Kertomuksia kriiseistä

Toukokuussa 2012 perustettu tiedeinstituuttifoorumi osallistui viime viikolla tieteen päiville ja tieteiden yöhön Helsingissä. Tieteen päivien teema oli kriisi - uhka ja alku. Tämän teeman ympärille keskittyivät myös tiedeinstituuttifoorumin järjestämät kaksi paneelikeskustelua yliopiston pienessä juhlasalissa. Suomen ulkomailla toimivat tiedeinstituutit ovat olleet keskellä erilaisia kriisejä viimeisten vuosien aikana. Japanin instituutti oli todistamassa maanjäristystä ja sen seurauksena tapahtunutta ydinvoimalan säteilyvuotoa, Ateenan instituutti on ollut keskellä talousmyllerrystä ja sen seurauksena tapahtuvaa suurta yhteiskunnallista muutosta Kreikassa. Lähi-idän instituutti on puolestaan ollut arabimaailman muutoksen myllerryksessä. Historiallisempaa näkökulmaa kriiseihin toivat Rooman ja Saksan instituutit Madridin instituutin keskittyessä tarkastelemaan ETA:n luopumista väkivaltaisesta toiminnasta.

Tieteen päivillä tuli usein esille se helposti unohtuva tosiasia, että kriisit eivät välttämättä ole merkitykseltään negatiivisia. Ne voivat merkitä tieteen päivien teeman mukaisesti myös uutta alkua. Kriisi, olipa sen taso ja viitekehys mikä tahansa, merkitsee muutosta totuttuun ja ravistelua arkielämään. Se pakottaa katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Huomion arvoista tiedeinstituuttifoorumin keskusteluissa oli se, että yhteiskuntia ravistelevien kriisien vaikutukset, seuraukset ja opetukset ovat yllättävän samankaltaisia riippumatta siitä, tapahtuivatko ne Roomassa yli 2000 vuotta sitten, tai Kreikassa ja Lähi-idässä nyt. Kriiseillä on paljon yhteisiä tunnusmerkkejä ja ne käynnistävät samankaltaisia yhteiskunnallisen, yhteisöjen ja ihmiselämän muutosten tapahtumaketjuja. Tuntuu jopa siltä, että kriisit ovat välttämättömiä muutosten käynnistämiseksi. Kriiseissä ikävintä ovat niiden aiheuttamat sodat ja väkivaltaisuudet, jotka sitten näkyvät inhimillisenä kärsimyksenä hyvin monella eri tasolla.

Lähi-idän instituutin puheenvuorossa toin esille joitakin arabimaailman muutokseen liittyviä näkökohtia. Yhtälailla, pyrin myös hieman arvioimaan sitä, mitä tämä uusi vuosi tuo Lähi-idässä tullessaan.

Nuoren nöyryytetyn miehen polttoitsemurhaa Tunisiassa oli mahdoton ennakoida etukäteen samoin kuin sitä, että siitä muodostui arabimaailmaa herättänyt tekijä. Taustalla olleet perussyyt olivat kuitenkin tunnettuja. Kansalaisten kokema arvottomuus, autoritaariset hallinnot, työttömyys, ja köyhyys. Tutkimus ei kuitenkaan pysty ennustamaan, eikä se ole edes sen tehtävä, näitä polttoitsemurhan kaltaisia yksittäisiä tapahtumia. Kansannousut - äänestäminen jaloin - ei myöskään ole mitään uutta Lähi-idässä. Mielenosoituksiin lähteminen on ollut perinteinen tapa osoittaa tyytymättömyyttä hallintoja vastaan. Autoritaarinen hallintomalli on ollut tapa hallita Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maita ja kansoja. Mandaattivallat näyttivät aikanaan tämän mallin esimerkkiä ja sitä itsenäistyneiden valtioiden johdot harjoittivat epävakauden, muutoksen ja itsenäisyyksien rakentamisen vuosikymmeninä. Autoritaarisuutta on tietysti monenlaista, eikä se rajoitu pelkästään Lähi-itään tai suoraan näkyviin hallinnan muotoihin ja keinoihin. Markkinavoimien valta on usein hyvin autoritaarista, jopa totaalitaarista, puhumattakaan Berliinin muurin hajoamisen jälkeen USA:n harjoittamasta globaalista sotilaallisten interventioiden hallintomallista (military governance) Amin Maaloufia lainatakseni. Pelko on jatkuvasti ollut autoritaaristen hallintojen hallitsemisen väline. Tämä on murtunut arabiheräämisen myötä. Kansalaiset ovat kääntäneet selkänsä pelolla hallitsemiselle. Tätä vapautumista on tukenut sosiaalisen median räjähdysmäisesti kasvanut rooli. Turvallisuutensa pönkittämiseen keskittyneet hallinnot havaitsivat, että heidän tiedonjaon monopoli hävisi.

Mitä sitten kolmannelle vuodelle kääntyvä uusin arabiherääminen tuo tullessaan? Tähän asti se ei juuri ole koskettanut Palestiinaa eikä sitä konfliktia, mikä sillä Israelin kanssa on. Arabimaailman myllerryksen suurin yksittäinen merkitys Israelille oli viitisen vuotta panttivankina olleen Gilad Shalitin vapautus. Yleinen merkitys puolestaan kertoo kasvavasta uhasta Israelin lähiympäristössä. Epävakaus on lisääntynyt ja on enemmän kuin todennäköistä, että arabiherääminen saavuttaa vielä myös palestiinalaiset. Israel ei pelkää mitään niin paljon kuin laajaa, väkivallatonta palestiinalaisten kansannousua. Palestiinaa ei saa tehtyä tekemättömäksi lisäämällä siirtokuntien rakentamista.

Jordaniaa kannattaa seurata. Se on vasta heräämässä arabikevääseen. Siinä ei valtiona ole mitään sellaista poikkeavaa, mikä saisi sen purjehtimaan kansannousujen aaltojen yli tekemättä ja toteuttamatta kansalaisten aidoiksi kokemia ja tuntemia poliittisia uudistuksia. Vaalit ovat ensi viikolla, niitä oppositiopuolueet boikotoivat. Jordanian aikaikkuna uudistusten tekemiseen ei kestä ikuisesti.

Syyriasta olen kirjoittanut useasti. Tilanne (vihaan 'tilanteen' sanomista tilanteeksi, koska kyseessä on paljon enemmän kuin 'tilanne') huononee edelleen, toivottomuuteen on helppo vaipua. Inhimillisen kärsimyksen loppua ei ole näkyvissä. Ratkaisu parempaan suuntaan vaatii kompromisseja kaikilta osapuolilta. Niitä pitää tavallisten syyrialaisten takia tehdä. Tämän vuoden aikana tulee vielä uusi YK/arabiliiton esitys, joka pitää sisällään rauhanturvaoperaation jossakin laajuudessa. Kansainvälisen yhteisön ei pidä vetää siltä mattoa alta.

Unohtaa ei sovi myöskään Saudi-Arabiaa, Persianlahden valtioita eikä tietysti Irania. Tämä luettelo kuvannee parhaiten sitä, että arabiherääminen yhtälailla kuin iranilaisten ja kurdien tulevaisuus on vielä voimakkaassa muotoa etsivän muutoksen vaiheessa. Patrick Seale on ennustanut näistä muutoksista suurimpia Lähi-idässä sitten osmani-imperiumin hajoamisen jälkeen. Hän ei liene kovin paljon väärässä.

Tiedeinstituuttifoorumia perustettaessa yhdeksi tavoitteeksi asetettiin osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun tutkimuksen perustalta. Tähän on nyt osallistuttu sekä tiedefoorumissa keväällä että tieteen päivillä syksyllä. Seuraavaksi tiedeinstituuttifoorumi jatkaa tätä keskustelua Turun kirjamessuilla lokakuun alussa.

Vapauden vääristymiä

Vapaus on kaikille ihmisille suhteellinen ja kokemusperäinen asia. Freedom Housen mukaan Syyria ei ole vapaa maa. Eikä se sitä monessa suhteessa varmasti ollutkaan, eikä ole vieläkään. Poliittinen vapaus oli tarkasti rajoitettua, se rajoittui käytännössä hallitsevan puoluekoalition puolueiden toimintaan. Hallinnon vastaiseen oppositioon kuuluminen ja siinä toimiminen saattoi viedä 'valtion turvallisuuden vaarantamisesta' telkien taakse. Toisaalta on hyvä muistaa, että kehitys esimerkiksi poliittisten vankien määrän suhteen ei ollut toivoton. Heidän määränsä oli vähenemässä. Poliittisten vankien määrä lienee ollut Syyrian sisällissodan alkaessa muutamia satoja. Syyria ei tässä suhteessa poikennut muista arabivaltioista Lähi-idässä, niistäkään, jotka ovat olleet lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen kumppaneita.

Vapauteen kuuluu myös vapaus pelosta. Se on yksi inhimillisen turvallisuuden perusteista YK:n kehityksen ohjelman (UNDP) määritelmän mukaan. Pelolla oli eri asteita Syyriassa, mutta politiikkaan osallistumattomien syyrialaisten arkielämää se ei paljon haitannut. Syyrian kaltainen autoritaarinen hallinto käyttää lähes poikkeuksetta pelon luomista yhtenä hallitsemisen välineistä, ja se institutionalisoitiin valtion turvallisuuselinten toiminnassa. Pelko eli mukana syyrialaisten elämässä, välillä vahvemmin, välillä heikommin, milloin tietoisempana, milloin tiedostamattomana. Se nousi vahvimmilleen Hafez al-Assadin hallinnon turvautuessa koviin otteisiin muslimiveljeskunnan vuosia kestäneen kansannousun tukahduttamisessa 30 vuotta sitten. Silloin myös poliittisen vankien (lähinnä muslimiveljeskunnan jäseniä) määrä nousi moninkertaiseksi. Suurin osa näistä vangeista oli jo vapautettu Bashar al-Assadin noustessa valtaan. Hän jatkoi vapauttamisten linjalla muutaman sadan jäädessä kaltereiden taakse.

Lehdistö- ja ilmaisunvapaus pysyivät rajoitettuina, vaikka lieventymistä näiden suhteen oli tunnistettavissa viimeisenä vuosikymmenenä ennen sisällissotaa. Hallinto kesti jo jonkinasteista kritiikkiä ja sosiaalisen median kanavien käyttö mahdollistettiin pitämättä siitä suurta ääntä. Mielenkiintoinen yksityiskohta lienee se, että facebookin käyttö vapautettiin siitä erikseen ilmoittamatta samaan aikaan kun nykyinen sisällissota kansannousuna käynnistyi. Syyrialaiset tunnustivat myös sosiaalisen vapauden ainakin johonkin rajaan asti. Maassa vallitsi sekä virallisesti että käytännössä uskonnon vapaus eikä ketään vainottu uskonnon perusteella. Naiset saivat äänioikeuden sekä mahdollisuuden olla parlamenttiehdokkaana vuonna 1953 ensimmäisenä arabivaltiona Lähi-idässä. Syyria ei myöskään kääntänyt selkäänsä muille hädänalaisille. Irakin sodan seurauksena Syyriaan siirtyi lähes miljoona Irakin pakolaista.

Huomattavin vapautuminen Syyriassa koettiin talous- ja yrityselämän suhteen. Yksityisyrittäjyyden säännöstelyä vapautettiin ja se näkyi selvästi suurimmissa kaupungeissa ja erityisesti Damaskoksessa. Ravintolat, hotellit, ja matkamuistomyymälät kukoistivat. Talouselämän vapautumisen pimeänä puolena korruptio vahvistui siinä määrin, että siitä tuli yksi suurimmista, ellei suurin, kansalaisten tyytymättömyyden aiheista. Sen vastustaminen oli kansannousun alun suurimpia kadulle motivoivia tekijöitä.

Jotkut syyrialaiset kärsivät puutteesta, mutta köyhyyttä ei ollut samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Egyptissä. Vapaus puutteesta on myös yksi inhimillisen turvallisuuden perusvapauksista. Keskiluokka vahvistui ja monet kaupunkilaiset kokivat elävänsä normaalia elämää. Yhtenä viime vuosien suurimpana ongelmana oli Syyrian koillisosaa koetellut kuivuus, joka aiheutti maanviljelijöille ahdinkoa ja johti monien kylien autioitumiseen sekä sisäiseen muuttoliikkeeseen.

Monet syyrialaiset ovat todenneet, että yhteiskuntaa kuristanut pelko hellitti, ihmiset kykenivät hengittämään vapaammin. Se ei tehnyt Syyriasta vapaata yhteiskuntaa, pelko oli edelleen osa sen arkipäivää. Kehitys parempaan oli hidasta, mutta se oli tunnistettavissa. Syyrialaisten ei tarvinnut pelätä arkipäivän ja oman turvallisuutensa puolesta. Damaskoksen vanhassa kaupungissa oli yöaikaan liikkuessa turvallisempi olo kuin Helsingin rautatieasemalla.

Vapaudella, tai sen puutteella, on siis useita sisältöjä ja merkityksiä Syyriassa kuten kaikkialla muualla. Keskustelin erään Syyriasta Jordaniaan sisällissodan vuoksi muuttaneen kanssa siitä, mitä syyrialaiset tarkoittavat vapaudella. Häntä ei kiinnostanut niinkään se, mitä poliittinen vapaus on, vaan mitä vapaus naisen näkökulmasta kotona, arkielämässä ja yhteiskunnassa tarkoittaa. Kertomukset siitä, että aseellisen opposition 'vapauttamilla' alueilla naiset kokivat turvallisemmaksi pitää huivia ei vakuuttanut oppositioiden vaatiman vapauden luonteesta. Ja nämä ajatukset tulivat uskontoa harjoittavan muslimin mielipiteinä.

On myös merkkejä siitä, että oppositiotoimijat kontrolloivat mielipiteen ilmaisua hallitsemillaan alueilla ja jopa Syyrian ulkopuolelle paenneiden pakolaisten keskuudessa. Jääkin hämäräksi, mikä vaikkapa Aleppon ympäristössä toimivien islamistisempien oppositioliikkeiden käsitys vapaudesta on. Heidän hallitessaan valta kyllä vaihtuisi, mutta vapauden lisääntymisestä, sen missään ulottuvuudessa, ei ole mitään takeita. Nykyinen sisällissota ei takaa suurempaa vapautta syyrialaisille. Syyrialaiset ovat epätietoisia ja kokevat ainakin osittain joutuneensa petetyksi. Osuva kuvaus tästä löytyy uusimmassa the New York Review of Books (Vol. LIX, No. 20) lehdessä olevasta Charles Glassin artikkelista "Aleppo: How Syria Is Being Destroyed".

Syyria on menossa ojasta allikkoon. Se on historiansa, väestöpohjansa ja sijaintinsa johdosta maa, jolla ei ole oikotietä onneen. Tätä kuviteltua oikotietä ei raivaa edes aseiden käyttäminen hallinnon vastaisessa sodassa. Lopputuloksesta kärsivät kaikki syyrialaiset, kehityksessä siirrytään vuosikymmeniä taaksepäin, inhimillinen kärsimys ja pelko kasvavat. Vapauden saavuttaminen jää utopiaksi, jäljelle jää vain sen vääristymiä. Vapaus oli Syyriassa suhteellista, mutta se ei puuttunut täysin. Vakaus, jos sitä turvallisuuden ilmentymänä kuvataan, merkitsi monelle syyrialaiselle paljon. Menetettyä vakautta kaivataan. Jopa vapautta enemmän.

Serain suojissa

Suomen Lähi-idän instituutin vuosikertomuksen 2011 kannessa oli kuva linnoituksesta, josta vuoden varrella on tullut joitakin kysymyksiä. Vuosikertomusta tehdessä aikataulu meni niin tiukaksi, että kuvatekstiin ei ehditty paneutua. Kuvassa oleva linnoitus on kalifi al-Walidin vuonna 710 rakennuttama Qasr Kharana, joka sijaitsee Ammanin ja Azraqin välisen valtatien varressa noin 65 kilometrin päässä Ammanista. Suosittelen pysähtymistä tässä hyvin säilyneessä linnoituksessa matkallanne Azraqiin.

Tähän aikaan vuodesta on perinteisesti aika pysähtyä, istua alas ja ottaa kirja käteen. Yhdeksi pyhien lukemistoksi suosittelen tänä vuonna ilmestynyttä Tom Schutyserin kuvadokumenttikirjaa Caravanserai: Traces, Places, Dialogue in the Middle East. Instituutin vuosikertomuksen kannen serai on löytänyt paikkansa myös Caravanserain kannesta. Karavaanien levähdys- ja majapaikat, serait, täplittivät silkkitien vartta Pohjois-Afrikasta aina Iraniin ja Kiinaan asti.

Johdantoluvun Schutyserin kirjaan kirjoittanut Andrew Lawler vertaa seraita nykyisiin lentokenttiin. Seraissa levättiin, syötiin, käytiin kauppaa, rukoiltiin ja seurusteltiin muiden karavaanimatkaajien kanssa. Joissakin niistä oli jopa tulkkeja, jotka auttoivat erikielisiä matkaajia ymmärtämään toisiaan. Ne olivat satojen vuosien ajan eri uskontoihin ja etnisyyksiin kuuluvien ihmisten kohtaamispaikkoja aikana, jolloin matkapuhelimet eivät vielä yhdistäneet ihmisiä. Libanonissa, Syyriassa ja Jordaniassa matkaava voi edelleen pysähtyä muistelemaan menneiden kohtaamispaikkojen aikaa enemmän tai vähemmän säilyneillä karavaaniserailien raunioilla. Seraita ei kuvata turhaan kulttuurisen dialogin paikoiksi. Joissakin niissä oli jopa kirjasto kirjoineen matkailijoiden luku- ja tiedonhalun tyydyttämiseksi.

Suomen Lähi-idän instituutin toimintaa viimeisen kahden vuoden aikana kuvaa myös matkalla olo ja eri etappien serailit. Instituutin kodista Damaskoksesta siirryimme väliaikaisesti uuteen serailiin Ammaniin, josta nyt puolestaan olemme muuttamassa Beirutiin. Beirutin serailissa viivymme niin pitkään, kunnes paluu takaisin Damaskokseen on mahdollista.

Elämä yleensäkin, eikä pelkästään Lähi-idän instituutissa, on matkalla oloa. Matkan varrella levähdyspaikat ovat tarpeen. Levähdyshetket voivat olla aikaan ja pyhiin sidottuja. Tässä mielessä joulun viettäminen seraina, levähdyspaikkana ja -hetkenä, on sekä mielekästä että tarpeellista. Istuminen alas, kirjan ottaminen käteen, sen selailu, lukeminen ja mietiskely ovat jokaiselle sopivaa lepoa elämän karavaanimatkalla.

Myös Walla-blogi siirtyy serailin lepoon pariksi viikoksi. Wallan pariin palataan vuoden vaihduttua. Lähi-itä on siitä kiitollinen alue, että siellä kirjoitusten aiheet eivät helposti pääse loppumaan.

Vuodenvaihteen toivotusten lisäksi kiitän kaikkia Walla-blogin lukijoita kiinnostuksesta, kannustuksesta ja kiitoksista Wallan ensimmäisenä vuotena!

Sama sisällissota

Syyriassa tyytymättömyys alkoi kasvaa presidentin huomaamatta. Presidentin ajan vei keskittyminen ulkopolitiikan hoitoon ja Syyrian aseman vahvistamiseen Lähi-idässä. Maan sisäinen tyytymättömyys tuli yllätyksenä. Presidentti sinänsä oli ollut suosittu, vakaus maassa oli lisääntynyt, mutta monet eivät pitäneet vallan ytimeen ja sen liepeille vahvan talouskasvun aikaan pesiintyneistä lieveilmiöistä. Hallitseva luokka loitontui kansasta etujen muodostuessa suhteettomiksi, liike-elämän ja hallinnon välisen yhteyden syvetessä sekä korruption lisääntyessä.

Aseellisia iskuja alkoi esiintyä siellä täällä. Salamurhat kohdistuivat pääasiassa presidentin edustamaa alaviittivähemmistöä vastaan. Jisr ash-Shughurin pikkukaupunki Aleppon lähistöllä oli ensimmäisen kunnon yhteenoton näyttämö. Muutenkin salamurhat keskittyivät aluksi Aleppon tienoille. Aseellisia iskuja tehtiin myös Homsissa ja Hamassa, molemmat konservatiivisuudestaan tunnettuja kaupunkeja. Aleppossa tehtiin raaka, kymmeniä tappanut isku tykistöakatemian alaviittikadetteja vastaan.

Muslimiveljeskunta nousi johtamaan kapinointia. Syyriassa enemmistönä olevat sunnat olivat tyytymättömiä vähemmistön hallintoon. Maanalaisia kapinallisyksiköitä perustettiin eri puolille Syyriaa. Nämä yksiköt salakuljettivat aseita rajojen yli Irakista, Libanonista ja Jordaniasta. Näistä maista myös tuettiin kapinallisia sekä taloudellisesti että aseellisesti. Hallinto takavarikoi kapinallisilta amerikkalaisperäisiä moderneja viestintävälineitä. Oppositio pyrki yhdistämään rivejään ulkomailta johdetusti. Aseita varastoitiin moskeijoihin ja moskeijoista muodostui kapinallisliikkeen moottori. Siellä julistettiin tyytymättömyyttä maallista hallintoa vastaan ja kuunteleva nuoriso oli julistukselle otollista maaperää.

Presidentti ja hallinto kokivat ajautuvansa seinää vasten. Puolivillaisista reformilupauksista lisääntyvine vapauksineen ei ollut apua. Kapinointi levisi ja laajeni. Presidentti uskoi, että sisäinen kapina oli ulkovaltojen ja erityisesti Yhdysvaltojen ja Israelin salajuoni Syyrian hajottamiseksi. Olihan eräässä tunnetussa Yhdysvalloissa julkaistavassa juutalaislehdessä ollut Israelin ulkoasiainministeriön entisen virkamiehen visionomainen artikkeli Lähi-idän Israelille suotuisasta kehityksestä, jonka keskeinen sisältö oli Syyrian hajottaminen Irakin tavoin etnisten ja uskonnollisten rajalinjojen mukaisesti. Salajuonittelun kohteeksi joutuminen ei siis ollut pelkkää villiä mielikuvitusta.

Maakuntakaupunkien kauppiaat alkoivat tukea kapinointia lakoilla. Pelko lisääntyi ja vähitellen kapinointi ulottui pääkaupunkiin Damaskokseen asti. Iskuja tehtiin Damaskoksessa ja kaupungin puolustusta vahvistettiin. Aleppo oli jo lähes täydessä sotatilassa, panssarivaunut partioivat käytännöllisesti katsoen kaikilla kaduilla. Damaskokseen pystytettiin tiesulkuja ja vartiointia vahvistettiin.

Presidentin lähipiiri, veli etunenässä, suositti kapinoinnin murskaamista kovin ottein. Veli sai tahtonsa lävitse. Hallinto siirtyi käymään sotaa islamistikapinallisia vastaan. Palmyran vankilaan teurastettiin erään aamun koittaessa noin 500 muslimiveljeskunnan pidätettyä ja kapinallisten valtaaman Haman vanhan kaupungin keskusta saarrettiin ja alistettiin tykistötulelle. Kuolleiden määräksi arvioidaan 5000-10000.

Lukija huomaa viimeistään nyt, että edellä kuvattu tapahtumakulku on lähes viiden vuoden ajalta reilun 30 vuoden takaa. Yhtymäkohdat nyt käynnissä olevaan sisällissotaan ovat hämmästyttävän läheiset kansannousun kulkua, tapaa ja ydinpaikkoja myöten. Eräällä tavalla se onkin jatkumo aikaisemmalle kapinalle ja valtataistelulle. Syyrian nykyisen johdon tavassa käydä sotaa kansannousua vastaan ei ole mitään yllättävää. Kansannousua arvioitiin alusta lähtien niiden silmälasien läpi, joista näkyivät 30 vuoden takaiset tapahtumat ja kokemukset. 30 vuoden takaiseen kokemukseen perustui myös täsmälleen sama johtopäätös menettelytavoista: jos murskaaminen väkivalloin onnistui silloin, miksi se ei onnistuisi nytkin. Myös salaliittoajatukset olivat yhdenmukaisia aikaisemman kokemuksen kanssa.

Se, mitä sisäänpäin katsovan autoritaarisen valtion presidentti eikä muu johto ymmärtänyt, oli maailman muuttuminen Syyrian ympärillä. Syyrian nykyinen sisällissota ei enää pelkästään sosiaalisen mediankaan ansiosta pystynyt pysymään sisäisenä asiana. Aika kertoo, onko se vai joku muu tekijä syy siihen, että lopputulos on erilainen kuin 30 vuotta sitten. Assadien dynastian aika on ohi, eikä paluuta vanhaan Syyriaan ole. Uuden Syyrian syntyminen on vielä vuosien takana. Tämän kirjoittajan kaltainen sivusta seuraaja ihmettelee yhä uudestaan ja uudestaan, että eikö autoritäärisestä valtiomallista kansanvaltaisempaan järjestelmään ole mitään muuta tietä kuin väkivallan tie. En jaksa uskoa, että nyt nähty ja nähtävä väkivalta Syyriassa oli ja on se ainoa keino, jolla yhteiskuntia muutetaan ja ne muuttuvat.