Hotellien haamuja

Beirutin vanha keskusta on peittymässä uusien ja korkeiden tornitalojen varjoon. Rakennuspöly leijailee ilmassa lähes kaikkialla Beirutissa. Tornitalojen varjoista ja rakennuspölyn seasta voi siellä täällä vielä saada välähdyksen vanhasta, sisällissotaa edeltäneestä Beirutista. Sitä silloin myös Lähi-idän Pariisiksi ja Välimeren helmeksi kutsuttiin. Muutama jo silloin toiminut hotelli jatkaa toimintaansa mahdollistaen satunnaiselle kävijälle tai pitempiaikaiselle olijalle kokemuksen siitä Beirutista, jota ei enää ole.

Perinteiseen tapaan nämäkin hotellit pitävät kunnianaan sitä kirjavaa joukkoa hotellivieraita, jotka niissä sisällissotaa edeltäneinä vuosikymmeninä tai sodan aikana majailivat. St. George on niistä tunnetuin; toisaalta ei luurangoksi hävitetty Holiday Inn Beirut sisällissodan ajalta juurikaan tunnettuudessa jää. Se on hotelli, jossa ovat sodan voittoa julistaneet niin Jasser Arafat ja pari kuukautta myöhemmin Ariel Sharon vuonna 1982 yhtälailla kuin syyrialaiset sisällissodan päättyessä 1990. Hotelli valmistui juuri sisällissodan alla ja ehti toimia pyörivine kattoterassiravintoineen vain noin vuoden. Menneistä hotelliajoista muistuttavat enää pystyssä olevat rakennukset.

Holiday Inn Beirut

Sen sijaan yksityisessä omistuksessa oleva Mayflower, monelle suomalaiselle kävijälle tuttu hotelli Hamran sydämessä Duke of Wellington-baareineen, pitää edelleen pintansa ketjuhotellien puristuksessa. Osa ennen sisällissotaa St. Georgen baarissa viihtyneistä ulkomaankirjeenvaihtajista ja vakoojista siirtyi sodan aikana käyttämään turvallisempaa Mayfloweria ja sen baaria myöskin Hamrassa sijaitsevan Commodore-hotellin ohella.

St. Georgen baaria 50- ja 60-luvuilla voidaan hyvällä syyllä pitää koko Lähi-idän kantapaikkana. Siellä oleilivat päivästä toiseen kirjeenvaihtajien lisäksi Lähi-idän eri valtioiden politiikkoja, heidän avustajiaan, diplomaatteja ja suurvaltojen, välillä myös vähän pienempien, kuten polkupyöräkauppiaana esiintynyt jugoslavialainen, vakoojia. Jopa skandinaaveja siellä kerrotaan nähdyn. Lähi-idässä ei tapahtunut juuri mitään, mistä ensimmäisenä ei olisi siinä baarissa tiedetty, liittyipä se Jordanian poliittisiin käänteisiin nuoren kuningas Husseinin vallasta syöksemiseksi tai Saudi-Arabian kanssa tehtyihin öljysopimuksiin. Baarimikko Ali Bitarin mieleen on jäänyt erityisesti öykkärimäisesti käyttäytynyt ja äänekäs CIA:n operatiivi James Russell Barracks, joka ominaisuuksistaan huolimatta, tai siitä syystä, onnistui värväämään arabiliiton apulaispääsihteerin CIA:n tiedonantajaksi kuten Said K. Aburish kirjassaan St. Georgen baarista kuvailee.

Mayflower

Kim Philby yöpyi välillä Mayflowerissa, vaikka asuikin Normandyssa astuessaan Odessaan suuntaavaan neuvostolaivaan Beirutin satamassa tammikuussa 1963. Kim oli värvätty neuvostotiedusteluun jo 30-luvulla kahden juutalaistaustaisen naisen, Litzi Friedmanin ja Edith Tudor-Hartin ansiosta. Philby tutustui Litziin 30-luvun Wienissä ja hänestä tuli Philbyn ensimmäinen puoliso. Beirutissa hänet tunnettiin St. Georgen baarin vakiokalustoon kuuluvana yhdessä isänsä, Saudi-Arabiasta maanpaossa olleen orientalisti St. John Philbyn kanssa. St. Georgen baari toimi myös nuoremman Philbyn kolmannen avioliiton julkistamispaikkana morsiamen vielä silloisen ja sillä hetkellä tilanteesta tietämättömän, mutta tämän myötä entisen, aviopuolison läsnä ollessa. Vaikka Philby toimi lehtimiespeitteensä alla The Observerin ja The Economistin kirjeenvaihtajana Beirutissa reilut kuusi vuotta ennen loikkaamistaan Neuvostoliittoon kaikkien aikojen tunnetuimpana brittiläisenä kaksoisvakoojana, hän orientalistina ja Lähi-idän tuntijana jäi kyllä huomattavasti tunnetumman isänsä, joka myös Sheikh Abdullahina tunnettiin, varjoon.

Vanhempi Philby oli brittisiirtomaaministeriön tiedustelu-upseeri, joka arabian lisäksi puhui sekä urdua että persiaa. St. John Philby oli yksi tunnetuimmista kuuluisan arabikapinan organisoijista Arabian Lawrencen ohella. Lawrencen tavoin hän pettyi pitämättömiin brittilupauksiin itsenäisestä arabivaltiosta Lähi-idässä. Vuonna 1921 hänestä tehtiin Palestiinan brittimandaattihallinnon tiedustelupäällikkö. Philby joutui eroamaan tehtävästään ja sitä myötä tiedustelupalvelusta vuonna 1924 juutalaisten Palestiinaan muuttoon liittyvien erimielisyyksien vuoksi. Hänestä tuli Ibn Saudin neuvonantaja, jota hän oli perinteisesti kannattanut Saudi-Arabian hallitsijaksi hashemiitteja vastaan. Tässä kohdassa hänen ja hashemiitteja kannattaneen Lawrencen näkökannat erosivat. Vuonna 1930 Philby kääntyi muslimiksi ja muutama vuosikymmen myöhemmin paheksui syvästi poikansa Kimin juomista St. Georgen baarissa Beirutissa yhtälailla kuin ojensi tytärtään muslimille sopimattomasta käyttäytymisestä. Ibn Saudin kuoleman jälkeen vanhempi Philby joutui erimielisyyksiin uuden kuninkaan kanssa ja hänen tiensä johti maanpakoon Beirutiin.

Tänään 14.2 Beirutissa vietettiin entisen pääministeri Rafik Haririn murhan vuosipäivää. Hariri menehtyi jättimäisessä pommi-iskussa St. Georgen edessä, räjähdys vaurioitti lisää jo valmiiksi sisällissodan aikana kärsinyttä rakennusta. Haririn omistama Beirutin jälleenrakennusta johtanut Solidere-rakennusyhtiö oli jo jonkin aikaa käynyt taistelua St. Georgen omistajia vastaan pienestä merialueesta hotellin edessä. Libanonin hallituksen kanssa aikanaan poikkeuksellisen laajoista oikeuksista jälleenrakentamiseen sopinut Solidere on hankkinut omistukseensa alueet hotellin molemmilta puolilta ja väittää vesialuetta julkiseksi omaisuudeksi. Solidere omistaa jo lähes koko Zeitounan lahden alueen hotellin vieressä ja haluaa viedä loputkin. Hotellin omistanut yritys ei pidä siitä sen enempää kuin monet beirutilaiset kaupunkisuunnittelijat, arkkitehdit ja historioitsijat puhumattakaan Solideren vaikutusvallan alaisuudessa maa- tai rakennusomistuksistaan rahan sijasta osakkeita vastaan luopumaan joutuneista beirutilaisista.

Suoraa puhetta Soliderelle St. Georgen seinällä!

St. George, Normandy, Holiday Inn Beirut, Commodore ja Mayflower ovat vanhan Beirutin maamerkkeinä nähneet paljon vuosikymmenien saatossa. Haamut ovat enää jäljellä sisällissotaa edeltäneistä ja sen aikaisista hahmoista. Siinä missä aikaisemmin St. Georgen terassilla juoniteltiin Lähi-idän politiikkaa, vallankaappauksia ja salamurhia, sen ympärillä käydään nyt sotaa siitä, kuka hotellin maa- ja merialueella rikastuu eniten. Näiden entisten ja vielä nykyistenkin maamerkkien mukaan satunnainenkin Beirutin kävijä voi yhden kierroksen kiertää. Sen voi aloittaa varaamalla huoneen Mayflowerista ja vilkaisemalla sen jälkeen Duke of Wellingtonin puolella tulevaisuuden haamuja.

Libanon liipaisimella

Itsemurhapommittaja räjäytti itsensä pikkubussissa Beirutin eteläosissa Shoueifatissa 3. helmikuuta. Kuljettaja havaitsi autoon nousseessa matkustajassa jotakin epäilyttävää ja kysyi mitä hänellä oli takkinsa alla. Hetken kuluttua pommittaja räjäytti itsensä ja auton ilmaan. Onneksi autossa ei ollut kuljettajan ja pommittajan lisäksi muita. Kuljettaja haavoittui vaikeasti. Arvelujen mukaan pommittajan kohteena olisi ollut Dahiyen shiakaupunginosa Beirutissa. Vain kaksi päivää aikaisemmin, 1. helmikuuta, Hermelin kaupungissa Bekaan laakson pohjoisosissa itsemurhapommittaja ajoi räjähteillä lastatun auton huoltoaseman kupeeseen ja räjäytti sen siinä. Tässä iskussa kuoli iskun suorittajan lisäksi kolme libanonilaista. Edellisestä Hermelissä tehdystä iskusta oli vain kaksi viikkoa. Itsemurhapommittaja iski puolestaan Dahiyessa 21. tammikuuta, neljä ihmistä sai surmansa. Heinäkuun 2013 jälkeen se oli viides isku samassa kaupunginosassa. Näissä kaikissa iskuissa on ollut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kymmeniä loukkaantuneita. Iskut on kohdistettu shiia-alueille ja Hizbollahia vastaan. Niitä voidaan pitää myös kostona Mohammad Chatahin räjäyttäneestä pommista 27. joulukuuta Beirutissa lähellä paikkaa, jossa Libanonin entinen pääministeri Rafik Hariri surmattiin valtavan kokoisella pommi-iskulla vuonna 2005. Chatah oli Haririn perheen neuvonantaja, entinen Libanonin valtiovarainministeri ja tunnettu Syyrian opposition tukija.

Libanonin historia on väkivaltainen. Vuonna 1990 päättyneen sisällissodan jälkeen väkivalta on ollut vaihtelevaa, välillä sitä on ollut enemmän, välillä vähemmän. Yllämainitut iskut liittyvät suoraan Syyrian sisällissotaan. Sen vaikutus näkyy väistämättä Libanonin arjessa. Pommi-iskuista on tullut viikoittaisia. Sunnataustainen islamistinen salafistinen radikalismi on pesiytynyt tietyille alueille Libanonissa (Tripoli, Akkar, Saida ja jotkut palestiinalaisten pakolaisleirit).

Iskut ovat tehneet tehtävänsä. Epäluulo ja pelko libanonilaisissa on lisääntynyt. Kävellessäni eilen ja tänään Beirutin ytimessä Hamrassa iltapäiväruuhkan aikaan kiinnitin huomiota lähes tyhjiin pikkubusseihin. Ruuhka-aikoihin nämä valkoiset bussit, suosittu ja edullinen julkisen liikenteen muoto, ovat yleensä tupaten täynnä. Ei eilen, eikä tänään. Tästä ilmiöstä keskusteltiin tänä aamuna radiossa. Pikkubussien kuljettavat ovat ymmärrettävästi huolissaan, epävirallisia bussiin nousevien matkustajien tarkastuksia on aloitettu. Yksi haastateltava nosti esille ymmärrettävän pelon; entäpä jos joku iskijä haluaa kyydin vaikka ostoskeskukseen tai sen alla olevaan parkkihalliin? Libanonilaiset rajoittavat jo omaa liikkumistaan ja pyrkivät välttämään alueita, joissa enemmistönä on toiseen uskontokuntaan kuuluvia. Dahiyassa rakennetaan suojaseiniä liikkeiden eteen ja ovia vahvistetaan.

Tyhjä pikkubussi Hamrassa iltapäivällä 5.2.2014

Sunna-islamistinen radikalismi yritti pesiytyä jo vuosia sitten Tripolin pohjoispuolella sijaitsevaan Nahr al-Baredin palestiinalaispakolaisleiriin. Fatah al-Islamina tunnetuksi tullut järjestö otti käytännössä leirin hallintaansa sillä seurauksella, että Tripolissa käytyjen yhteenottojen seurauksena Libanonin armeija käynnisti sodan islamisteja vastaan Nahar el-Baredissa tuhoten sen täysin maan tasalle ja pakottaen noin 27000 leirin asukasta uuteen pakolaisuuteen. Fatah al-Islamin taistelijoita olivat libanonilaisten lisäksi Irakista, Afganistanista, Tshetsheniasta ja Saudi-Arabiasta tulleet salafistit.

Libanonin armeija käytti täsmälleen samoja keinoja Nahr el-Baredin tuhoamisessa kuin Assadin armeijan helikopterit Aleppossa. Vierailin leirin raunioilla reilu vuosi sen hävittämisen jälkeen. Käytännöllisesti katsoen yhtään rakennusta ei ollut pystyssä, koko leiri oli murskana. Betoniseinäiset rakennukset oli räjäytetty maan tasalle, kaatuneet seinät olivat lappeellaan toinen toisensa päällä. Hävittäminen ei riittänyt, piirityksen loppuvaiheessa leiristä varastettiin kaikki varastamisen arvoinen ja mitä ei varastettu, vandalisoitiin. Leirin hävittämisestä on osuvasti käytetty termiä urbicide - kaupungin tappaminen.

Silloisen Libanonin armeijan esikuntapäällikön Shawki Al-Masrin mukaan (International Crisis Groupin haastattelu vuonna 2011) libanonilaisten lisäksi sekä amerikkalaiset, britit, espanjalaiset ja muut ystävällismieliset maat ihastelivat ja olivat ylpeitä Libanonin armeijan kyvystä pudottaa jopa 1800 kiloa painavia pommeja Nahr el-Barediin. Todellista tynnyripommitusta. Se onnistui vain helikoptereilla, eikä leirin rakennusten murskaaminen maan tasalle olisi muilla keinoin onnistunutkaan. Amerikkalaiset eivät silloin nähneet mitään barbaarista Libanonin armeijan toimissa, toisin kuin nyt Kerryn suulla sanottuna täsmälleen samoja tynnyripommimenetelmiä Aleppossa käyttävästä Syyrian armeijasta. Sanomattakin on selvää, että siviileihin kohdistuva barbarismi on tuomittavaa riippumatta siitä, kenen tukema liittolaisarmeija sitä harjoittaa.

Nahr el-Baredin tapahtumat, mukaan lukien Fatah al-Islamin muodostuminen, muodostivat mallin Assadin hallinnon vastaisessa sodassa. Siviiliasutuskeskukset vallataan täysin tietoisena siitä, että se vetää armeijan voimankäytön siviilien päälle. Libanonin armeijan tavoitteena Nahr el-Baredissa oli antaa kerralla sellainen opetus terroristeille, että sitä ei tarvitse toistaa. Tänään ollaan kirjoituksen alussa kuvatussa tilanteessa viikoittaisten pommi-iskujen keskellä. Iskut lisääntyvät eikä Libanonin armeijalla minkään armeijan tavoin ole aidosti keinoja estää fanaattisten organisaatioiden yksittäisiä, mutta hyvin suunniteltuja ja siviilejä vastaan kohdistuvia iskuja. Fanatismia ei kitketä kovaa ja asevaraista turvallisuutta lisäämällä.

Islamistit aloittivat aseellisen tuen Libanonista Assadin hallintoa vastaan jo vuonna 2011. Tripolin ja Akkarin alueen välitön läheisyys Homsin ja Tal Kalakhin kaupunkien kanssa sekä vuosikymmenien kuluessa vakiintuneet salakuljetusreitit mahdollistivat hyvin tiiviit yhteydet ja logistisen tuen, sekä aseiden että taistelijoiden muodossa, Syyrian aseelliselle oppositiolle. Salakuljetukseen perustuva rikollisuus näytteli kansannousun aseellistumisessa huomattavaa roolia. Nykyiset iskut Hizbollahia vastaan Libanonissa selitetään kostona sen osallistumisesta Assadin hallinnon puolustamiseen Syyriassa. Puolustamatta mitenkään Hizbollahin osallistumista Syyriassa on kuitenkin muistettava, että se ei ollut ensimmäinen ei-valtiollinen aseellinen toimija, joka osallistuu Libanonista Syyrian sotaan.

Libanonin virallinen politiikka on ollut pysyä tiukasti erossa Syyrian sodasta. Se on mahdotonta. Libanonin ja Syyrian keskinäiset siteet aina osmani-imperiumin ajoista lähtien ovat liian syvät ja läheiset Syyrian sodan pitämiseksi Syyrian puolella. Hermelin, Akkarin ja Arsalin kaltaiset kaupungit Bekaassa ovat hyviä esimerkkejä. Heimo- ja perhekokonaisuudet ulottuvat valtion rajan molemmille puolille. Huomattavalla osalla libanonilaisia on syyrialainen tausta. Uskontokuntien moninaisuudesta johtuva yhteiskunnallinen heterogeenisuus on samanlainen Libanonissa ja Syyriassa. Libanonin valtion merkitys, tai kansalaisuus libanonilaisena, on täysin toissijainen verrattuna siihen, kuuluuko ja samastuuko kristittyjen, shiojen, druusien vai sunnien kanssa. Taifa - heimo ja sen rajat ovat ne, jotka ovat libanonilaisten mielissä sinne vuosisatojen kuluessa syöpyneinä, ei valtion rajat. Samastuminen tapahtuu oman taifiyyan sisällä. Nämä samastumiset puolestaan ulottuvat rajan yli. Siitä syystä libanonilaiset ovat joko vahvasti Assadin hallinnon puolella tai sitä vastaan.

Beirutilaisia talvista iltapäivää viettämässä Hamrassa.

Libanonin politiikka on rakennettu tunnustuksellisuuden varaan. Libanonia hallitsevat tunnustukselliset eliitit, jotka pyrkivät keskinäiseen konsensukseen. Kansalaiset seuraavat ja äänestävät omaan uskontokuntaan kuuluvia ehdokkaita vaaleissa. Tämä tarkoittaa sitä, että tietylle uskontokunnalle läänitetty ministeriö hallitsee ministeriön hallinnonalan toimintaa ja sen instituutioita alusta loppuun asti. Sen perusteella jaetaan työpaikat ja virat. Ei siis ihme, että hallituksen muodostaminen on kestänyt jo lähes vuoden Libanonissa.

Libanonilaiset eivät halua uutta sisällissotaa. Syyrian sodan kärsimykset näkyvät pakolaisina Beirutin katukuvassa ja oma sisällissota on vielä tuoreessa muistissa. Mutta eivät syyrialaisetkaan halunneet sotaa. Irakin sodan esimerkki, kaaos ja noin miljoona pakolaista Irakista Syyriaan näytti konkreettisesti syyrialaisille sodan seuraukset. Tästä huolimatta sota saavutti Syyrian ja Libanon on nyt liipaisimella. Syyrian sisällissotaa kiihdytettiin radikaalien elementtien, edustivatpa ne hallintoa tai oppositiota, toimesta syksyllä 2011 salamurhaamalla eri uskontokuntiin kuuluvia merkkihenkilöitä erityisesti Homsin kaupungissa. Nämä teot tekivät tehtävänsä, sodasta tuli myös tunnustuksellinen ja Homsista poikkeuksellisen raaka sodan näyttämö. Syyrialaisten tahdosta huolimatta väkivaltaistumista ei kyetty estämään. Pommi-iskujen sarjalla on sama tavoite Libanonissa kuin syksyn 2011 tunnustusten rajat ylittäneillä salamurhilla Syyriassa. Pelon kylväminen ja uskontokuntien välisten suhteiden repiminen osoittaa, että Libanonista löytyy riittävästi niitä tahoja, jotka tavallisista libanonilaisista välittämättä haluavat sytyttää ruutitynnyrin. Ja se on sytytettävissä.

Geneve-2 ei ole vain Syyrian rauhanprosessi. Geneve-prosessin onnistumisella tai epäonnistumisella on suora vaikutus yhteiskuntavakauteen niin Libanonissa kuin Irakissa. Tästä syystä kaikilla rauhanprosessiin osallistuvilla on poikkeuksellisen suuri vastuu. Ei ainoastaan syyrialaisilla osapuolilla, vaan myös Yhdysvalloilla ja Venäjällä. Geneve-2:n epäonnistuessa rauhan mahdollisuudet Lähi-idässä tuhotaan vuosikymmeniksi. Tappamalla ei kukisteta autoritaarisuutta sen enempää kuin uskonnollista radikalismia. Niiden kukistaminen edellyttää sopimusta ja sopimuksellisuutta. Eikä siihen sopimuksellisuuteen sovi se kaksinaismoralismi, joka on niin tuttua suurvaltojen Lähi-idän politiikassa. Rehellisyyttä tarvitaan yhtä paljon kaikilta Syyrian sodan osapuolien tukijoilta kuin sodan osapuolilta.

Seitsemän sisarusta

Seitsemän sisarusta voisi nimensä perusteella olla perhetarina. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan nimellä viitataan kirjaan The Seven Sisters, joka aikansa klassikkona kertoi öljy-yhtiöistä, niiden kehittymisestä ja harjoittamasta politiikasta (Anthony Sampson: The Seven Sisters. The Great Oil Companies & the World They Shaped. Bantam Books, kahdeksas painos 1980).

Nämä seitsemän sisarusta olivat Exxon (Esso), Mobil, Gulf, Texaco, Socal, British Petroleum (BP) ja Shell. Näistä viisi oli amerikkalaisia, yksi brittiläinen (BP) ja yksi brittien ja alankomaalaisten yhteisomistuksessa (Shell). Nämä seitsemän sisarusta kasvoivat yksiksi lähihistorian suurimmista liikeyrityksistä. Niiden suuruus ja vauraus sekä vaikutusvalta perustui öljyntuotantosopimuksiin Lähi-idässä. Öljy-yhtiöt toimivat yrityksinä kuin valtioita valtioissa. Jotkut kartat esittivätkin Lähi-idän jaettuna sen mukaisesti, mikä tai mitkä öljy-yhtiöt hallitsivat alueiden öljykenttiä ja -sopimuksia.

Mandaattiaikana Ranska ja Britannia käyttivät mandaattivaltuutuksen suomaa valtaa alueiden hallitsemiseksi. Mandaattiajan päätyttyä vallankäytön muoto muuttui, mutta öljy-yhtiöiden kautta niin Britannia kuin Yhdysvallat jatkoivat ulkopuolisen isännän otteella Lähi-idässä siitä huolimatta, että yhtiöiden ja niiden isäntävaltioiden ulkopolitiikka pyrittiin ainakin paperilla pitämään toisistaan erillään. Tarvittaessa junailtiin vallankaappauksia. Iranissa syrjäytettiin vuonna 1953 öljytuotannon kansallistanut pääministeri Mohammad Mossadeq. Sillä hetkellä öljy ja sen saanti Iranista maailman markkinoille painoi enemmän kuin se, että Mossadeq oli modernin Lähi-idän ensimmäisiä, ellei ensimmäinen liberaali hallitsija. Hän uskoi demokratiaan, oikeuteen, oikeudenmukaisuuteen ja suvereniteettiin. Silloinkaan Yhdysvallat ja Britannia eivät nähneet öljyä pitemmälle.

Öljyntuottajamaiden järjestön OPECin perustamisen jälkeen tuottajamaiden sana alkoi painaa tuotantomääristä ja öljynhinnoista sovittaessa. Seitsemän sisaruksen valta kaventui. Mutta öljy pysyi yhtälailla ei pelkästään varallisuuden kartuttajana ja valtioiden kassakirstujen täyttäjänä, vaan strategisena aseena, johon tarvittaessa turvauduttiin horjuttamalla maailman vakautta. Tämä kävi kouriintuntuvasti selville öljyä tuottavien arabimaiden rajoitettua öljyn tuotantoa painostaakseen Israelia tukevia Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia vuoden 1973 sodan seurauksena.

Öljyä käytetään hallinnan välineenä. Saudi-Arabia olisi väkilukuineen vaikutusvallaltaan lähinnä vain hiekkaa ja heimoja (unohtamatta tietysti islamin pyhiä paikkoja), jos sen hiekan alla ei sattuisi olemaan yhdet maailman suurimmista ja helpoimmin hyödynnettävistä öljyesiintymistä. Öljy on jo tehnyt Saudi-Arabiasta uhittelevan valtion, joka toteuttaa aikaisempaa hyökkäyksellisempää alueellista politiikkaa. Öljyn lisäksi se tietysti kertoo valtion piilevästä sisäisestä heikkoudesta, epävarmuudesta ja muutoksen pelosta. Eikä tietysti ole sattumaa, että sen kilpakumppani Iran on myös yksi öljyrikkaimmista valtioista - kilpailua käydään Persianlahden johtavan valtion asemasta.

Muu maailma on jo pitkään ollut riippuvainen Lähi-idän öljystä ja maakaasusta. Saudi-Arabia, Irak, Iran, Libya ja Algeria eivät ole mitä tahansa valtioita. Öljyä hyödyntäessä ja poratessa ei juuri paikallisia kulttuureita arvostettu tai ajateltu. Heimot saivat tarvittaessa pakata telttansa ja muuttaa uusille asuinalueille valtausten ja porausalueiden tieltä. Ihmisen elämä oli öljyn rinnalla kovin arvotonta - tai ainakin niiden ihmisten, jotka öljystä eivät itse hyötyneet eivätkä välillisesti tai välittömästi sitä käyttäneet ja joiden valtaa öljy ei pönkittänyt.

Liuskekaasu ja -öljy ovat olleet paljon uutisissa. Yhdysvaltojen on mainostettu jopa tulevan omavaraiseksi energian suhteen. Riippuvuus Lähi-idästä mahdollisesti pienenee liuskekaasun lisääntyvän hyödyntämisen myötä, vaikka todellista tietoa tai kokemusta liuskekaasusta on vielä suhteellisen vähän. Tämä on kuitenkin yksi tekijöistä, joka lisää Saudi-Arabian hermostuneisuutta. Tarvitseeko Yhdysvallat sitä strategiseksi kumppanikseen, jos sen öljyä ei tarvita? Liuskekaasun hyödyntämisen pitkäaikaiset vaikutukset ovat vielä varsin tuntemattomia puhumattakaan sen hyödyntämisen ympäristövaikutuksista. Tosin ympäristöhaitoille viitattaneen kintaalla samalla tavalla kuin niille heimoille, jotka Arabian aavikoilla joutuivat telttansa pakkaamaan öljy-yhtiöiden tieltä.

Näitä pahvitauluja katseltiin alakoulussa luokan seinällä.

Öljy on myös sodankäynnin väline ja syy. Sen vuoksi soditaan; ja sitä tarvitaan sotimiseen. Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin vuonna 2003 ei tapahtunut suinkaan al-Qaidan lyömiseksi tai terrorismin nujertamiseksi. Yhdysvaltain keskuspankin pitkäaikainen johtaja Alan Greenspan tunnusti muistelmissaan, että Irakin sota käytiin pitkälti öljyn takia. Ei liene sattumaa tätä ajatellen, että Bushien perhe on ollut mukana öljybisneksessä jo 50-luvulta lähtien.

Öljy- ja kaasusopimukset ovat nousseet uutisiin myös viimeisten kuukausien aikana Lähi-idässä, mutta alueilla, joita ei perinteisesti ole totuttu mieltämään energiaesiintyminä Lähi-idässä. Mielikuvituksellisesti Leviataniksi nimetty merenalainen maakaasuesiintymä löydettiin vuonna 2010 ja se sijaitsee Haifan edustalla itäisellä Välimerellä osana laajempaa Israelin, Palestiinan, Libanonin ja Syyrian edustalla sijaitsevaa Levantin pohjukkaa.

Israelin mukaan Leviatan sijaitsee sen yksinoikeudellisella talousvyöhykkeellä. Israelin ja Libanonin aluevesiraja on kuitenkin kiistanalainen, eivätkä energiaesiintymät kunnioita aluevesirajoja. Libanon on käynnistänyt tarjouskilpailun aluevesillään olevien esiintymien hyödyntämisistä kaasu- ja öljy-yhtiöille. Merellä tehtäviä porauksia ei ole vielä Libanonin hallituksen toimesta hyväksytty ja määrät energian määrästä ovat arvauksia. Levantin pohjukan esiintymät ulottuvat koko rannikon pituudelta aina Gazan edustalta Syyrian edustalle. Jos Leviatan-nimi tuntuu mielikuvitukselliselta yhdelle osalle tätä esiintymää, mielikuvitusta ei tarvita sen käsittämiseen, että nämä löydöt tarjoavat vähintään yhtä paljon polttoainetta konflikteille kuin energian tuotantoon.

Leviatan-termin keksijät maakaasuesiintymän yhteydessä lienevät ajatelleet sen nykymerkitystä valaana, mutta Lähi-idän muinainen mytologia tarjoaa sille myös valasta vivahteikkaimpia merkityksiä. Jobin kirja kirjoittaa Leviatanista seuraavasti: sen kidasta lähtee tulisoihtuja, sinkoilee säkeniä. Sen sieraimista käy savu kuin kihisevästä kattilasta ja kaislatulesta. Sen puhallus polttaa kuin tuliset hiilet ja sen suusta lähtee liekki. Jobin kirjan Leviatan on merihirviö, eräänlainen pahaa ja sen voimaa symboloiva lohikäärme.

Mitä nämä viimeiset uutiset alueen energiarintamalta sitten ovat? Gazprom on käynyt neuvotteluja israelilaisten kanssa osallistumisesta Leviatanin esiintymän hyödyntämiseen. Venäjä on jo allekirjoittanut sopimuksen Palestiinan itsehallintoalueen kanssa maakaasun ja öljyn hyödyntämisestä niin Gazan edustalta kuin länsirannalta. Samoin venäläinen energiayhtiö Soyuzneftegaz teki joulun alla mittavan sopimuksen Syyrian hallituksen kanssa maan edustalla Välimerellä sijaitsevien esiintymien porauksesta ja kehittämisestä. Kilpajuoksu Lähi-idän energiavarannoista jatkuu, aavikoilta ollaan siirtymässä vain merelle. Suurvaltojen vaikutusvaltaa pönkitetään energiayhtiöiden kautta. Energiaa tarvitaan, mutta Lähi-idässä sen olemassaolo on tuonut toisille siunausta, toisille kirousta. Energiavarantoja, sen tuottamista ja hallintaa ei pidetä erossa vallasta ja sen käytöstä. Siinä missä Lähi-idän poliittisen hallinnan palapelin palat ovat tällä hetkellä sekaisin ja uudessa palapelin kokoamis- tai hajottamisvaiheessa, Lähi-idän energiapelin pakat ovat yhtälailla etsimässä paikkaansa. Aurinkokin porottaa ja uusien maakaasuesiintymien huumassa tuntuu siltä, että sen hyödyntäminen tuntuu jatkuvasti jäävän pikkutekijöiden näpertelyksi.

Seitsemän sisarusta -kirja päättyi jo vuosikymmeniä sitten seuraavaan lauseeseen silloisen öljykriisin jälkitunnelmissa: The real lesson of the crisis can only be:  we have met the enemy - it is us. Kirjan sanoma on tänään vähintään yhtä ajankohtainen kuin silloin. Tuleeko modernista Leviatanista myönteisiä tunteita herättävä meren valas vai tulta ja tulikiveä syöksevä merihirviö? Energian käyttäjinä me kaikki teemme energiapolitiikkaa, myös Lähi-idässä.

Rapautuvat rajat

Irakin Al-Qaida on ottanut tammikuun alkupäivinä ainakin osittain hallintaansa Ramadin ja Fallujan kaupungit Bagdadin länsipuolella. Järjestö on käyttänyt nimeä islamilainen valtio Irakissa, mutta lisännyt siihen Syyriaa tarkoittavan ash-Sham -sanan viime keväänä. Silloin ISIS (Islamic State in Iraq and al-Sham), jolla lyhenteellä järjestö tunnetaan, ulotti toimintansa syvälle Syyriaan. Ash-Sham maantieteellisenä alueena viittaa joko Damaskoksen kaupunkiin tai koko Syyro-Palestiinan alueeseen. ISISin lisäksi Fallujassa taistelee myös muita heimotaustaisia sunnalaisia islamistiryhmiä. ISISin toiminta näissä kaupungeissa on suora haaste pääministeri Nouri al-Malikille ja hänen shiia-vetoiselle hallitukselle Bagdadissa.

ISIS on haastanut Syyriassa muut Assadin vastaiset aseelliset, mukaan lukien islamistiset oppositiotoimijat. Sen toiminta on ulottunut lähes kaikkialle Syyriaan, vaikka vahvimmillaan se on pohjoisessa Syyriassa halliten käytännössä Raqqan maakunnan pääkaupunkia Raqqaa ja ulottaen vaikutusvaltansa aina Aleppoon ja Idlibin maakuntaan asti. Samanaikaisesti ISISin vallattua Ramadin ja Fallujan Syyrian eri islamilais-salafistisista aseellisista ryhmittymistä muodostuva Syyrian islamilainen rintama on aloittanut sodan ISISiä vastaan Aleppossa, Idlibissä ja Raqqan maakunnassa. Sunnalaiset oppositiossa taistelevat islamistiset järjestöt sotivat nyt toisiaan vastaan pohjoisessa Syyriassa. ISISin osittain hallitsema alue on maantieteellisesti laaja. Se ulottuu Fallujasta ja Ramadista Irakin ja Syyrian vastaisen rajan yli Eufratin jokiuomaa myötäillen - aivan kuin rajaa ei olisikaan - Aleppoon ja Idlibiin saakka. ISISin alueellinen levittäytyminen perustuu enemmistönä olevien sunnaheimojen, joiden heimoalueet ylittävät valtiorajat, tukeen. Syyrian sisällissota on antanut sysäyksen nykyiset valtiorajat kyseenalaistavalle kehitykselle.

Kehitys ei suinkaan alkanut vasta vuoden 2011 kansannoususta. Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin vuonna 2003 on tärkeä merkkipaalu tässä kehityksessä. Sen seurauksena valtion instituutiot yhtä lailla kuin yhteiskuntaa ylläpitävät sosiaaliset verkostot hävitettiin tai ne hävisivät. Syntyi tyhjiö, jota nyt koettavalla tavalla radikaalit, salafistiset ja islamistiset toimijat täyttävät. Irakista tuli virallisesti Irakin federaatio, joka sinetöi myös Kurdistanin itsehallintoalueen syntymisen. Yhdysvaltain käymä terrorismin vastainen sota tuli al-Qaidalle kuin taivaan lahjana. Tuskin mikään on sitä enempää edesauttanut terroristijärjestöjen toimintamahdollisuuksien lisääntymistä Lähi-idän sydänmailla ja lähes käden ulottuvuuden päässä islamille tärkeistä Damaskoksen ja al-Qudsin (Jerusalemin) kaupungeista.

Osmani-imperiumin rajat Lähi-idässä olivat vilayetien - suhteellisen laajojen hallinnollisten alueiden - rajoja. Vilayetit puolestaan jakautuivat sanjakeihin,  pienempiin hallinnollisiin yksiköihin. Hallinnolliset rajat muuttuivat lähes jatkuvasti. Nykyisen Syyrian alueelle syntyivät Aleppon ja Damaskoksen hallinnolliset alueet, myöhemmin Aleppon, Syyrian ja Beirutin hallinnolliset alueet. Syyrian vilayetiin kuuluivat muiden ohessa Jerusalemin ja Gazan sanjakit. Libanonin vuoristo ja Jerusalem muodostettiin vielä imperiumin loppuvuosikymmeninä omiksi erityisiksi hallinnollisiksi alueiksi.

Sykes-Picot -sopimuksen myötä 1916 ranskalaiset ja britit vetivät hajonneet imperiumin rajat ja etupiirit uusiksi. Britit pitivät öljyn vuoksi Irakista kiinni Trans-Jordanian lisäksi ranskalaisten saadessa Syyrian (ja nykyisen Libanonin) sekä Irakin pohjoisosan etupiireikseen. San Remon konferenssissa 1920 päätettiin lopullisesti mandaattijaosta. Mandaattihallintojen murentuessa ja uusien kansallisvaltioiden itsenäistyessä mandaattirajoista tuli uusia valtiorajoja. Kehitys kulki alueiden Lähi-idästä kansallisvaltioiden Lähi-itään.

Brittien lupaukset arabien itsenäisyydestä palkintona tuesta osmani-imperiumia vastaan ja arabikapinan nostamisena jäivät täyttymättä ja täyttämättä. Hashemiittiprinssi Faisal (Mekan hallitsijan, sheriffin kolmas poika) saapui arabikapinan johtajana perustamaan arabivaltiota Damaskokseen vuonna 1918. Syyrian kansalliskongressi kruunasi hänet hänet kuninkaaksi vain vähän ennen kuin San Remon konferenssi päätti Syyrian olevan Ranskan mandaattia. Ranskalaisia vastaan käydyn Faysalunin taistelun seurauksena kuningas Faisal joutui pakenemaan ja britit istuttivat hänet muodollisesti itsenäisen Irakin kuninkaaksi oman mandaattinsa alaisuuteen. Faisalin tavoitteena oli ollut pan-arabialaisen, itsenäisen sunna- ja shiiamuslimeista koostuvan arabivaltion, tai arabivaltioiden muodostaman konfederaation luominen, jossa myös muilla vähemmistöillä kuten kristityillä ja juutalaisilla olisi ollut kansalaisoikeudet. Se oli se ymmärrys arabivaltiosta, joka hänelle oli syntynyt myös brittilupausten johdosta. Se olisi pitänyt sisällään nykyisen Irakin ja Syyrian alueet mukaan lukien Palestiina ja Jordania.

Lähi-idän tämänhetkisen myllerryksen myötä kansallisvaltioiden perinteinen merkitys heikkenee. Lähi-itään on syntymässä alueita, jotka eivät ole valtioiden suvereenissa hallinnassa. Niitä ovat ISISin täyttämä tyhjiö Irakissa ja Syyriassa, Siinain niemimaalla varsin vapaasti mellestävät al-Qaidaan liittosuhteessa olevat heimot ja kurdien itsehallintoalueet (Irakissa virallisesti, Syyriassa de facto). Puhumattakaan siitä, että itsenäiseen Libanoniin ei perusteta hallitusta ilman vihreää valoa sekä Teheranista että Riyadhista. Hallituksen muodostamisen vaikeutta ei tarvitse ihmetellä, kun lupa tarvitaan alueellisen valtataistelun vastakkaisilta keskuksilta. Tämä kehitys osoittaa vanhojen valtiorajojen merkityksen rapautuvan. Siirrytään uuteen alueellistumisen vaiheeseen tavalla, jossa kansallisvaltioiden valta pääkaupunkitasolta heikkenee. Alueellistumisessa heimojen sisäinen yhteys ja niihin samastuminen sekä lojaliteetti nousevat näkyviin tavalla, joka on jäänyt vuosikymmeniksi katveeseen autoritaarisissa kansallisvaltioissa. Tämä kehitys muokkaa yhteiskuntia uusiksi siitä huolimatta, että vanhat valtiorajat vielä kartalla pysyvätkin.

Viitteellisiä havaintoja Lähi-idästä tänään. Vihreä väri kuvaa huomattavaa al-Qaidan
toimintaa, sininen kurdialueita, keltainen ja punainen Iranin ja Saudi-Arabian
alueellista valtataistelua sekä niiden kytköksiä.

Karttoja ei siis ainakaan vielä tarvitse piirtää uusiksi. Valtiorajat eivät vielä ole häviämässä, tai valtiot hajoamassa eri valtioiksi sen enempää Syyriassa kuin Irakissa. Valtioiden hajoamisen sijasta niihin syntyy hieman osmani-imperiumin aikaa muistuttavia hallinnollisesti autonomisia alueita. Luodut rajalinjat ovat jakaneet yhteiskuntia väkisin, koska ne ovat rikkoneet luonnollisten heimo- ja uskontokuntalojaliteettien rajat. Lähi-itä on kuin tilkkutäkki, jossa eri uskontokuntiin ja etnisiin ryhmiin kuuluvat ihmiset asuvat sekaisin huolimatta siitä, että eri ryhmät nauttivat enemmistöasemasta eri alueilla. Tästä syystä rajoja vetämällä ei pystytä luomaan homogeenisia alueita. Lojaliteetit kulkevat ihmisten ja heidän heimoihin tai uskontokuntiin kuulumisen mukana, ei valtiorajojen määrittämänä. Ranskalaiset tekivät kriisinhallintayrityksen Syyriassa jakamalla mandaattialuettaan pienempiin yksiköihin ja yrittämällä luoda kullekin etniselle tai uskontokuntaiselle ryhmälle oman alueen. Yritys kaatui omaan mahdottomuuteensa. Lähi-idän etnisestä ja uskontokuntaisesta monimuotoisuudesta johtuen kansallisvaltioiden hajoaminen ei lisää rauhan edellytyksiä.

Rauhaa ei rakenneta rajoja piirtämällä, siirtämällä tai uusia luomalla. Lähi-idän kyllästäminen väkivallalla, eikä pelkästään syyrialaisten tai irakilaisten vaan myös kansainvälisten sotaa käyvien liittoutumien toimesta, on antanut elintilaa ISISin kaltaisille islamilaista kalifaattia synnyttäville äärijärjestöille. Niiden elintila syntyy väkivallasta ja veren vuodatuksesta. Rauha on ainoa ratkaisu viedä elintila ja -kyky ISISin kaltaisilta rajoja ylittävältä terroristijärjestöltä. Ne ajatukset, joita Faisal pohti arabialueen tulevaisuudesta ratsastaessaan arabikapinan kärjessä Damaskokseen, saattavat nousta ajankohtaisiksi nykyistä Lähi-itää muokkaavan myllerryksen myötä. Ainakin jossakin muodossa.