4. elokuuta 2012

Aleppon ahdinko


Syyrian kapinalliset murhasivat yli 30 ja haavoittivat yli 50 tykistökadettia Aleppossa 16. kesäkuuta. Tämän olisi voinut hyvin kuvitella tapahtuneen tänä kesänä, jos ajatellaan vaikkapa videopätkää Assadin tukijoiden summittaisesti teloituksesta muutama päivä sitten Aleppossa. Kadettien murha tapahtui Syyrian edellisen aseellisen kapinan aikaan vuonna 1979. Nykyisen presidentin isä pani pisteen tuolle muslimiveljeskunnan kapinalle Hamassa 1982. Pisteen paneminen tarkoitti historiallisen Haman täydellistä hävittämistä ja kuolleita, joiden tarkkaa määrää ei tiedetä vieläkään. Heitä arvioidaan olleen 10000-20000 välillä.

Aleppossa vierailleet ulkomaalaiset viimeisen kahden sadan vuoden aikana ovat kuvanneet kaupunkia eri tavoin. Kuvauksissa esille nousevat kaupungin ja sen asukkaiden moninaisuus. Kahvihuoneet, kylpylät (hammamit) ja kauppakujat muodostivat kaupungin sydämen ja toimivat kaupunkilaisten kohtaamispaikkoina. Kaikki arvostivat musiikkia. Muslimit, kristityt ja juutalaiset elivät kauppakeskukseksi kehittyneessä suurkaupungissa osmanihallinnon alla sopuisaa elämää. 100 vuotta sitten T.E. Lawrence kuvasi kaupungin henkeä kompromissia etsiväksi. Aleppon kävijä voi edelleen käydä samassa Baron-hotellin baarissa, jossa Lawrence istui viettämässä aikaa ja jonka huoneessa 202 hän yöpyi. Viereisessä huoneessa 203 Agatha Christie kirjoitti puolestaan ensimmäisen osan Idän pikajunan arvoituksesta.

Aleppossa ja Baronissa käynnistäni on yli kaksi vuotta, mutta kaupunkia hallitseva linnoitus (citadel), piirtyy edelleen hyvin mieleeni. Vanhan kaupungin viliseviä kauppakujia ja maailmankuulua oliivisaippua ei voi unohtaa. Oliivisaippua on yksi tunnetuimpia ja vanhimpia aleppolaisia kauppa- ja kulutustarvikkeita. Sen terveysvaikutuksia voivat kaikki saippuaa käyttävät kokea. Vihaan ja kostonhaluun ei oliivisaippuankaan parantavat vaikutukset riitä, eikä se suojaa luodeiltakaan.

Kesäkuussa Damaskoksessa käydessäni näytti vielä siltä, että Assadia vastustavat kapinalliset olivat valinneet pääkaupunki Damaskoksen valtataistelun kohteeksi. Oliko se vielä liian kova pala purtavaksi kapinallisille, vai vain hallinnon joukkojen huomion vetämistä Damaskokseen ennen Aleppon valtaamiseen ryhtymistä. Konfliktin historiaa ajatellen Aleppo on luonnollisempi kohde vallattavaksi kuin Damaskos. Aleppo sijaitsee Turkin rajan läheisyydessä ja kapinalliset ovat hallinneet jo kuukausia siitä Turkin rajalle ulottuvia alueita. Hyökkäyksen valmistelu Aleppoon oli siis paljon yksinkertaisempaa kuin keskittyminen Damaskokseen. Aleppon kaatuminen kapinallisten hallintaan tekisi siitä Syyrian Benghazin.

Aleppon taistelut ovat kertausta sille, jota on jo totuttu näkemään Syyrian puolitoista vuotta kestäneen sisällissodan aikana. Taistelut ja väkivalta tuotiin Aleppon kaupunkiin, se ei syntynyt siellä kaupunkilaisten oman tahtotilan seurauksena. Aseelliset kapinalliset tietävät vetävänsä hallinnon aseellisen koston puoleensa tavalla, joka jättää kaupunkilaiset avuttomiksi maalitauluiksi. Se taktiikka toimii, saa laajaa kansainvälistä mediajulkisuutta samalla kun pakottaa syyrialaiset, usein vastoin tahtoaan, tämän valtataistelun uhreiksi.

Syyriassa on kysymys valtataistelusta. Piste. Vanhemman Assadin hallinto ja Haman murskaaminen juurrutti syvän kostonhalun erityisesti sunnalaisten syyrialaisten sydämeen ja sitä kostoa haetaan nyt hänen pojaltaan. Kysymys ei ole ollut rauhanomaisesta kansannoususta enää vuoteen. Eivätkä kapinalliset valtataistelussa halua rauhaa, he haluavat sotaa ja sodan keinoin Assadin hallinnon kukistamista. Eikä kysymys ole enää vain valtataistelusta Syyriassa, kysymys on valtataistelusta Lähi-idässä, jossa myös suurvallat ovat puolensa valinneet. Syyrian särkeminen nähdään strategisena tavoitteena shiialaisen islamilaisen maailman (lue Iran) heikentämiseksi eikä siinä valtataistelussa paljon tavallisen syyrialaisen henki maksa. Kofi Annanin työ kilpistyi tähän. Tahtoa YK:n turvallisuusneuvoston hyväksymän Annanin suunnitelman toimeenpanoon ei ollut millään osapuolella Syyriassa, eikä Syyrian ulkopuolella. Tahtoa sen toteuttamiseen olisi sen sijaan todennäköisesti ollut niillä tavallisilla syyrialaisilta, joilla ei enää aikoihin ollut sanan sijaa sen suhteen, mitä maassa tapahtuu. Annanin suunnitelman toimeenpano olisi estänyt sen uuden alueellisen etupiirijaon järjestelyn, joka on nyt monen Lähi-idän sunnalaisen valtion, Turkin ja Yhdysvaltojen tavoitteena. Aleppon ahdinko on yksi luku tässä Lähi-idän etupiirijaossa, jota nyt verellä piirretään.

10. heinäkuuta 2012

Lähi-itä lähellä


Lähi-itä (the Near East) maantieteellisenä terminä on brittiluomus. Sillä tarkoitettiin lähinnä osmanivaltakuntaan kuuluvia alueita ja myöhemmin Iso-Britannian mandaattihallintoon kuuluvia alueita, jotka olivat maantieteellisesti Eurooppaa lähimpänä. Egypti, Palestiina, Transjordania ja Irak kuuluivat tähän Lähi-itään. Terminologia on yleensä lähes poikkeuksetta kiistanalaista eikä aina muisteta, mihin kaikki termit – olipa ne maantieteellisiä tai muita – perustuvat. Lähi-itä on ainakin suomenkielessä vakiinnuttanut paikkansa tarkoittamaan juuri brittien Lähi-idäksi tarkoittamia alueita mukaan lukien Libanon ja Syyria. Pohjois-Afrikka on jo Lähi-idän ulkopuolella Egyptistä länteen. Egyptin voi luontevasti laskea olevan osa sekä Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa. Persianlahden valtioiden pitäminen osana Lähi-itää on kyllä jo jossakin määrin kyseenalaista, mutta Keski-itään ne kuuluvat. Mikään kieli tai uskonto ei sinänsä määritä Lähi-itää eikä sen alueellisen määrittelyn kanssa niin kovin ortodoksi edes kannata olla. Englanninkielinen maailma käyttää yleisemmin termiä Keski-itä (the Middle East), joka maantieteellisesti ulottuu Lähi-itää suuremmalle alueelle.

Suomen tiedeinstituutti Välimeren itäisillä ja eteläisillä rantamailla kantaa nimessään suomenkielessä vallitsevaa termiä Lähi-itä. Instituutti määrittelee omaksi toiminta-alueeksi koko arabiankielisen Lähi-idän ja sen merkittävimmät reuna-alueet, joka tietysti on jo sinänsä varsin mielenkiintoinen määrittely. Turkki ja Iran, puhumattakaan Israelista, eivät varmasti pidä itseään ensisijaisesti Lähi-idän reuna-alueina. Turkki haluaa vaikutusvaltaa Lähi-idässä, mutta jää samalla tavalla Lähi-idän rajavyöhykkeeksi kuten Egypti, Iran on lähempänä Persianlahtea mutta Israel on tietysti osa jo brittimerkityksistä Lähi-itää. Instituutin englanninkielinen nimi (The Finnish Institute in the Middle East) antaa paremman kuvan toiminta-alueen laajuudesta, vaikka varsinainen toiminta toistaiseksi onkin keskittynyt Lähi-itään Keski-idän jäädessä voimavarojen puutteessa toissijaiseksi. Keski-idän voi laskea ulottuvan Afganistanista Marokkoon. Lähi-itä ja Keski-itä ovat kaikki Länsi-Aasiaa.

Lähi-itä, sen määrittelystä huolimatta, on lähellä myös Suomea. Suoria lentoja lomalentoja lukuun ottamatta ei moneenkaan kohteeseen yllä mainituista maista ole, mutta Istanbulin kautta pääsee neljässä - viidessä tunnissa jo useimpiin Lähi-idän pääkaupungeista tai niistä Suomeen.

Elokuussa Lähi-itä on hyvin lähellä Suomea. Tampereella järjestetään elokuun 24. – 25. päivä Suomen toinen Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tutkimuksen kollokvio Tampere-talossa. Kollokvion ohjelma on monipuolinen poikkileikkaus sekä suomalaiseen että kansainväliseen tutkimukseen. Ohjelmassa on noin 60 esitelmää ja kutsutut luennoitsijat saapuvat Tunisiasta, Algeriasta, Egyptistä, Syyriasta ja Ranskasta.  Esitelmän aiheet käsittelevät muinaisuutta ja nykyisyyttä aina Assyriasta ja Petrasta vuoden 2010 lopulla Tunisiassa käynnistyneisiin arabimaailman muutoksiin asti. Syyria on myös suurennuslasin alla. Tutkittu Lähi-itä tulee tuoreella tavalla tutuksi samalla kun tutkijat ja opiskelijat saavat mahdollisuuden keskinäiseen keskusteluun ja ajatusten vaihtoon. Akateemisen ohjelman ohella osallistujilla on mahdollisuus tutustua Syyria-aiheiseen valokuvanäyttelyyn. Kollokvion alustavaan ohjelmaan voi tutustua sivuilla www.fime.fi ja www.uta.fi/tapri. Tervetuloa kokemaan Lähi-itä Tampereella!

19. kesäkuuta 2012

Syyria silmukassa


Syyrian solmu on kiristymässä silmukaksi. Ajo Ammanista Damaskokseen sujuu kyllä vielä suotuisasti mutta hallinnon tukaloituvaa tilannetta ei voi olla huomaamatta. Vartiointi on tiukentunut, sotilaita ja panssaroituja miehistön kuljetusajoneuvoja on valtatien reunustoilla aikaisempaa enemmän. Jotkut tankit on kaivettu asemiin piiput suoraan kyliin osoittaen. Valtaväylien katkaisua pelätään. Silmukka kiristyy myös Damaskoksen ympärillä. Muutaman viikon sisällä lisääntyneet tiesulut itse kaupungissa tekevät kaupungin sisäisestä liikenteestä etsivää; aina täytyy yrittää pari kolme turhaa kertaa ennen kuin löytyy joku väylä, jota pitkin voi edetä haluttuun paikkaan.

Silmukan kiristymistä voi seurata vanhan kaupungin kattoterasseilta kuuntelemalla missä suunnassa käydään eniten tulitaisteluja. Itsemurha- ja räjähdeiskut itse kaupungissa ovat lisääntyneet eikä niistä kaikista enää uutisoida. Erityisesti turvallisuusviranomaisten tappiot pyritään salaamaan. Ainoastaan SANA-uutistoimiston sivuilta voi jälkeenpäin katsoa miten paljon sotilaita ja poliiseja on minäkin päivänä haudattu. Ihmiset rajoittavat ulkona liikkumista vain välttämättömään, ilman syytä ei lähdetä ulos eikä varsinkaan pimeän aikaan. Pelko elää myös hallinnon huipulla; päätöksenteon ydinjoukossa olevat joutuvat etsimään syrjäisempiä paikkoja päivällisiä varten ja liikkumaan matalalla profiililla. He ovat opposition avainkohteita.

Aseistetut opposition joukot piirittävät Damaskosta ja jonkin verran heitä on kaupungin sisälläkin – huhujen mukaan jopa vanhassa kaupungissa. Kapinallisarmeijalla on sissisodan perinteiden mukaisesti se etu puolellaan, että päivisin se voi sulautua työtä tekeviin damaskoslaisiin ja käydä vaikkapa tekemässä työpäivän valtion virastossa ja sitten pimeän tullen ottaa toisen roolin ’vapaustaistelijana’. Aseellinen oppositio on ottanut Damaskoksen selvästi maalitaulukseen. Alepposta ei tarvitse välittää, se seuraa automaattisesti kun Damaskos kaatuu. Damaskoslaisten mielipiteissä on havaittavissa kiristyneen tilanteen tuomaa syvää kyllästyneisyyttä. Hallinnon tuki murenee vauhdilla. Se selittää omalta osaltaan aseellisen opposition vahvistumista pääkaupunkiseudulla.

Silmukka on kiristynyt Houlan ja al-Qubeiran verilöylyjen jälkeen. Edelleenkään ei ole varmuutta siitä, mikä tai mitkä osapuolet niihin olivat syyllisiä. Narratiivit näiden tapahtumien osalta poikkeavat toisistaan seuraten niitä kertomuslinjoja, jotka opposition ja hallinnon kertomina ovat eläneet kansannousun alusta lähtien Syyriassa. Houlan ja al-Qubeiran tapahtumat edellyttävät puolueetonta rikostutkimusta.

Kofi Annanin rauhansuunnitelma on ollut toteuttamiskelpoisen tie ulos Syyrian umpikujasta. Sen toteenpaneminen kilpistyi kuitenkin sekä hallinnon että oppositioiden haluttomuuteen tulitauosta. Hallinnolla olisi ollut mahdollisuus toimia tekijänä umpikujasta ulospääsemiseksi noudattamalla Annanin suunnitelmaa, mutta loppukin sen legitimiteetin rippeistä on hävinnyt lisääntyvään väkivallan käyttöön.  Syyriassa on kysymys valtataistelusta, jossa voittoon pyritään väkivaltaisesti siviiliuhreista välittämättä – tai tekemällä niitä lisää propagandistisin päämäärin. Legitimiteettivaje on myös oppositioiden aseita käyttävillä, jotka syyllistyvät hirmutekoihin siviilejä vastaan hallinnon joukkojen lailla. Siltä pohjalta on huono lähteä rakentamaan uutta hallintoa Syyriaan.

Syyria on kylpenyt vuodenaikaan nähden poikkeuksellisessa yli 40 asteen helleaallossa. Kesästä on tulossa kuuma ja se kuumenee entisestään heinäkuun 20. päivä alkavan Ramadanin johdosta. Ramadan merkitsi jo vuosi sitten käännekohtaa Syyrian silloisen kansannousun kulkuun; merkitseekö se nyt tänä kesänä lopullisia kuolinkelloja nykyiselle hallinnolle?

Valitettavasti väkivalta ei tule loppumaan Syyriassa hallinnon kaatumiseen. Kostettavaa on kertynyt jo liikaa. Libanonin 15 vuotta kestänyt sisällissota saattoi olla leikkiä siihen verrattuna, mikä Syyriassa on vielä edessä. Tämä siitä huolimatta, että hallinto vielä tehnee joitakin myönnytyksiä kansainvälisen yhteisön painostuksesta ostaakseen lisää elinaikaa ennen lopullista kaatumistaan.


12. kesäkuuta 2012

Hyvin huolestunut


Huolestuneisuus, välillä osuvaan ja kuivaan huumoriin kätkettynä, paistaa läpi yhdestä Jordanian tietävimmästä muslimiveljeskunnan tuntijoista. Jordanian muslimiveljeskunta otti keväällä askeleen konservatiivisempaan suuntaan uuden shura-neuvoston valinnan myötä. Shura on eräänlainen veljeskunnan parlamentti ja siellä valtaa pitää nyt nuoremman sukupolven edustajat, jotka ovat vanhempaa sukupolvea radikaalimpia.

Hashemiittinen kuningaskunta on mandaattiajoista lähtien rakentanut jatkuvaa konsensusta yhteiskunnan eri ryhmien välille. Se on ollut Jordanialle tunnusomainen piirre. Muslimiveljeskunta perustettiin Jordaniassa 1945 ja alusta lähtien sen ja kuningashuoneen välillä on vallinnut yhteisymmärrys, joka on näkynyt myös muslimiveljeskunnan tukena kuningashuoneelle sen kriisin hetkinä. Näitä kriisejä ovat olleet länsirannan liittäminen Jordaniaan 1950, Nasserin pyrkimysten patoaminen hieman myöhemmin, sisällissota palestiinalaisia vastaan vuosina 1970-71, Syyrian Assadin vastainen toiminta 80-luvulla ja levottomuudet palestiinalaisleireissä myöhemmin. Kuningas Hussein tarjosi Syyrian muslimiveljeskunnalle turvapaikan Haman 1982 verilöylyn jälkeen. Jordanian muslimiveljeskunta on eronnut kumppaniveljeskunnista niin Syyriassa kuin Egyptissä nimenomaan pyrkimyksessään ylläpitää yhteisymmärrystä vallassa olevien kanssa.

Vastineeksi kuningashuoneelle annetusta tuesta muslimiveljeskunnalle on annettu vapaus toimia. Siitä on kehittynyt hyvin organisoitu, moniulotteinen ja vahvasti verkottunut oppositiotoimija, joka on järjestyneisyydessään valovuoden edellä muita jordanialaisia oppositiotoimijoita. Muslimiveljeskunnan vaatimus Jordaniassa on pitkään ollut uudistusten toteuttaminen, ei vallanvaihto. Siitä muodostui lojaali oppositio. Sen ja kuningashuoneen yhteiset edut ovat olleet suurempi yhteinen nimittäjä kuin niiden väliset näkemyserot.

Jordaniassa muslimiveljeskunnasta on vuosikymmenien kuluessa muodostunut puskuri islamistista radikalismia vastaan, koska se on kyennyt ohjaamaan uskonnollisen osallistumisen omaan toimintaansa. Tämä on taittanut radikalismin kärjen. Se on ollut kuningashuoneen edun mukaista ja tehokkainta poliittisen väkivallan torjuntaa. Radikalismi ei perinteisesti ole ollut Jordanian muslimiveljeskunnalle luonteenomaista.

Kuningashuoneen ja muslimiveljeskunnan yhteisymmärrystä koettelee kaksi asiaa. Ensimmäinen niistä on muslimiveljeskunnan vastustus Jordanian ja Israelin välisiä diplomaattisuhteita vastaan ja toinen on korruption sietäminen kuningaskunnassa. Jordanian työttömyys on huomattavasti virallisia lukuja korkeampi ja korruptio syö jatkuvasti kipeästi tarvittavia työpaikkoja. Se puolestaan vahvistaa radikalismia synnyttäviä tekijöitä. Niitä ovat vieraantuminen yhteiskunnasta, kokemus riistetyksi tulemisesta, työttömyyden tuoma nöyryytys sekä lisääntyvä turhautuneisuus ja arvottomuuden ja voimattomuuden tunne.

Konsensus on nyt koetuksella. Muslimiveljeskunta on siirtymässä uuden johdon myötä suuntaan, joka sietää ja ymmärtää radikaaliutta vanhaa muslimiveljeskunnan johtoa paremmin. Muslimiveljeskunnalla on Jordanian ylivertaisesti paras kansanjoukkojen mobilisointikyky ja se voi niin halutessaan saada miljoona mielenosoittajaa kaduille. Tähän kun liitetään kytevä, mutta voimistuva tyytymättömyys Jordaniassa olevien palestiinalaisten leireissä, niin ruutitynnyri on sytytyslankaa vaille valmis. Jordaniassa maanlaajuinen miljoonan kansalaisen mielenosoitus voidaan polkaista pystyyn päivässä, Syyriassa se vei kuukausia.

Asiantuntija myönsi olevansa hyvin, hyvin huolissaan lähitulevaisuuden kehityksestä. Hän kuvasi osuvasti huolestuneisuuttaan toteamalla, että ”ongelma ei ole radikalismin nopeassa leviämisessä, vaan reformien hitaudessa”. Kuningas Abdullah I tunnetaan kansakunnan perustajana, Hussein sen rakentaja, mutta jääkö Abdullah II historiaan sen uudistajana?


5. kesäkuuta 2012

Matkalla Medinaan


Höyryveturi puskee savua tasaisesti Ammanin Hejazin asemalla lähtöä odottaen. Lauantaiaamun aurinko alkaa lämmittää. Matkustajat saapuvat eväskoreineen ja nousevat puisiin vaunuihin. Vihellys leikkaa ilmaa, veturi syöksee mustanharmaata savua ja vaunut alkavat kolista kapearaiteisella radalla. Rata nimettiin Arabian niemimaan Hejazin alueen mukaan. Sen suunnittelu käynnistyi 1860-luvulla ja se rakennettiin pyhiinvaeltajia varten Damaskoksen Hejazin asemalta Medinaan asti vuosina 1900-1908. Radalle tuli pituutta 1300 kilometriä ja se muodosti osan osmanivaltakunnan rataverkostosta. Rata helpotti huomattavasti matkantekoa Damaskoksesta Medinaan vaikka se ei Mekkaan asti ulottunutkaan.

Damaskoksen kävijän kannattaa vierailla entistetyllä Hejazin asemalla. Aseman edessä seisoo yksi radalla käytetyistä höyryvetureista ja sisällä on valokuvanäyttely radan historiasta. Rata kulki Ammaniin Deraan kautta, joka vuonna 2011 nousi otsikoihin Syyrian kansannousun alkupisteenä. Deraa oli kuuluisa jo mandaattiaikana salakuljetuksen keskuksena johtuen strategisesta sijainnistaan Palestiinan ja Syyrian rajalla. Sen kautta kulkivat sekä palestiinalaisten kansannousua brittimandaattia vastaan tukemaan tulevat kapinalliset että aseet vuosina 1936-39. Deraasta lähti myös Hejazin radan haarauma Haifaan välimeren rannalle.

Imperiumien kuolinkouristusten oireisiin kuuluvat vallan keskittäminen ja pyrkimykset valtakunnan kansallistaminen. Tämä oli nähtävissä myös osmanivaltakunnan viimeisinä vuosikymmeninä. Hejazin radan rakentamisen tavoitteet eivät olleet pelkästään bona fide luonteisia pyhiinvaeltajien matkan helpottamiseksi. Sen tarkoituksena oli myös lujittaa kaukaisia arabiprovinsseja paremmin Korkean Portin yhteyteen sekä luoda raideyhteys islamilaisen Hejazissa sijainneen kalifaatin ja osmanivaltakunnan keskuksen välillä. Tavoitteena oli myös hyödyntää rataa kaupankäyntiin ja sotilaskuljetuksiin. Arabiheimot suhtautuivat hankkeeseen epäluuloisesti ja osmanien vastaisen arabikapinan aikana ensimmäisessä maailmansodassa Arabian Lawrence arabiarmeijoineen katkoikin rataa nykyisen Jordanian alueella sen minkä ehti.

Valtioiden rajat eivät rajoittaneet ratamatkailua Hejazin radalla. Historioitsija William Haddad on todennut, että kansallisvaltio on vanginnut mielen (the nation state is the prison of the mind). Osmanivaltakunta oli rikas sekoitus kansoja, kieliä ja uskontoja. Moskeijat, kirkot ja synagogat olivat luontainen osa valtakunnan kaupunkeja. Kansallisvaltioiden rajat ohjaavat, tietysti useimmiten tiedostamatta, ajattelua ja muovaavat mieltä kapeakatseiseksi, itsekkääksi ja erilaisuutta vierastavaksi maailmankatsomukseksi. Pax Ottomanicana tunnettujen ajanjaksojen tutkiminen on mielekästä  ajatellen kaikkia niitä hiljattain entisen osmanivaltakunnan alueella sodittuja ja edelleen sodittavia sisällissotia. Etnisyyksistä ja uskonnoista on etsitty syntipukkeja näihin sotiin. Siis juuri niistä samoista elementeistä, joista pax ottomanica muodostui.

Viime lauantain Hejazin radan höyryjunaretki ei ollut pyhiinvaellusmatka Medinaan. Matka päättyi kahden tunnin savun puskemisen jälkeen Ammanin lentokentän tienoilla olevalle asemalle. Eikä kaikki mennyt aivan kuten aikanaan, sillä höyryveturi väsähti ensimmäiseen ylämäkeen Ammanin asemalta lähdön jälkeen ja perille päästiin vasta kun sen eteen valjastettiin dieselveturi.

Hejazin radan jäänteet muistuttavat ajasta ennen valtioiden rajoja. Erilaisia uskontoja, etnisyyksiä ja kansoja täynnä olleissa valtakunnissa on ollut jotakin, josta voidaan vielä oppia. Ja elämmekö jo nyt tiedostamattamme kehitysvaihetta, jossa olemme tekemässä paluuta kansallisvaltioiden ajasta kohti suurempia ja rajattomampia kokonaisuuksia. Kansallisvaltio ei ole kehityksen loppu. Tuleeko vielä päivä, jolloin matkustamme Orient Expressillä Istanbulista Damaskoksen ja Ammanin läpi Arabian niemimaalle ilman rajamuodollisuuksia ja radasta lähtevät toimivat haarautumat niin Jerusalemiin, Tel Aviviin kuin Haifaan yhdistäen koko Levantin?