juuri brittien Lähi-idäksi tarkoittamia alueita mukaan lukien Libanon ja Syyria. Pohjois-Afrikka on jo Lähi-idän ulkopuolella Egyptistä länteen. Egyptin voi luontevasti laskea olevan osa sekä Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa. Persianlahden valtioiden pitäminen osana Lähi-itää on kyllä jo jossakin määrin kyseenalaista, mutta Keski-itään ne kuuluvat. Mikään kieli tai uskonto ei sinänsä määritä Lähi-itää eikä sen alueellisen määrittelyn kanssa niin kovin ortodoksi edes kannata olla. Englanninkielinen maailma käyttää yleisemmin termiä Keski-itä (the Middle East), joka maantieteellisesti ulottuu Lähi-itää suuremmalle alueelle.

Suomen tiedeinstituutti Välimeren itäisillä ja eteläisillä rantamailla kantaa nimessään suomenkielessä vallitsevaa termiä Lähi-itä. Instituutti määrittelee omaksi toiminta-alueeksi koko arabiankielisen Lähi-idän ja sen merkittävimmät reuna-alueet, joka tietysti on jo sinänsä varsin mielenkiintoinen määrittely. Turkki ja Iran, puhumattakaan Israelista, eivät varmasti pidä itseään ensisijaisesti Lähi-idän reuna-alueina. Turkki haluaa vaikutusvaltaa Lähi-idässä, mutta jää samalla tavalla Lähi-idän rajavyöhykkeeksi kuten Egypti, Iran on lähempänä Persianlahtea mutta Israel on tietysti osa jo brittimerkityksistä Lähi-itää. Instituutin englanninkielinen nimi (The Finnish Institute in the Middle East) antaa paremman kuvan toiminta-alueen laajuudesta, vaikka varsinainen toiminta toistaiseksi onkin keskittynyt Lähi-itään Keski-idän jäädessä voimavarojen puutteessa toissijaiseksi. Keski-idän voi laskea ulottuvan Afganistanista Marokkoon. Lähi-itä ja Keski-itä ovat kaikki Länsi-Aasiaa.

Lähi-itä, sen määrittelystä huolimatta, on lähellä myös Suomea. Suoria lentoja lomalentoja lukuun ottamatta ei moneenkaan kohteeseen yllä mainituista maista ole, mutta Istanbulin kautta pääsee neljässä - viidessä tunnissa jo useimpiin Lähi-idän pääkaupungeista tai niistä Suomeen.

Elokuussa Lähi-itä on hyvin lähellä Suomea. Tampereella järjestetään elokuun 24. – 25. päivä Suomen toinen Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tutkimuksen kollokvio Tampere-talossa. Kollokvion ohjelma on monipuolinen poikkileikkaus sekä suomalaiseen että kansainväliseen tutkimukseen. Ohjelmassa on noin 60 esitelmää ja kutsutut luennoitsijat saapuvat Tunisiasta, Algeriasta, Egyptistä, Syyriasta ja Ranskasta.  Esitelmän aiheet käsittelevät muinaisuutta ja nykyisyyttä aina Assyriasta ja Petrasta vuoden 2010 lopulla Tunisiassa käynnistyneisiin arabimaailman muutoksiin asti. Syyria on myös suurennuslasin alla. Tutkittu Lähi-itä tulee tuoreella tavalla tutuksi samalla kun tutkijat ja opiskelijat saavat mahdollisuuden keskinäiseen keskusteluun ja ajatusten vaihtoon. Akateemisen ohjelman ohella osallistujilla on mahdollisuus tutustua Syyria-aiheiseen valokuvanäyttelyyn. Kollokvion alustavaan ohjelmaan voi tutustua sivuilla www.fime.fi ja www.uta.fi/tapri. Tervetuloa kokemaan Lähi-itä Tampereella!

19. kesäkuuta 2012

Syyria silmukassa


Syyrian solmu on kiristymässä silmukaksi. Ajo Ammanista Damaskokseen sujuu kyllä vielä suotuisasti mutta hallinnon tukaloituvaa tilannetta ei voi olla huomaamatta. Vartiointi on tiukentunut, sotilaita ja panssaroituja miehistön kuljetusajoneuvoja on valtatien reunustoilla aikaisempaa enemmän. Jotkut tankit on kaivettu asemiin piiput suoraan kyliin osoittaen. Valtaväylien katkaisua pelätään. Silmukka kiristyy myös Damaskoksen ympärillä. Muutaman viikon sisällä lisääntyneet tiesulut itse kaupungissa tekevät kaupungin sisäisestä liikenteestä etsivää; aina täytyy yrittää pari kolme turhaa kertaa ennen kuin löytyy joku väylä, jota pitkin voi edetä haluttuun paikkaan.

Silmukan kiristymistä voi seurata vanhan kaupungin kattoterasseilta kuuntelemalla missä suunnassa käydään eniten tulitaisteluja. Itsemurha- ja räjähdeiskut itse kaupungissa ovat lisääntyneet eikä niistä kaikista enää uutisoida. Erityisesti turvallisuusviranomaisten tappiot pyritään salaamaan. Ainoastaan SANA-uutistoimiston sivuilta voi jälkeenpäin katsoa miten paljon sotilaita ja poliiseja on minäkin päivänä haudattu. Ihmiset rajoittavat ulkona liikkumista vain välttämättömään, ilman syytä ei lähdetä ulos eikä varsinkaan pimeän aikaan. Pelko elää myös hallinnon huipulla; päätöksenteon ydinjoukossa olevat joutuvat etsimään syrjäisempiä paikkoja päivällisiä varten ja liikkumaan matalalla profiililla. He ovat opposition avainkohteita.

Aseistetut opposition joukot piirittävät Damaskosta ja jonkin verran heitä on kaupungin sisälläkin – huhujen mukaan jopa vanhassa kaupungissa. Kapinallisarmeijalla on sissisodan perinteiden mukaisesti se etu puolellaan, että päivisin se voi sulautua työtä tekeviin damaskoslaisiin ja käydä vaikkapa tekemässä työpäivän valtion virastossa ja sitten pimeän tullen ottaa toisen roolin ’vapaustaistelijana’. Aseellinen oppositio on ottanut Damaskoksen selvästi maalitaulukseen. Alepposta ei tarvitse välittää, se seuraa automaattisesti kun Damaskos kaatuu. Damaskoslaisten mielipiteissä on havaittavissa kiristyneen tilanteen tuomaa syvää kyllästyneisyyttä. Hallinnon tuki murenee vauhdilla. Se selittää omalta osaltaan aseellisen opposition vahvistumista pääkaupunkiseudulla.

Silmukka on kiristynyt Houlan ja al-Qubeiran verilöylyjen jälkeen. Edelleenkään ei ole varmuutta siitä, mikä tai mitkä osapuolet niihin olivat syyllisiä. Narratiivit näiden tapahtumien osalta poikkeavat toisistaan seuraten niitä kertomuslinjoja, jotka opposition ja hallinnon kertomina ovat eläneet kansannousun alusta lähtien Syyriassa. Houlan ja al-Qubeiran tapahtumat edellyttävät puolueetonta rikostutkimusta.

Kofi Annanin rauhansuunnitelma on ollut toteuttamiskelpoisen tie ulos Syyrian umpikujasta. Sen toteenpaneminen kilpistyi kuitenkin sekä hallinnon että oppositioiden haluttomuuteen tulitauosta. Hallinnolla olisi ollut mahdollisuus toimia tekijänä umpikujasta ulospääsemiseksi noudattamalla Annanin suunnitelmaa, mutta loppukin sen legitimiteetin rippeistä on hävinnyt lisääntyvään väkivallan käyttöön.  Syyriassa on kysymys valtataistelusta, jossa voittoon pyritään väkivaltaisesti siviiliuhreista välittämättä – tai tekemällä niitä lisää propagandistisin päämäärin. Legitimiteettivaje on myös oppositioiden aseita käyttävillä, jotka syyllistyvät hirmutekoihin siviilejä vastaan hallinnon joukkojen lailla. Siltä pohjalta on huono lähteä rakentamaan uutta hallintoa Syyriaan.

Syyria on kylpenyt vuodenaikaan nähden poikkeuksellisessa yli 40 asteen helleaallossa. Kesästä on tulossa kuuma ja se kuumenee entisestään heinäkuun 20. päivä alkavan Ramadanin johdosta. Ramadan merkitsi jo vuosi sitten käännekohtaa Syyrian silloisen kansannousun kulkuun; merkitseekö se nyt tänä kesänä lopullisia kuolinkelloja nykyiselle hallinnolle?

Valitettavasti väkivalta ei tule loppumaan Syyriassa hallinnon kaatumiseen. Kostettavaa on kertynyt jo liikaa. Libanonin 15 vuotta kestänyt sisällissota saattoi olla leikkiä siihen verrattuna, mikä Syyriassa on vielä edessä. Tämä siitä huolimatta, että hallinto vielä tehnee joitakin myönnytyksiä kansainvälisen yhteisön painostuksesta ostaakseen lisää elinaikaa ennen lopullista kaatumistaan.


12. kesäkuuta 2012

Hyvin huolestunut


Huolestuneisuus, välillä osuvaan ja kuivaan huumoriin kätkettynä, paistaa läpi yhdestä Jordanian tietävimmästä muslimiveljeskunnan tuntijoista. Jordanian muslimiveljeskunta otti keväällä askeleen konservatiivisempaan suuntaan uuden shura-neuvoston valinnan myötä. Shura on eräänlainen veljeskunnan parlamentti ja siellä valtaa pitää nyt nuoremman sukupolven edustajat, jotka ovat vanhempaa sukupolvea radikaalimpia.

Hashemiittinen kuningaskunta on mandaattiajoista lähtien rakentanut jatkuvaa konsensusta yhteiskunnan eri ryhmien välille. Se on ollut Jordanialle tunnusomainen piirre. Muslimiveljeskunta perustettiin Jordaniassa 1945 ja alusta lähtien sen ja kuningashuoneen välillä on vallinnut yhteisymmärrys, joka on näkynyt myös muslimiveljeskunnan tukena kuningashuoneelle sen kriisin hetkinä. Näitä kriisejä ovat olleet länsirannan liittäminen Jordaniaan 1950, Nasserin pyrkimysten patoaminen hieman myöhemmin, sisällissota palestiinalaisia vastaan vuosina 1970-71, Syyrian Assadin vastainen toiminta 80-luvulla ja levottomuudet palestiinalaisleireissä myöhemmin. Kuningas Hussein tarjosi Syyrian muslimiveljeskunnalle turvapaikan Haman 1982 verilöylyn jälkeen. Jordanian muslimiveljeskunta on eronnut kumppaniveljeskunnista niin Syyriassa kuin Egyptissä nimenomaan pyrkimyksessään ylläpitää yhteisymmärrystä vallassa olevien kanssa.

Vastineeksi kuningashuoneelle annetusta tuesta muslimiveljeskunnalle on annettu vapaus toimia. Siitä on kehittynyt hyvin organisoitu, moniulotteinen ja vahvasti verkottunut oppositiotoimija, joka on järjestyneisyydessään valovuoden edellä muita jordanialaisia oppositiotoimijoita. Muslimiveljeskunnan vaatimus Jordaniassa on pitkään ollut uudistusten toteuttaminen, ei vallanvaihto. Siitä muodostui lojaali oppositio. Sen ja kuningashuoneen yhteiset edut ovat olleet suurempi yhteinen nimittäjä kuin niiden väliset näkemyserot.

Jordaniassa muslimiveljeskunnasta on vuosikymmenien kuluessa muodostunut puskuri islamistista radikalismia vastaan, koska se on kyennyt ohjaamaan uskonnollisen osallistumisen omaan toimintaansa. Tämä on taittanut radikalismin kärjen. Se on ollut kuningashuoneen edun mukaista ja tehokkainta poliittisen väkivallan torjuntaa. Radikalismi ei perinteisesti ole ollut Jordanian muslimiveljeskunnalle luonteenomaista.

Kuningashuoneen ja muslimiveljeskunnan yhteisymmärrystä koettelee kaksi asiaa. Ensimmäinen niistä on muslimiveljeskunnan vastustus Jordanian ja Israelin välisiä diplomaattisuhteita vastaan ja toinen on korruption sietäminen kuningaskunnassa. Jordanian työttömyys on huomattavasti virallisia lukuja korkeampi ja korruptio syö jatkuvasti kipeästi tarvittavia työpaikkoja. Se puolestaan vahvistaa radikalismia synnyttäviä tekijöitä. Niitä ovat vieraantuminen yhteiskunnasta, kokemus riistetyksi tulemisesta, työttömyyden tuoma nöyryytys sekä lisääntyvä turhautuneisuus ja arvottomuuden ja voimattomuuden tunne.

Konsensus on nyt koetuksella. Muslimiveljeskunta on siirtymässä uuden johdon myötä suuntaan, joka sietää ja ymmärtää radikaaliutta vanhaa muslimiveljeskunnan johtoa paremmin. Muslimiveljeskunnalla on Jordanian ylivertaisesti paras kansanjoukkojen mobilisointikyky ja se voi niin halutessaan saada miljoona mielenosoittajaa kaduille. Tähän kun liitetään kytevä, mutta voimistuva tyytymättömyys Jordaniassa olevien palestiinalaisten leireissä, niin ruutitynnyri on sytytyslankaa vaille valmis. Jordaniassa maanlaajuinen miljoonan kansalaisen mielenosoitus voidaan polkaista pystyyn päivässä, Syyriassa se vei kuukausia.

Asiantuntija myönsi olevansa hyvin, hyvin huolissaan lähitulevaisuuden kehityksestä. Hän kuvasi osuvasti huolestuneisuuttaan toteamalla, että ”ongelma ei ole radikalismin nopeassa leviämisessä, vaan reformien hitaudessa”. Kuningas Abdullah I tunnetaan kansakunnan perustajana, Hussein sen rakentaja, mutta jääkö Abdullah II historiaan sen uudistajana?